Aamullakin satoi herätyskellon soidessa, joten nukuin lisää. Aamupala kesäkurpitsoista, sipulista, sienistä, juustosta ja kananmunista. Töistä lähetettiin paniikkikysymyksiä, yritin huomaamattomasti seistä eilisen ravintolan wifikentän ulottuvissa talon nurkalla vastaillakseni.
Olin suunnitellut pyöräileväni läheiseen, 7 kilometrin päässä olevaan Valunin pikkukylään. Paikallaanolo on pahinta ajatusten kanssa, silti myös ainut mitä oikeastaan pystyy tekemään. Aivoton tuijottelu johonkin ja ei mihinkään, kouristusikävä. Sade loppui ja pakotin itseni lähtemään, toiveikkaana Ruisrockin kangaskassiin pakkasin uikkarin ja huivin.
Alkumatkan poljin meren muotoilemaa rantakaistaleen kävelytietä eteenpäin. Lungomare, sanotaan. Jossain vaiheessa tie nousi, kulki jyrkän reunakkeen vieressä, jyrkkiä mutkia ja hauskaa kumpuilevaa asfaltoitua polkua. Pelkäsin putoavani jyrkänteen reunalta ja silti olin innoissani. Sitten loppui tie saaren kärkeen. Olin lapsellisesti luullut pystyväni polkemaan Valuniin leppoisasti kaarrellen pitkin rantoja, nousematta niiden välillä kulkevien kukkuloiden ja vuorien päälle. Kun tie loppui kallionjyrkänteen reunalle, oli pakko palata vähön matkaa takasin ja ruveta työntämään pyörää ylös kivihiekkaista maastopolkua, joka kulki oliivipuiden ja viljelmien läpi serpentiinipäisesti ja suorina jyrkkinä nousuina. Pienet polut risteilivät rinnettä pitkin, olin ukkosta odottavassa ilmassa yltäkyllästetty litimärkänä valuvasta hiestä. Päästyäni hetkeksi tasaiselle pätkälle en pystynyt pyöräilemään irtokivien liukuessa pois renkaiden alta ja tärisyttäessä menon liian raskaaksi liiallisten savukkeiden ja sohvan tuhoamalle kunnolleni. Espanjalaiset maastopyöräiljät saivat tuntea murhaavimman katseeni tuijotuksestaan. Jostain syystä liian urheilullinen suoritus ei koskaan ole tuottanut minussa niitä kuuluisia endorfiineja, mutta ylenmäärin vihahormoneja kyllä.
Tie muuttui jossain vaiheeksi tasaiseksi maastopoluksi, joka seuraili rinnettä. Alla avautui meri, vastarannalla vuoret. Näkymän ainutlaatuista kauneutta oli vaikea olla huomaamatta. Mustat pilvelt nousivat vuoren takaa enkä pystynyt suurimmaksi osaksi etenmään kuin taluttamalla. Olisi tarvittu puolet leveämpiä renkaita ja kymmenen kertaa kovempaa kuntoa. Kahden tunnin tarpomisen jälkeen löysin kännykän kartasta maastopolusta erkanevan tien, joka veisi autotielle. Päätin olla mukisematta sinne vaadittavasta pystysuorasta satojen metrien noususta ylämäkeen, jos vain saavuttaisin asfalttipinnan.
Päästyäni asfaltille aurinko alkoi paistaa. Olin hikoillut paitani pyykkikuntoon, enkö ollut edes puolivälissä. Jalat tärisivät. Loppumatka Valuniin sujui kuitenkin muutamista ylämäistä huolimatta ilman murhakiukkuvihatunnetta. Helpottavinta oli ahdistuspiiskauksen rauha, jossa en ollut muutamaan tuntiin keskittynyt muuhun kuin hitaaseen etenemiseen. Istuin korkeimmalla kohdalla ja poltin tupakkaa katsellen äärettömälle avautuvaa vuorien ja meren aavaa ennen kuin aloitin laskeutumisen kylään. Tunsin reilun kolmen kilometrin matkalla alaspäin serpentiiniteitä lasketellen jo tuskan, jota tuntisin takaisinpäin kulkiessani, työntäessäni pyörää ylös milli milliltä. Mutta olihan se helvetin vapauttavan pelottavaa tulla kiemuraista mäkeä alas pyörällä asianmukaisesti shortseissa ja ilman kypärää, pudotusten ollessa useita satoja metriä alapuolella. Kylässä, joka koostui noin sadan metrin mittaisesta rantabulevardista ja muutamasta ravintolasta kioskeineen, lukitsin pyörän ja kävin ostamassa kaksi litraa vettä ja litran kokista. Join niistä kaksi ensimmäiseltä istumalta.
