Viime päivien tunnelmat: yksinäiset. Vaikka ennen on fyysisesti reissannut yksin, on henkisesti ollut aina matkaseurani mukana kaikessa (häpeän kirjoittaa tätä sanaa ääneen) sydämessä. Tunteena, että olen tulossa jostain, nyt muualla ja rauhallisen kokonainen mutta juuri siitä syystä, että olen lopulta myös palaamassa jonnekin – levollisempana kuin lähdin, mutta silti kotiin. Lisäksi tämä on ollut matkaamisen sijaan myös osittain ja hetkittäin lomailua vaikka olo ei olekaan ollut senkaltainen, ja lomailu ihmisen pitäisi tehdä seurassa ja yhdessä.
Ensimmäisestä illasta Pulassa ei juuri jäänyt raportoitavaa. Tihkusade ja tuntien kaatosateen jälkeinen koleus tuntui luissa saakka, kaupungilla oli aivan liikaa italialaisia ja saksalaisia syömässä turistien ravintolaloukuissa, enkä juuri nyt ollut siinä mielentilassa. Vaikka en siinä mitään arvostelun arvoista tai ylemmyyttä tunnekkaan. Bussiasemalle saavuttuani löysin parinkymmenen minuutin kävelymatkan päästä lähiökerrostalosta Mladenilta AirBnb:stä vuokraamani asunnon, jonka toisen huoneen oli vuokrannut saksalainen parikymppinen pariskunta. Mladen oli erityisen sujuvasanainen opettaja, joka oli myös ollut opiskellessaan jollain stipendireissulla Helsingissä, josta edelleen hänellä oli ystäviä. Suomalainen huumorintaju oli kuulemma ensiluokkainen. Mmmmmh.
Kävin kaupungilla hakemassa kartan ja bussiaikatauluja Premanturaan: kylään kymmenen kilometrin päässä Pulasta, josta alkaisi niemenkärjen kokoinen luonnonpuisto pyöräily- ja kävelyreitteineen. Kävin muutamissa kaupoissa lämmitelläkseni, yritin etsiä satamasta joka ilta yhdeksältä käynnistettävää Lighting Giants -valotaideteosta, jossa kaksi jättiläismäistä satamanostokurkea valaistaisiin. Löysin kurjet, en valotaideteosta. En löytänyt yhtään perusraflaa, josta olisi saanut halpaa pizzaa ylihinnoiteltujen kala-annosten sijaan. Ja minähän en ylihintaa maksa samasta tuotteesta, jonka voin saada toisalta edullisemminkin. Tukeuduin jälleen kerran leipomoon, josta ostin kotiin juusto- ja pinaattiburekeja. Kävelin cappuccinon jälkeen kämpälle, jonka läheltä löysin puoleen yöhön saakka auki olevan supermarketin, Billan. Tavallisissa ruokakaupoissa käyminen on kyllä yksi reissaamisen mielenkiintoisimpia asioita. Ai tälläisiä juustoja! Miten voi munakoiso olla näin halpaa! Vai että litran pulloja kokista! Mikäs tämä sipsimaku on olevinaan! Ai kaljaa neljän litran pullossa muutamalla eurolla! Apua mikä tuoreleipäosasto! Entäs nämä kärryt sitten! Kuusimetrinen hyllyrivi keksejä, paljonko niitä voi edes syödä (ilmeisesti paljon, olen nähnyt usein nimenomaan kroatialaismiehen tulevan kauppaan ja ostavan pari pakettia jonkinlaisia keksejä/muffinsseja/baakkelseja/croissantteja valmispakattuna). Tämän kaiken keskellä jälleen sekosin ja ostin iltaruuaksi ja tuleviksi aamupaloiksi ties minkälaisia tuotteita.
