Elämäni tähän astisista matkalle lähdöistä vaikein oli edessä tänä aamuna. Ainoa vastenmielinen sellainen. Ensimmäinen kerta, kun reissuun lähtö tuntui mahassa asti oksettavalta. Mieli harasi vasten kotioven karmeja. Äkkivaratut, halvimmat mahdolliset Euroopan lennot hankin muutamia päiviä aiemmin. Norwegian tarjosi 65€ menolennon Kroatian Splitiin, paluulento valikoitua halvimman löydetyn puolesta Venetsiasta yhdeksän päivän jälkeen 90 eurolla. Pohjoisempi puoli Kroatiasta ja lähinnä Istria oli joka tapauksessa edelleen käymättä, Istriaa oli kehuttu Anthony Bourdainkin suulla uskomattomakso ruokansa puolesta. Kalaa, juustoja, oliiviöljyä. Sinänsä kohde olisi voinut olla aivan mikä tahansa. Sillä ei ollut merkitystä, vaan sillä lähdön tuomalla poissaololla. Oli annettava etäisyyttä kotiin, vaikka itse olisin halunnut pysyä kosketusläheisyydessä. Mutta kai sitten juuri siksi oli pakko lähteä. Paluun jälkeen odottaa myös seuraavana päivänä töiden alku kolmen viikon vapaiden jälkeen. Pitäisi saada nukuttua, joka ei onnistu omassa sängyssä nyt.
Vitkastelin lähtöä aamulla, unettoman yön jälkeen nousin sängystä liian myöhään. Laitoin hiuksia puoli tuntia, hampaita pesin kymmenen. Lopulta viidessä minuutissa puin ja pakkasin loput repusta. Olin lähdössä ensimmäistä kertaa pelkillä käsimatkatavaroilla, koska en halunnut maksaa lisämaksua ruumalaukusta tai edes oikeastaan keksinyt, mitä olisin halunnut pakata mukaan. Yli 25 asteessa yölläkin pysyttelevä sääennustus käski jättämään kaikki pitkät vaatteet reissuroikkohousuja lukuunottamatta kotiin. Silti tuijotin myöhäiseen yöhön edellisiltana tyhjää reppua saamatta sinne mitään sisälle. Aamulla palasin takaisin katsomaan olinko unohtanut kahvinkeittimen päälle kunnes tajusin, etten ollut keittänyt sitä koko aamuna. Myöhästyin bussista, mutta ehdin silti. Käytin ensimmäisen kerran lentoasemajunaa, kävelin remonttien takia 850 metrin matkan pysäkiltä terminaaliin liityntäbussin sijaan, mutta ehdin sittenkin. Lopulta oli pakko nousta koneeseen. En ollut varannut reissulle majoituksiakaan ensimmäistä yötä lukuunottamatta, sillä uskottelin sen peruuntuvan viimeiseen päivään saakka.
Alle kolmen tunnin suoran lennon aika kului aivan liian nopeasti. Yritin lukea Kroatian Lonely Planetia. Tein suunnitelmia Paklenican kansallispuistossa käymisestä, Losnijin ja Cresin saarilla pyöräretkeilystä ja Istrian eteläkärjen Rt. Kamenjakin visiitistä. Yritin innostua onnistumatta. Kuuma ja vanhastaan tuttu Split iskivät kasvoille vain muistoja edelliseltä reissulta. Tajusin unohtaneeni vaihtaa edes bussirahaa kuniksi, en ollut ajatellut edes koko asiaa. Onneksi kentällä oli automaatti. Olin Splitissä alle kuusi tuntia, söin mauttoman vegaanilounaan Macrovegassa Lešnica 2:ssa, söin jäätelöjä ja join viiniä terassilla. Kaiken hyvän keskellä olo oli huono ja onttoutta myöden tyhjä. Jatkoin bussilla yöksi Zadariin ylös rannikkoa.
Kahden tunnin ja vartin bussimatka meni silmät kiinni, hetkittäin torkkuen.
Yöpaikkana odotti peti hostellin dormissa, halpoja yhden hengen huoneita en löytänyt vapaana ja halusin välttää väsyneenä sen kasvoille iskevän armeijan tarjoamassa kotimajoitushuoneitaan, kun nousen ulos bussista. Bussiaseman kyljestä olevasta leipomosta tuhathienokerrosfilotaikininen juustopiiras.
Hostellilla odottelin henkilökuntaa tunnin. Suihkun ja vaatteidenvaihdon jälkeen lähdin vanhaan kaupunkiin vielä kävelemään ja syömään. Ilta oli yksi kamalimmista. Toivoin jokaiselle maailman ihmiselle herpestä ja jotain vakavaa tautia, johon kuollaan suu auki. Yritin juoda drinkkiä valuttamatta silmiäni juomaan. Söin jättiläisen maisseilla täytetyn pitsan ja en jaksanut innostua edes pienistä kujista kapakoineen ja kitaralla gunnareita soittavista rokkareista. Kävin katsomassa meren rannassa auringon valon mukaan varastovalolla toimivaa valotaideteosta ja meren liikkeiden soittamaa katuhuilua. Jokaikinen kaupungin kaulaileva pari oli siellä myös. Toivottavasti kuppineen. Hostellilla tajusin, että olin unohtanut ottaa mukaan hammastahnan. Pesin suuni käsisaippualla.