Kävin kahvilla ja uudelleen kaupassa ostamassa ruokaa mennäkseni rannalle istumaan. Palannut aurinko jaksoi ilahduttaa, vaikka tiennyt miten ikinä jaksaisin palata. Tutkin taksivenehinnastoa selitellen laiskuuttani itselleni, että Suomessa taksi kotiinkin voisi olla samanhintainen. Kävin uimassa rannassa, luin, söin. Kunnes en enää voinut vältellä väistämätöntä. Ensimmäisen tunnin talutin pyörää ylämäkeen. En tiedä mikä pohjereisilihas- ja pyöräyhdistelmä mahdollistaa sen, että ohitseni pyöräili saksainen pariskunta toppapyllyhousuissaan. Saksalaiseksi heidät luokitteli naisenkin tuskastunut tsemppauspuuskahdus heidän ohittaessaan minut. Ensimmäisellä tasaisella kohdalla istuin ja mietin pienen ja yksinkertaisen saavutuksen tuomaa hetken helpottavaa tunnetta yleiseen murheen lannistavaan ympärivuorokautiseen olotilaani. Panoraamanäkymä yli vihreiden mäntyvuorien, saaren kiemuraisten rantojen ja ulapan yksinään tien pöpelikössä istuen oli aika maailmojasyleilevä. Serpentiiniteiltä selvisin lopulta isommalle kaksikaistaisekle autotielle, josta hetken päästä alkoi mieletön lähes nelikilometrinen laskettelu alamäkeen mutkaisella, mutta juuri asfaltoidulla tasaisella tiellä. Vapaalaskettelun vapausliito! Kallomurtuma, jos nyt kaatuisin! Hiukset tuulenviimasta takana kuin geelillä vedettynä! Freedom!
Päästyäni takaisin Cresiin (majapaikkani, 2500 asukkaan kylä ja samalla koko saaren nimi) pysähdyin rantaraitilla vielä uudelleen uimaan, vaihdoin vaatteet huivin alla ja jatkoin kauppaan välipala- ja jäätelöostoksille. Asunnolla vaihdettuani vaatteet lähdin vielä polkemaan toiseen suuntaan merenrannan kävelykatua muutaman kilometrin auringon laskiessa ja sinisen valon värjätessä kalastajat, viimeiset uimarit ja rantaa pitkin tallustelevat ihmiset. Kävin syömässärannalta löytyneen ison leirintäalueen vieressä olevassa Šumacassa (?) sardiini-tonnikalapizzaa, käytin wifiä viesteihin ja Hesarin lataamiseen. Palasin keskukseen, join vielä iltakahvin ja jäätelön ihmisiä tuijottaessa, miettimättä oikeastaan mitään. Tyhjän pään hetkellinen siunaus. Illan suihku tuli enemmän kuin tarpeeseen, kun hinkkasin tiepölyä hiuksistani.
Olimme sopineet yläkerran asunnossa asuvan emäntäni Gretan kanssa, että hän voi tulla siivoamaan kämpän jo yhdeksän jälkeen, mutta jätän sinne reppuni kunnes bussini Rijekaan lähtisi 12:35. Tein aamupalamunakasta, jonka kekseliäästä pakkaamisesta mukaan rantaan makoilemaan olisi Pelle Pelotonkin kalvennut: leikkasin puolentoista litran vesioullon kahtia, kaadoin munakkaan alaosaan ja solutin yläosan limittäin alemman päälle kanneksi. Toissapäiväistä sadetta pitäessäni löytynyt kuppila oli matkalla etappina aamukahville – ja pian lähes kantapaikka, koska olin viettänyt siellä kolmen päivän aikana enemmän aikaa hereillä kun asunnossani. Istuin rannassa pari tuntia, kunnes palautin pyörän, hain tavarat asunnolta ja lähdin kahvin kautta bussilla Brestovan lauttamatkan kautta mantereelle ja kohti Rijekaa, jossa odotti Kroatian kolmanneksi suurin kaupunki, nykytaiteen museo jossa ajattelin vierailla ja yö kahdeksan nuun kanssa Hostel Kosyn makuusalissa. Jos elämäni kulkisi minun toiveideni mukaan, palaisin Cresin ja Lošinjin saarille ja toisin tänne sen henkilön, jonka kanssa vuokraisin skootterin ja ajaisinne läpi autioiden rantojen, kylien ja hiljaisten päivien, kunnes illalla menisimme syömään grillattua kalaa ja juomaan halpaa paikallista viiniä.
Leave a Reply