Ri-jeeee-kaa! Saari-idyllin jälkeen oli hyvä fiilis saapua taas likaisille kaduille, tuhnuisille kulmakuppiloille, ränsistyineille seinäpinnoille, kuluneille kulmille, spreijatuille taloille, rikotuille ikkunoille ja vanhoille tehtaille. Bussireitille kuului myös lauttamatka Brestovaan mantereen puolelle. Aurinko paistoi taas, bussimatkustuksessa olen elementissäni. Hyvä mieli, nukahtelu ja eväät. Rijekassa kövin hakemassa turisti-infosta kartan ja Pulan bussien aikataulun. Täällä olisi tiedossa vain yksi yö. Pitkän kävelykadun päästäaivan keskustasta löytyi hostelli, jonka ovessa oli Claudion lappu kymmenen minuutin päästä palaamisesta. Kilttinä tyttönä odotin sen, odotin puoli tuntia, kävin tupakalla. Reilun tunnin päästä soitin ovessa olevaan numeroon, ja paikalle nousi portaita koko ajan alakerran kahvilan pöydässä istunut poika, jonka vieressä kävin savukkeellakin. Muistutus siitä, että kysy heti, älä odota.
Hostel Kosyn 23 euron sänkypaikka oli siisti ja paikalla kuuden hengen huoneessa vain yksi varatulta näyttävä lerrossängyn alaosa ja ympäriinsä ikkunan väleihin ripustettuja vaatteita. Lähdin kaupungille kävelemään kellon ollessa ehkä viisi, kävelin sisään “young croatian designers” -tyyppiseen puotiin ja heräteostin itselleni neonkeltaisesta muovista tehdyn kulmikkaan kaulakorun. Sri Lankan reissulta muistoksi jäi nykyinen jonkinlaisena reissutalismaanina toimiva Barefootista Gallesta ostamani käsintehty rannerengas, joten tahdoin jonkinfyysisen esineen muistuttamaan myös tästä elämänvaiheesta, näistä tunteista, joita tällä reissulla olen pohdiskellut.
Kävin hakemassa bussiasemalta lipun seuraavaksi päiväksi neljältä lähtevään bussiin, lähetin viestiä (kiitos Cresin ja Rijekan kaupungin ilmainen wifi!) Pulaan Mladenille saapumisajastani, joka lupasi odottaa puoli seitsemältä häneltä vuokraamassani huoneen asunnossa. Kävin ihailemassa rähjäisiä juna-aseman viereisiä halleja ja rakennuksia, kävelin merestä kaupunkiin päin johtavan joen vartta ja maalattuja satamarakennuksia. Satamassa oli myös sinne eläkepäiviään viettämään pysyvästi sijoitettu jättiläismäinen, useampaan kertaan uponnut rahtilaiva. Komeaa. Vierailin nykytaiteen museossa, jonka meneillään oleva työkulttuurin ja -tehtävien murrosta käsittelevä näyttely osui ja upposi hylättyjen ja tyhillään olevien tehtaiden kaupunkikuvaan. Pidin erityisesti kasaritietokonepeliin upotetusta, rotan lailla juoksevista mieshahmoista.
Kävin vaihtamassa vaatteet ja tapasin hostellin sänkyä majoittavan ranskalaismiehen, jonka puheesta en saanut yhtään mitään selvää. Kävimme läpi monta kiusallista tilannetta, jossa hostellin peruskysymysten “Mikä on nimesi, mistä tulet, entä sinun, hauska tavata” läpikäyntikin oli hankalaa. Ainakin se selvisi,mettä mies oli ajanut Rijekaan Pariisista ja aikoi huomenna mennä Plitviceen. Se, miksinhönen kaikki vaatteensa (myös punainen, hostellin varustukseen kuulumaton) tyynyliina olivat märkiä, ei selvinnyt.