Munichista ajanut Sabrina ja hänen poikaystävänsä olivat jo ilmeisesti sängyssä, kun yhdentoista jälkeen hiippailin kaupasta kämpälle ja valokatkaisimen sijaan soitin vahingossa äänekkäästi ovikelloa runtattuani ensin pimeässä käytävässä hermostuttavan kauan lukkoa avaimella auki ja sain heidät pelästyneen näköisinä avaamaan oven. Tein ruokaa ja luin, netistelin, istuin parvekkeella katsomassa talon edessä olevaa jättiläismäistä sairaalan rakennustyömaata.
Seuraavana aamuna otin 9:15 bussin Premanturaan ja vuokrasin kahvin jälkeen aivan ihastuttavan hauskalta kroatialaismieheltä pyörän. Hän imitoi Aki Kaurismäen elokuvia, kutsui minua itsepintaisesti girlie from finlandiaksi ja piti palopuheen italialaisen koulusysteemin surkeudesta (“Voitko kuvitella, he eivät osaa pyörän satulaa itse nostaa – tietysti toisin kuin te itsenäiset suomalaiset naiset!”). Sain niin toimivan ja leveärenkaisen 21-vaihteisen Rt. Kamenjakin luonnonpuiston osittain isojen irtokivien teille sopivan maastopyörän, että ymmärsin ensimmäistä kertaa pyöräilyn muulla kuin kaupungin asfaltoidulla tiellä rauhallisella rytmillä olevan joskus myös hauksaa hupikikkailua tuskaisen hikoilun sijaan. Jokaiselle, joka pitää helpohkoista, mutta sunnuntaipyöröilijäjöille maisemienkatseluun sopivista pyöräreiteistä suosittelen lämpimästi Rt. Kamenjakia. Pysähtelin, istuin, makasin rantakivikoissa, söin eväitä, join mukanani kantamaa viiniä. Join myös kaksi ampiaista, jonka jälkeen kuulin päässäni äidin sanat: sinä et Jenni koskaan saa lähteä mihinkään ilman kyypakkausta, sinulla turpoaa pistoksesta kurkku tukkoon. Selvisin, kuitenkin.
Kun pääsin takaisin Premanturaan kierrettyäni niemen, lähdin vielä toiselle merkitylle kymmenen kilometrin rengasreitille Pomerin kylään. Jaksoin alle kaksi kilometriä ennen kuin istuin kahvilaan rantaan Tomasevin tummalle oluelle. Sitten alkoikin sataa. Tunnin päästä pääsin uudelleen liikkeelle ja ehdin vielä palauttamaan pyörän niin, että lähdin 16:20 bussiin takaisin Pulaan. Vuokrapaikan mies oli vaihtunut naiseksi, joka ihasteli vielä hiukseni maasta taivaaseen. Kyllä, minut on nyt kehuilla ostettu: jos ikinä vuokraatte pyörän Premanturassa, tehkää se siitä kylän isointa kauppaa vastapäätä olevasta paikasta.
Pulassa olin nuutunut ja likainen. Menin kaupan kautta asunnolle tekemään ruokaa ja vetäytyymään puoleksitoista tunniksi, kunnes lähdin takaisin keskustaan. Kävin ensimmäisen maailmansodan aikaan rakennetuissa, toisen aikaan lasjennetuissa kaupungin maanalaisissa tunneleissa, joita käytettiin niin asevarastoina kuin mahdollisina suojapaikkoinakin vielä Mussolinin ja Titonkin aikana. Ehdin vielä nykytaiteen museoon MSUIin katsomaan ennestään tuntemattoman pulalaisen Bojan Šumonjan retrospektiivin. Aika helvetin ahdistavia, isokokoisia, erittäin kuristavatunnelmaisia. Pidin ja olin tunnemyrskytetty.
Kotimatkalla tein heräteosotoksen. Mitään ei pitönyt ostaa, koska käsimatkavaroilla mentiin ja reppu oli jo tullessa täysi. Mutta aivan liian hyvin alennetut mintunvihreät Vansit huusivat nimeäni jalassa olevien, kuraisten ja juuri eilen kangasrepeämän kokeneiden aiempien vihreiden tilalle. Katsotaan, mitä repusta lähtee roskiin ennen kotimatkaa, mutta uudet mintunvihreät ainakin ovat nyt pakattu pohjimmaiseksi.
