Aanupäivällä saavuin Pulasta Rovinjin ja Triesten kautta Venetsiaan puoli yhdentoista maissa. Bussin jättöpaikasta pääsi kätevästi siltojen päälle rakennetulla junalla parissa minuutissa Piazza Romanalle, paikallisbussiasemalle ja viimeiselle pisteelle, jonne Venetsiassa pääsee moottoroidulla kulkupelillä, joka ei ole vene. Valtava ihmismassa oli tiellä, silmissä ja kaikkialla yllättävän raivoisasti rauhallisemman Kroatian jälkeen. Sain repun seitsemällä eurolla (heti siirrtyttiin myös eurohintoihin!) säilöön ja jatkoin syvemmälle kaupunkiin. Minkäänlaista päämäärää ei päivälle ollut, Rialto ja San Marco oli jo nähty edellisellä reissulla, ja elokuun matkailijoiden määrän tietäen jäi tällä kertaa varmasti kauas kulkureitiltä.
Ei käy kyllä kieltäminen, etteikö Venetsia olisi ainutlaatuinen kaupunki turisteista huolimatta. Niin kauniita vesireittien laidoilla kulkevis kata, loputtomasti kaiken sokkeloiden lailla yhdistäviä pieniä ja isoja siltoja. Kun kävelee vähänkään ohi virtojen, löytää huivipäiset mummot ripustamassa pyykkiä ja papat turisemassa espressonsa kanssa. Istuin lempeän punkkarin kuppilassa bitter sritzillä, maleksin, ostin kiskasta täytettyä wrappia, söin jätskiä, katselin veneitä. Päivä oli viimeiseksi täydellisen lämmin. Kun puoli kuuden maissa aloin tehdä tietä lentoasemalle, olin ensimmäistä kertaa kummallisten ristiriitaisten tunteiden äärellä kotiin palaamisesta. Ristiriitaisesti ikävöin kotiin enemmän kuin koskaan, mutta toisaalta ensimmäistä kertaa tiesin, ettei kotona olisi entisenkaltaisesti enää ketään ottamassa samalla lailla vastaan uutta ikävääni.
Jotta voi lähteä, pitää olla jokin johon palata. Ensimmäistä kertaa matka ei ollut päämäärä, vaan lähtö ja paluu. Takana oli yksinäisin ja kummallisin henkinen matka tähän mennessä.
Leave a Reply