Lähdin syömään, menin joen sillan yli toiselle puolelle ja kävelin sisään Nebulozaan, joka näytti keskitason tavalliselta ravintolalta. Ennen kuin tajusinkaan, istuin keskellä rakastavia pariskuntia rauhallisen klassisen musiikin keskellä kahden pöytäliinojen ja leikkokukkien keskellä kahden kynttilän kanssa pöydässä. Erikoislaatuisen huomaavainen herrasmiestarjoilija ja listan paikan sisustuksen laatuun nähden aivan liian edullinen ruokalista saivat silti paniikinomaisen tunneryöpyn aisoihin. Grillatut kalamarit, swiss chard ja valkkari, kaikki erinomaisia. Suklaamutakakku myös, jonka lipeäkielinen tarjoilija myi suosittelemalla punapippurista suklaajälkkäriä “sopivaksi vahvalle naiselle”. Awww. Kunpa tietäisi paremmin nämä ennen harvemmin kuin harvoin avautuneet kyynelkanavat, jotka nykyisin eivät lopu käskemälläkään.
Seuraavan aamun aloitin kauppatorilta, jonka juustopinaattiburekin ja miniviinirypäleiden kanssa löhdin kahvin jälkeen bussilla kohti Trsatin kukkulalla olevaa keskiaikaista pyhiinvaelluspaikkaaa linnaraunioita. Nähtävyysrasti oli vielä täyttämättä. Matkan olisi voinut myös tehdä portaita pitkin (pyhiinvaeltajat kontaten), mutta huvitti enemmän laiskotella. Suurin ansio maiseman lisäksi oli alhaalta joen varresta bongaamani ränsistyneet tehtaat, joita päätin lähteä kahvin jälkeen etsimään. Alas kuljettuani bussivarikon ja asuintalojen jälkeen löysin tien tehtaille, jonka rakennuksissa jonkinlaista toimintaa osassa oli edelleen.
Pujahdettuani muutamaan sisään tajusin niden valtavan koon. Useita kerroksia, loputtomia sokkeloita. Yhdessä isoja betonisammioita, toisessa jotakin koulumaista. Isoja, jättiläismäisiä halleja. Pieniä huoneita, joihin oli rakennettu jonkun koti. Oven ulkopuolella oli jopa ovimatto. Päättymättömästi noloja, kauniita, värikkäitä, rumia ja taidokkaita graffitteja ja seinätaidetta. Yhdessä katto täynnä juuttisäkkrjä pyykkinaruilla, toisessa neonvärein rakennettuja puita. Paksujen kettinkien takana huone täynnä patjoja ja kolmemetrinen paperimassadinosaurus. Sähkökaappeja, johtoja, kenkiä, lattialaattoja, kolmen litran kaljapulloja. Niin järkyttävän rumankauniinmielenkiintoista, että käytin siellä kaiken ajan kunnes akkuni loppui ja piti lähteä ennen bussin lähtöä lataamaan sitä johonkin kahvilaan edes sen verran, rttä löytäisin Pulassa majapaikalle. Eksyin poistulomatkalla, kävelin vartin vuorenrinnettä kulkevaa polkua päätyäkseni vain jonkun pienelle puiselle mökille. Silti tällä matkalla vallitsevista fiiliksistä poiketen odottamaton mielenrauha ja hetken se mistään muualta saamaton järkyttävän hieno tunne siitä, miksi matkustan.
Paluumatkalla keskustaan alkoi tihuttaa, ja päästyäni kahvilaan kaljalle satoi jo kaatamalla. Kolmen jälkeen oli pakko lähteä bussiasemalle päin. Vesi valui käsivarsia pitkin, kun lopulta pääsin bussille. Koko kahden ja puolen tunnin matkan ajan satoi niin, että serpentiiniteitä kulkiessa bussin ikkunat olivat huurusta harmaat. Labinin bussiaseman muutaman minuutin tauko pakotti käyttämään tämän reissun likaisinta vessaa.
Leave a Reply