Terveiset Mostarista ja Sarajevosta, pitkästä aikaa menokengät jalassa.
Tänä vuonna kesäloman aloitus päätyi elokuulle, kestoksi kolme viikkoa. Suunnitelmat jäivät tekemättä, ahdisti. Annoin vihaisia tiuskimisia kysymyksiin, mitä aiot tehdä lomalla.
Entä jos en tiedä. Entä jos haluaisin lähteä entisen parhaan matkaseuralaisen kanssa maailman lempeimmälle lomalle. Entä jos sen lomanvieton yksinäisyyden ja yksin tehtyjen suunnitelmien iskeminen kasvoille surettaa ja vihastuttaa enemmän kuin ilo niiden tekemisestä. Entä jos ei aina jaksa mennä yksin, etsiä aina sitä halvinta rotanpesää mihin rahat riittää, entä jos haluaisi ett olisi joku toinenkin mielipide ja jonkun toisenkin suunnitelmat tai ajatukset tukena. Entä jos nolottaa kysellä itselleen tyrkyllä olevan oloisesti reissuseuraa tai vaihtoehtoisesti sitten vaan tehdä se yksin tai ei ollenkaan.
Mutta ennen kaikkea. Entä jos pää ja mieli ei kuitenkaan anna periksi, malta ja pysty olemaan menemättä.
Mitä sitten tehdään? Ahdistutaan, käytetään tunteja pohtimiseen, ajattelun välttelyyn, kiukutellaan ja lopulta lähdetään hätäisesti ja mietitään, oliko tässäkään nyt mitään järkeä, kun ostat lennot ihan vaan siitä pakosta, että jäädäkään ei voi. Millainen ihminen ei osaa olla kotonaan lomalla? Todellisuutta välttelevä?
Jopa äkkilähtöjen pakettimatkat Kreikkaan olisi kelvannut, kunnes ymmärsin, että tarjoushinnat mitoitetaan kahdelle. Yksin olet kahden lompakon veroinen. Olin aloittanut loman lähtemällä viideksi päiväksi tuttuun ja aina mieluisaan Berliiniin syömään halpaa kasvispikaruokaa, istumaan halvalle alkoholilasilliselle ja katsoman katutaidetta, koska ihastuttava ystäväni Päivi oli siellä. Matkaseura oli juuri sitä, mitä kaipasin.
Palasin kotiin, kävin Flow-festivaalilla, pyörin kolme päivää ympyrää ja löysin kohtuuhintaisen suoran lennon Kroatian Splitiin (85e), pois löytyi viikon päästä paluu Dubrovnikista (120e). Yhdet kalleimmista Euroopan lennoistani, mutta yksin kotona ajatusten kanssa oli hintaakin ahdistavampi ajatus.
Koska Kroatia oli jo muutamalta edelliseltä reissulta hiukan koluttu ja muutamien vuosien takaisen Balkanin reissun viereiset maat osittain tuntemattomia, keksin ottaa bussin Bosnia-Herzegovinaan rajan yli. Torstaina varasin ensimmäisen yön majoituksen Mostarista Hostel Lovely Homesta (1 hlön sänky/huone jaetulla kylpyhuoneella 13e), perjantaina vietin aivan liikaa aikaa Roihuvuoren kyläjuhlilla ja myöhemmin baarissa, lauantaina aamukuudelta lähdin kentältä alle kolmen tunnin unilla.
Matka meni sumussa. Söin karjalanpiirakoita ja tempurawokkia, jotka olin pakannut mukaan. En koskaan lähde koneeseen ilman eväitä. Rule number one.
Splitissä otin tutun lentokenttäbussin keskustaan, menin dösärillä tiskille ja ostin lipun seuraavaan puolentoista tunnin päästä lähtevään bussiin Mostariin. Kävin kahvilla, ostin tonnikalapitan ja vissyä. Odotin. Istuin odottaakseni kaksi tuntia ylimääräistäkin. Bussi oli myöhässä. Kun se lopulta saapui, se oli ylenmäärin täynnä. Laukkujen pakkaaminen konttiin ja yleinen härdelli vei reilun puoli tuntia lisää. Matka Adrianmeren rannikkoa Splitistä oli kaunis, toisella puolella vuoret, toisella meri. En tiedä olinko milloin valveilla, millon hereillä. Rajalla kuski keräsi passit ja vei ne yhdessä kasassa luukulle. Kun viereinen teinityttö lähti vessaan, menin tupakalle. Pian perässämme tuli puolet bussista, ja kuski levitteli epätoivoisesti käsiään ja yritti ohjata ihmiset takaisin.
