Voiko ihminen olla totaalisen onneton koskaan ollessaan saaressa, saaristossa tai meren äärellä? Kaikkein vaikeimmillakin hetkellä meressä on aika paljon rauhatonta mieltä, surumielistä haikeutta ja mittakaavaa. Se on jollain tavalla aina murhemieleni kanssa lohdullista mahdollista seuraa. Yksin yhdessä onnettomat, sanoisi iskelmä.
Lähdin aamulla leipomon ja ruokatorin karhunvadelmien kautta katamaraanilla Mali Losnijin satamaan. Matka kesti kaksi tuntia ja oli puolet kalliimpi, kuin seitsemän tuntia kestävällä autolautalla. Aika on rahaa. En odottanut oikeastaan mitään. Vastassa oli kuumuutta hohkava poukaman muotoinen kylä, jonka silmukan pohjalla vedessä kellui kymmeniä isoja ja pieniä veneitä. Turistista, toki. Rantakahviloita ihmisten tuijottamiseen ja päiväkaljalla. Kivisiä rantoja uimiseen. Loputtomasti pariskuntia olkihatuissaan.
Kiitin rinkkaa pienempää reissureppua etsiessäni infoa, josta saisin kartan. Saatuani hämmentävän hyvinpalvelevasta turisti-infosta noin kymmenen erilaista karttaa (koko Istrian tiekartta, kävelyreittikartta, kyläkartta, saarikartta, bussikartta) join kahvia ja mietin, mitä tekisi. Yöpaikka oli noin neljän kilometrin päässä pienemmässä kylässä. Päivän toinen bussi lähtisi vasta parin tunnin päästä. Kävellä ei huvittanut. Oikeastaan oli taas melko passiivinen olo, ainut mitä tahdoin tehdä oli pyöräillä maailman hitaimmin rantatietä, mutta selässä oli siihen liian iso reppu. Lähdin yhdelle kartan monista rannoista. Kaivoin repusta uikkarit ja vaihdoin betoniseinän vieressä huivin alla päästäkseni uimaan. Viileä vesi tuntui minulle ehkä ensi kertaa elämässäni juuri sopivalta tilanteeseen.
Luin ja tajusin olevani myöhässä bussista. Ravasin puolijuoksua reilun parin kilometrin matkaa, kunnes ymmärsin etten ikinä ehtisi bussiasemalle. Tajusin välipysäkit, joista yksi oli kartan mukaan lähempänä. Maailman pienin kuja sinne alkoi portailla, ja jatkui sellaisena loppuun saakka. Ylhäällä valuin juuri laittamani aurinkorasvan ja vesihien sekoitusta enemmän kuin olisi mahtunut gallonaan. Kasvoiltani tippui pisaroita purona, silmiäni kirveli sinne valuva hiki. Löysin bussipysäkin, ajoissa. Tunsin jonkinlaista ultimaattisen puhki olemisen hetkellistö euforiaa, joka karisi minuutti minuutilta bussia näkemättä. Istuin pysäkillä katsellen vastapäistä huoltoasemaa ja ohi ajavia autoja puolitoista tuntia. Yritin olla sinnikäs, koska rn keksinyt mitä muutakaan olisin tehnyt. Edelleenkään ei huvittanut kävellä eikä varsinkaan kävellä tapporappusia takaisinpäin. Kun bussi lopulta tuli, matka kesti alle kymmenen minuuttia. Success.
Veli Losinjin oli nurinkurisesti kuin pikkuserkku saapumiskylästäni (veli on iso, mala suuri). Nuolenjärjen muotoisen poukamasilmukan pohjassa oli pastellinsävyisten kivitalojen ympäröimä kahviloiden ja ravintoloiden pieni rantabulevardi, joka aukesi merelle kohti kivikkoisia karstirantoja ja lähes myrkyllisen tiivisturkoosista merta. Kävelytie jatkui muutaman sada metrin kaistaleelle levittäytyvän ytimen jälkeen useiden kilometrien verran meren vartta, jota vuorten rinteiden muotoja ja maanreunoja mukaillen kulki yksinäisten uimareiden pyyheleirittymien ja mäntyjen, jotka erottivat korkeammalla kulkevan autotien. Saksalaisia ja italiaisia, idyllisen kaunista ja sydäntä raastavan romanttiset puitteet. Turismin ilmiselvästi elättämä saari, jonka ehdoilla rakennettujen palvelujen äärestä pääsee kuitenkin autioille seuduille jo muutaman kilometrin päässä. Kuin luoto niihin lomiin, joissa istutaan lukemassa rantakahvilassa, ajetaan skootterilla olkapäät palaen, uidaan auringossa ja puetaan vasta illalla mennessä syömään kalaa ja juomaan kroatialaista viiniä ravintolaan. Sydän syrjälläni ihailin kaiken seesteistä pysähtyneisyyttä, kalaverkkoja, liplattavia veneitä, hylättyjä betonihalleja ja laivoja, poukamia, jäätelömakuja ja ihmisten levollisuutta tuntien tuhansien kilometrien verran seurankipeyttä.
Paikan ainut hostelli oli buukattu täyteen, joten nukuin paikan ehkä toisessa hotellissa kalliissa omassa yksityishuoneessa ilman ilmastointia, joka ukkosta odottavassa ilmastossa oli hikisempi kuin täysi auringonpaitse ulkona. Yksityismajoitusta olisi ollut tarjolla pilvin pimein, mutta vähintään kolmeksi yöksi kerrallaan. Otin pyörän ja ajoin Rovenskaan muutaman kilometrin päähän syömään grillattua mustekalaa yhteen kalastajakylän kolmesta ravintolasta. Kaikki puitteet hiljaisessa satamassa olivat mieleeni enemmän kuin kohdallaan, mutta kuristuin yksinäisyyteeni. On hurjaa huomata, miten iso vaikutus on toisten läsnäololla vaikka miljoonien kilometrien päässä, jos vaan tietää heidän olevan siellä läsnä, tavallaan kanssani. Sri Lankan soolreissulla tunsin harvoin minkäänlaista yksinäisyyttä.
Poljin vielä takaisin Mala Losinjiin ja ohi sen kylän, saapuen hiekkatiellä pätkälle jota reunusti useammat hylätyt betoniteollisuusrakennushallit ja mutama kivitalokoti. Satamassa oli ränsistyneitä laivoja ja veneitä. Pidin näkemästäni. Tyhjien kolhoosien seinätaide sai hymähtämään hölmöydellään. Pyöräilin takaisin yhdeksäksi palauttamaan pyörää, ilta pimeni ja istuin katsomassa meren turkoosiutta hiljaisella ja kapella rantatiellä. Eeppiset tunnelmat.
Illalla ostin kärrystä popcornia ja hiippailin hotellin pimeässä ravintolasalissa etsien niille suolaa.
Leave a Reply