Yöunet jäivät lyhyeksi, mutta illan sietämättömien fiilisten takia oli pakko keksiä seuraavaksi päiväksi jotakin konkreettista aktiviteettia. Otin aamukahdeksan bussin Starigradiin Paklenicen kansallispuistoon. Kävelin ennen varsinaisten vaellusreittien alkua bussipysäkiltä puiston porteille ja siitä vielä parkkiksilla jo reilun tunnin. Yksityisautoilussa on puolensa.
Varsinaista karttaa ei ollut tarjolla, mutta kuljin selkeintä yli metrin levyistä polkua eteenpäin ensin kivien ja kallion päällä, sitten hiekalla ja maastossa. Alkumatkalla Velika Paknelican kanjonin laidoilla oli lukuisia kalliokiipeilijöitä. Anica Lukan kohdalla vieressä alkoi kulkea virta, joka yli kolmenkymmenen asteen lämmöistä oli vain pieni kostea vana kivikourujen keskellä. En lähtenyt Manita Pecin stalamiittiluolaan, vaan jatkoin eteenpäin Lugarnican mökille, jossa tarjolla oli lähinnä kolmea tuotetta: avogrillillä paistettuja pitkiä nakkeja, puuhellalla keitettyä turkkilaista kahvia tai kaljaa. Otin keskimmäisen.
Mökin jälkeen käännyin melko pian irralleen isommasta tiestä oikealle viitoitetulle pienelle polulle Mala Molicalle, jossa reitti alkoi nousta ylöspäin enkä nähnyt enää ketään muuta vierailijaa. Huonokuntoisena hikipäänä kipusin polkua huipulle puolentoista tunnin ajan, mikä piti sisällään myös päivän helpoimman henkisen olotilan: kävelyn meditatiivisuudesta ei voi olla eri mieltä, kun voi keskittyä ainoastaan siihen, mihin seuraavaksi laittaa jalkansa. Saavutin puiston isoista huipuista ilmeisesti vain sen pienimmän, mutta se riitti minulle vaatiuudeltaan tennareissa ja lämmössä. Olin kantanut puistoon kioskista ostamani kaljan, jonka join eväiden kanssa ylhäällä. Karstivuoret ovat kyllä komeita.
Polku jatkui eteenpäin läpi metsien, niittyjen, kallionlohkareisten rinteiden ja polkujen. Takaisin Anica Lukalle vievä reitti kesti alastuloineen ainakin kaksi tuntia, sillä jalkojen alla liusuvat pienet kivet ja viettävä maasto oli hidas kulkea alasuuntaan. Takaisin päätielle siitä kesti vielä se puolitoista. Alhaalla hurjasti cokista ja jäätelöä.
Takaisinpäin tulevasta bussista ei kukaan aiemmista selvittelyistäni huolimatta tuntenut yietävän mitään aikataulua, joten päätin vain mebnä tien varteen seisomaan odottelemaan sitä lähintä arvausta, että “yhden bussin pitäisi tulla joskus iltapäivällä”. Kello oli ehkä viisi, kun pääsin pysäkille, ja oikea bussi tuli kohdalle kaksi minuuttia sen jälkeen. Sen täytyi olla merkki paremmista päivistä.
Luulot romahtivat aika pian päästyäni kaupunkiin, kun kävin ostamassa kaupasta aamuksi jogurttia ja muista eväitä. Parin sadan metrin päästä kangaskassi alkoi tuntua märältä, ja sinne olikin jo ehtinyt hajotu koko jogurttipurkki. Kaikki rahoista tupakoihin ja kirjoista ostoksiin oli yltä päältä jogurtin peitossa. Levitin tavarani kadulle, ja pesin suurimmat valumat kaatamalla kaiken päälle juuri ostamani puolitoista litraa vettä. Kaiken ironisuus tiivistyi hetkeen, josa oli kulkeca vanhempi rouva tuli ilmoittamaan, etä kannattaisi aina matkustaa poikaystävän tai vähintään ystävien kanssa. Nuff said.
Hostellilla, jossa olin edellisiltana pyytänyt jäädä vielä toiseksi yöksi, oli siirretty tavarani toiseen viiden hengen dormihuoneeseen, koska edellisyön huone oli täynnä. Kaikissa tämän hostellin dormit olivat sekahuoneita. Istuin pihapöydissä ja lepäsin, kunnes lähdin vielä syömään kaupungille. Artensaanijäätelöt pakottivat syömään itsensä. Löysin Oreo-versionkin. Olo oli hiukan siedettävämpi kuin edellisillan itkumuuri. Kova ikävä kotiin sellaisena kun sen muistan ennen.
Juttelin hostellilla hetken pihalla vielä prahalaisen kanssa, jonka mielestä Suomessa “Nuuksio oli ihan jees, mit a bit too touristy”. Hmm.
Aamulla heihei Zadar ja terve saaret, lähden yhdeksän catamaraanilla ylihinnalla Mali Losinjiin, josta yöksi Veli Losinjiin. Minulla on oma hotellihuone, minikalastajakylässä oli kyllä yksi hostelli, joka oli aivan täynnä.
Leave a Reply