Mostarin bussipysäkillä noustessani ulos taas jostain iski se maailman täydellisin tunne, minkä tavoittelu on varmaan se oma syy matkustaa. Että tämmöstäkin, näin kiintosaa saa päästä tutkimaan ja täällä sitä nyt ollaan, kaukana omista ahdistuksista, vapaana paineista ja päätehtäväksi kelpaa pelkkä ympärilleen katsominen. Voi keskittyä vain ulkopuolisen ja uuden kokemiseen ja tarkkailuun. Löysin hostellin kevyesti noin kolmen sadan metrin päästä, pienen kujan varrelta. Perheellä oli iso talo, jossa yhteiskäytössä olevia dormeja ja pienempiä yksittäisiä sänkyhuoneita – sekä 17 kilpikonnaa pyörimässä kivisessä “puutarhassa”. Espressoa tarjottiin, tyttären kanssa vaihdettiin nimet (ja ihmettelyt siitä, missä mieheni ja lapset ovat) ja pääsim huoneeseeni. Supersiisti, sisältä moderni, oma sisäänkäynti. Aivan hyvä.
Bosnia ja serbifederaatio Herzegovina muodostavat omat tunnustetut ja omillaan toimivat liittovaltion palaset, joista Mostar sijaitsee Bosniassa. Sarajevo on Bosnian pääkaupunki, Hertsegovinan Banja Luka. Mostar on vanha kukoistava kylä, joka ottomaanien ja Itävalta-Unkarin aikana Neretva-joen sijainnin vuoksi toimi kukoistavana kaupankäynnin paikkana ja käsityöläisten kotina. Rinnakkain minareetteja rukouskutsuineen, ortoksikirkkoja, nunnia ja taustalla vartioivalla vuorella jättiläismäinen risti paikalla, josta serbitarkka-ampujat pommittavat kaupunkia. Mostarin kuuluisin nähtävyys on symbolinen silta, joka tuhottiin täysin 1993 Jugoslavian hajoamissodissa, kun tavallisesti yhdessä serbejä ja montenegrolaisia vastaan liittoutuneet kroaatit ja bosnikit (muslimit) kääntyivät taistelemaan toisiaan vastaan. Perintönä etulinjoista Mostarissa on edelleen esimerkiksi kaksi postilaitosta ja bussiasemaa, ja katukuvaa (lukuisten jalkapallojoukkueiden ja ultrakannattajien 1981 puna-armeija-spreijausten lisäksi) koristavat Don’t forget but do forgive -maalaukset. Ulkopuoliselle tunnelma oli vähintäänkin lomittunut, mutta ehkäpä menneisyys on täälläkin hyvä tiedostaa. Symbolinen silta rakennettiin ulkomaiden tuella ja yhteisellä ponnistuksella 2000-luvulla, ja vaikka se ei Neretvan ylittävistä silloista kaupungissa todellakaan ole ainut, se on ikoninen ja hämmästyttävän tunnelmallisen kaunis, kun sitä auringonlaskun aikaan tarkkailee. Iltaisin rahaa vastaan paikallinen mies hyppeli siltä vapaapudotuksena alas jokeen, ja kuulin myös, että se olisi jonkunlainen miehuuskoe myös muille edelleen.
Illan katselin vähän ympärilleni pienen keskustan mukulakivisillä vanhan osan kujilla. Paljon ravintoloita, irtojäätelöä ja kahvia. Kahvia juodaan koko ajan. Vähän skoottereita, mannemersuja.
Silmät ja mieli oli väsynyt, en jaksanut juurikaan enää omaksua uutta. Kävin syömässä Konoba Tauruksessa grillattua mustekalaa, perunoita, pinaattia, paistettuja vihanneksia ja šopska salataa – paikallisen lampaanmaitojuuston kanssa tarjoiltua tomaatti-kurkkusekoitusta. Vahva suositus. Kuuntelin hetken serbiaksi gunnareita ja muita hittejä vetävää trubaduuria ja matelin aivan rikki huoneelleni suihkuun.