Olin varannut Mladenin kämpän kahdeksi yöksi, koska en ollut varma haluaisinko olla Pulassa viimeisenkin yön, löytäisinkö yöbussin Venetsiaan paluulentoa varten viimeiselle yölle tai lähtisinkö vielä länsirannikkoa ylöspäin Rovinjiin tai Poreciin. Rovinjin sulki pois aivan liian kalliit hinnat (ainakin yksinmajoittujalle), Porecista löytyi kyllä 25 euron hostellisänky, mutta kuvaukset ruuhkaisesta lomakohteesta samaan aikaan italialaisten ferracostan lomasesongin kanssa aikaan voitti matkaväsymys ja halu lähinnä käpertyä nurkkaan ikäväänsä. Ainoat bussit Venetsiaan lähtisivät aamuviideltä ja puoli seitsemältä. Alkuperäinen kämppä oli kuitenkin varattu jo kolmanneksi perjantai-lauantaiyöksi, joten otin hostellin viimeiseksi yöksi läheltä bussiasemaa. Aikainen herätys olisi joka tapauksessa tiedossa. Hostelli oli nimetty Crazy House Hostel Pulaksi. Voi luoja.
Iltaruuaksi ostin vaihteeksi erilaisia leipomopasteijoita, koska ainoasta kotimatkalla olevasta pizzeriasta, joka näytti kyllä myös äärimmäisen suositulta, ei suosututtu taas antamaan pöytää yhdelle henkilölle. Kun minä perustan ravintolan tai saarikahvilan aamiaismajoituksineen, siellä ei muita paikkoja olekaan kuin yhelle hengelle sopivia. Perheetkin saavat istua eri pöydissä yksinään. Tarjolla on ainoastaan ilmainen nettiyhteys ja puhumisen kieltolaput pöydissä. Tupakointi on sallittua kaikissa pöydissä, eilä tuhkakuppeja siivota pois pöydistäruokailun ajaksi. Jokainen, joka saapuu paikkaan yksinään, saa osakseen fanfaarikonserton, joka soitetaan pelkästään Guns ‘n Rosesin tuotannosta. Kappaleen saa toki valita tulija itse.
Kun pääsin kotiin, saksalaiset olivat kokanneet illan kasvispizzaa, jota auliisti tarjosivat myös minulle. Aivan mieletön vastaanotto. Pidin myös Jennimäisestä suhtautumisestä pizzan määrään – he olivat lähtemässä ajamaan kotiin seuraavana aamuna, mutta olivat tehneet kolme pellillistä pizzaa. Valvoin varmaan kahteen saamatta unta. Kolmelta heräsin taas tunniksi.
Maanalainen Zerostrasse.
Nykytaiteen museon ikkunat.
Viimeisenä Pulan päivänä en ollut tehnyt juurikaan suunnitelmia. Tein aamupalaa, yritin saada kaiken sopimaan reppuun ja kävelin tavaroiden kanssa uudelle hostellille. Henkilökunta erinomainen, yhteisissä tiloissa hieno ja iso keittiö. Ei valitettavaa. Lähdin kaupungille, kävelin suurimman nähtävyyden, roomalaisen amfiteatterin ohi. Köyhän naisen Colosseum, mutta aito on jo nähty. Sitten tein virheen käydä paikallisten suunnittelijoiden putiikissa, josta en vaan nähnyt poistua ilman viidenkympin nahkakenkiä, jotka nyt vaan sattuivat olemaan ainoat laatuaan ja silti juuri minun jalkaani aivan täysin sopivat. En tiedä, miten paljon tavaraa on jätettävä matkalle, että pääsen Suomeen saakka ilman ruumalaukkua. Kauppatorilla oli perinteisten vihannes-liha-kalamyyjien lisäksi juuri tänään joku Handmarkt, käsin tehtyjen korujen yms. Tuotteiden myyntikojujen tapahtuma. Olen nähnyt kymmeniä vetoketjuista tehtyjä koruja, mutta en yhtään niin kaunista kuin torilla myyvän pulalaisen Josip Babícin vaimon käsistä syntyneen. Ostin senkin, taisin olla jonkinlaisessa markkinatalouden lohtukierteessä.