Pienessä huoneessa ei ollut ilmastointia tai ylipäätään mitään ilmanvaihtoa, ja heräsin litimärkänä hiestä ollakseni yhdeksältä settiin kuuluneella aamupalalla, joka oli turkkilaiskahvi espressomitassa ja paahtoleipää marmeladilla ja voilla. Maailman epäjennimäisin aamupala, mutta söin sen kahden itävaltalaisen ja yhden sisialaisen pojan kanssa, joiden kanssa oli kiva päästä purkamaan sosialisoinnin kaipuuta. Päätin myös tutustua pojan kertomaan Bla Bla Bla Car -kyydinjakopalveluun, jolla hän oli itse matkustamassa illemmalla Sarajevoon. Palveluun autoilijat voivat ilmoittaa tarjoavansa kimppakyytipaikkaa autossaan tietylle pätkälle hieman bussia halvempaan hintaan, ja kaikki muut seurueesta olivat käyttäneet sitä jo hyvin kokemuksin.
Jätin repun hostellille ja lähdin kävelemään ilman suurempia tarkoituksia kaupungille. Olin ajatellut lähteä iltapäivällä kohti Sarajevoa, ja varannut kahdeksan hengen dormista sänkypaikankin. Perheen isän kännykän mukaan busseja meni 15:30 ja 18:15, mutta bussiaseman nihkeän naisen mielestä 15 ja 18:15. Päätin mennä asemalle varttia vaille kolmeksi. Piti sataa, mutta hikoilin taas edellisreissusta paksuuntuneena puuterit piilareihini kirvellen. Kävin Spanski Trglla kahvilla, jonka laidoilla oli edelleen rauniotaloja sodasta, mm. ikoniksi tahalleen säilytetty iso pankin betonirakennus. Järkyttävän kaunis rujoudessaan. Kävelin asuinalueiden kujilla, ylitin jokea ristiin muilta silloilta. Kävin syömässä šopskaa ja yriin selvittää, miten pääsisin ilman vuokra-autoa hiukan kävelemään luonnonpuistoihin ja vuori-alueille, joko Montenegron puolelle Durmitorin kansallispuistoon tai Bosnian Sutjenskan puistoon. Näiden välisellä raja-alueella risteili vielä Tara-joki, jonka kanjoni ja ympäröivät järvet olivat ilmeisesti näkemisen arvoisia. Taralle löytyikin joitain rafting-henkisiä (kumiveneessä melomalla eteneviä) jokiretkiä Sarajevon läheisestä Focan kylästä lähtien noin 50 eurolla. Julkisilla kansallispuistojen alueella liikkuminen ja sen isompi vaeltelu ilman tennareita kummempia varusteita nyt tuskin onnistuisi. Miksi oi miksi kanssani ei ole henkilöä tai useampaa jakamassa autokuluja!
Turkkilaisperinnön leimaavia leipomoita on täälläkin joka kulmassa, eurolla saa järkyttävän kokoisia lehti/filotsikinapasteijoita, joista lihatäytteisistä tunnetuin on varmaan rullanmuodossa spiraaliksi pyöritelty bosnialainen burek, mutta olen ymmärtänyt että kasvissyöjän vaihtoehdot ovat sirnica (juustotäyte), krompiruša (perunatäyte) ja zeljanica (pinaattitäyte). Yleisimmät bisset ovat Tuzlanski, Sarajevko ja Ojuzko (kroatialainen, mutta paikallispanimona myös Bosniassa), pari euroa tuoppi. Paikallista viiniä (isoin viljelysalue juuri Mostarin lähettyvillä) tehdään valkkariksi živalka-rypäleistä, punaviinin rypäleet taas blatina ja vranac. Ensimmäisenä iltana juomana luomu-živalka oli oikein kelpo. Lasi maksoi joenrannan kuppilassa 2,50e.
Mostarin jakautunut historia näkyy myös kahdessa eri futisjengissä, kroaattien Zrinjski ja bosnien Veliž, joidan kannattajaultrat kilpailevat katukuvassa myös isoilla hienommilla maalauksilla ja vaan yksinkertaisilla esimerkiksi ultras 1981 -teksteillä. Ultrapubitkin tulivat vastaan kävellessäni asuinalueilla.
Puoli kolmen maissa kävin hakemassa repun perheeltä, maksamalla unohtuneen laskuni (euroilla, koska lähes kaikki hyväksyvät myös eurot karkealla ja selkeällä 2 km = 1 €, vaikka se oikeasti on jotakin 1,96 markan luokkaa. Ostin matkaevääksi tällä kertaa sirnicaa, ja sain järkyttävän kokoisen puolen piirakan palasen. Mahtavaa!
Bussimatka vuorten laaksoissa ja vähän rinteilläkin oli nätti, vaikka bussi oli täynnä ja istuin maisemien puolesta vähän väärällä puolella ajoittain. Kesken matkaa se myös hajosi, ja jouduimme vaihtamaan uuteen kesken matkaa. Hakiessani kontista reppua koin hiukan jännityksen hetkiä, koska sitä ei ollut enää siellä, mutta löysinkin sen sitten jo valmiiksi siirrettynä uuden bussin kontista. Muut kyllä tekivät työt itse, en ymmärtänyt logiikkaa. Kerran pysähdyimme kiskalle jätskinhakureissulle (lähes koko bussi kävi oikeasti hakemassa nimenomaan jäätelöt.)
Vähän alle kolmen tunnin jälkeen olimme perillä pääbussiasemalla, joita täälläkin on kaksi. Tämä oli se lähempi, mutta matkaa hostellille oli kartan mukaan silti noin 3,5 kilometriä. Järkeilin läheiseltä isolta tieltä löytyvän ratikkapysäkin, ja kävelin sinne todetakseni olleeni kerrankin oikeassa. Vanha ja söötti ratikka oli tukossa, ja en päässyt kuskille saakka eteen. Pyysin edessäni olevaa poikaa ostamaan minulle lipun tökkimällä häntä selkään ja tunkemalla rahaa kouraan. Varmasti iloinen turistikohtaaminen.
Hostelli sijaitsi toisen Sarajevoa ympäröivän vuorirykelmän alkurinteessä, ilman minkäänlaisia kyltityksiä. Menin sitten numeron perusteella jostakin avonaisesta autotallin ovesta sisään kellariin, josta löysin avonaisen oven sisälle johtaville portaille. Vähän samaan henkeen kuin meillä Mäntsälän kodissa menisi sisälle talon takaa autotallin puolelta ruokakellarin portaita. Ylhäällä minua vastaan kuitenkin käveli tyttö, joka toivotti tervetulleeksi ja arveli minun olevankin Jenni. Ehkä tänne ei vaan sitten haluttu kuljeskelijoita.
Sain yksin dormihuoneen sängyn, muita ei samassa huoneessa vielä ollut. Luksusta! Tyttö antoi minulle kaupungin kartan ja aloitti esittelyn kysymyksellä “do you drink alcohol”, josta hämmennyin täysin. Kun vähän epävarmasti myönsin, hän näytti ensimmäisenä sarajevolaisen panimokompleksin ja sen ravintolan Pivnica HS:n sijainnin. Pitänee ehdottomasti käydä siis siellä, kuten ilmeisesti jo naamasta ja turvotuksesta näkyy. Kahden viikon loman aikana en kyllä tiedä olenko nähnyt vielä täysin kaljatonta päivää.
Lähdin vielä hiljalleen auringonlaskuisessa illassa kävelemään ylemmäs vuorenrinnettä asuinalueen kujia pitkin kohti Bibanin näköalaravintolaa, josta olin lukenut jostain. Yllättävän helpolla reilun parinkymmenen minuutin taivaltamisella läpi terasseiltaan katselevien mummojen ja pappojen sekä kujia juoksevien pikkukissojen löysin paikan, jonka terassilta hiljalleen valoihin syttyvä Sarajevo näkyi. Pöydät olivat kuluneita ja puiden lehdet sotkeneet pöydät, mutta tämän pitikin olla näköalarakuppiloista se “halvempi ja kansanomaisempi”. Join ensimmäisen Sarajevskon (yllättävän tumma ja hyvin humaloitu, vähän tunkkaisen kitkerä) ja söin kalaa perunoilla. Luin Rauli Virtasen Reissukirjaa, aivan mainio muistelmateos.
Käveltyäni alas menin vielä joen toiselle puolelle hiukan kävelemään vanhan kaupungin keskustaan, jossa kahviloissa ja baareissa istuvat ihmiset vaeltelivat paikasta toiseen, juoden kahvia, syöden jäätelöä. Tein sen itsekin. Ostin iltapasteijan hostellille ja aloin olla naatti löntystelläkseni hostelliin. Huomenna panimona ja uusia juttuja. Laiska ja hyvä päivä.
Kun illalla palasin takaisin kaupungilta, huone oli edelleen tyhjä. Kävin suihkussa ja leveilin huoneessa tavaroillani kaikki valot päällä. Blingbling!
Leave a Reply