Kävelin entisten armeijan parakkien, Rojcin luo tutkimaan millainen paikka oli kyseessä. Ilmeisesti ainakin Rojc toimi nykyisin välillä (vaihtoehtoisten) tapahtumien järjestämispaikkana, ja osissa tiloista toimi pienempiä järjestöjä, studioita, toimistoja ja kulttuuriyhdistyksiä. Suuren suuri, noin seitsenkerroksinen rakennus oli avoin, mutta käytävillä ei tapaahtunut juuri mitään, paitsi suljettujen ovien kylteistä pystyi päättelemään jonkinlaisia toimitiloja. Hienonta paikassa olivat seinät: seitsemän kerrosta pitkiä massiivisa käytäviä, jotka olivat maalattu portaita ja kattoja myöten kaikki erilaisilla tavoilla, ilman mitään suurta järjestelmällisyyttä. Spraymaalia, stenciliä, tussia, sotkua, isokokoista kollaasia, värejä, pieniä yksityiskohtia. Käytin muutaman tunnin tutkiessani rakennuksen seiniä ja pihaa, jonka jälkeen kävelin lähistölle Vodjankaan syömään. Halusin syödä edes yhden vähän “hienomman” lounaan, ja kehutussa paikassa sai kohtuuhinnalla mm. paikallista oliiviöljyä siellä leivoton leivän päälle, lähialueen kaloja kylmänä alkuruokana ja marinoituja sardiineja pääruokana. Naurahdin ääneen, kun tarjoilija vastasi kysymykseeni avokattoisessa (suljettavissa olevassa) huoneessa istuessani tupakoinnin mahdollisuutta: polttaa sai “as long as you don’t smoke weed”.
Syödessäni alkoi taas sataa, jota jatkui lähes kolmen tunnin ajan. Istuin niistä ravintolassa kaksi, sitten lähdin käymään hostellilla lataamassa puhelinta. Olin ottanut Rojcista flyerin meneillään olevasta muutamapäiväisestä Media Mediterraneasta, johon sinä iltana oli muutamia tapahtumia: kaupunkilaisten itsensä kuvaamia postikortteja kotikaupungistaan Pulasta ripustettuna kadulle valaistuna heijasten ne seinälle sekä valotaideteos, jossa ihmisten liikkeet pimeällä kadulla toimivat generaattoreina valojen liikkeille. Kävin ensin kävelemässä rantaa pitkin kauempana kaupungista hylättyjen satamarakennusten luona, sen jälkeen katselemassa valoteoksia.
Illalla menin uudelleen häntä koipien välissä samaan Jupiter-pizzeriaan, jossa eilisiltana käännytettiin ovelta. Nyt sain pöydän katolla olevalta isolta terassilta, jossa istuin korokkeella ylhäisessä yksinäisyydessä ja katselin metrin alemmalla tasolla olevia suuria seuruepöytiä. Pizza oli kuitenkin yksi parhaista, joita olin syönyt. Mitä muuta voi odottaa, jos siihen saa mustekalaa ja sardiineja! Seuraavana aamuna odotti aamuviiden bussi Venetsiaan, josta illalla odottaisi kotiinpaluulento. Ristiriitaisimmat tunteet koskaan. Aamulla muutaman tunnin yöunien jälkeen kömpiessäni vessaan yllätin hostellin yleisen suihkutilan lattialta vielä alastoman pariskunnan läheisessä fyysisessä kontaktissa. Oli aikakin poistua.
Leave a Reply