Olen matkalla takaisin Suomeen, lentokone rullaa kiitoradalle ja kapteeni kuuluttaa “cabin crew, please take your positions”. Kuuntelen musiikkia ja kuolem ja häpeän sen naurettavuudesta, että minua itkettää palata. En oikein tiedä mihin palata ja miksi se tuntuu niin mannerten ja valtamerien kokoiselta ahdistukselta. Tietää, että seuraavat monta kuukautta on taas sitä samaa kehää, identtisiä päivä, joista ei jää muistijälkiä kuin mietittäväksi illalla, että luojan kiitos olen suorittanut tämänkin päivän alusta loppuun. Miksi en osaa, kykene, saa aikaiseksi tai pysty tekemään arjestani sellaista ettei se tuntuisi kuristavalta. Kiitos heistä muutamasta, jotka siellä odottaa. Tuntuu silti helvetin kurjalta palata kentältä kuukauden tyhjänä olevaan koppiin miettimään, että sieltä pitää herätä yksin samaan rutiiniin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Voisipa elää rinkasta, olisi paljon vähemmän huolehdittavaa, paljon vähemmän valintoja, paljon vähemmän päätöksiä, kaikki olisi jo siinä rinkassa eikä rönsyilisi sen ulkopuolelle, ajatukset olisivat vain olemassaolossa ja hetkessä. Ei jatkuvasti sen murehtimisessa, että tällaistäkö tämä tulee aina olemaan, ilman mitään syytä tai oikeutusta vaikeaan huonoon oloon. Kaikenhan voisi tehdä, rinkasta voisi elää, jollei olisi niin helvetin jumissa siinä mörkökuopassa, joka lamauttaa paikalleen ja kaikkeen yksin tarttuminen tuntuu jotenkin ylivoimaisen hankalata, vaikealta ja stressaavan ahdistavalta. Mutta täältä sitä tullaan, toivottavasti nähdään pian muutamat kauniit syyt, miksi palata.
Perjantaina lähdin aamulla vähän kuuden jälkeen rinkan kanssa Pasa Senin metrikselle Kuala Lumpurissa ottaakseni yhden pysäkin matkan KL Sentralin liikennesolmukohtaan, jossa monet juna/metro/LRT/KLIA-lentokenttäjunat ynnä muut julkiset kohtaavat – ja toki paikka on myös jättiläismäinen ostoskeskus. Olin päättänyt mennä tunnin kestävällä bussilla junan sijaan, jonka hinta oli viisinkertainen. Ehdin seitsemän bussiin, vaikka mietin helvetin isossa kompleksissa pitkään, mistä löydän lähtöpaikan ja tien kellarikerrokseen.
Kuala Lumpurin lentokentästä yksi erittäin huono palaute: jos kuvittelet syöväsi aamupalaa vasta kentällä, et tule löytämään yhtä kahvilaa lukuunottamatta mitään liikkeitä tai ruokapaikkoja enää passitarkastuksen jälkeen. Ei edes Burger Kingiä, tuota kaikkia lentokenttien klassikkoa! Varsinainen turvatarkastus taas tehdään vasta portilla juuri ennen koneeseen nousua. Ostin sitten siitä yhdestä Starbucksista järkyttävänhintaisen juuri haukkaamaan ehtimäni leivoksen ja kahvin, joka take away -kupissa kepitin itseni portilla kuullakseni, ettei sen kanssa pääse koneeseen. Kun pääsin istumaan, nukuin melkein koko kahden tunnin matkan.
Bangkokissa oli siis meneillään viimeistä varsinaista päivää thaimaalainen uusi vuosi Songkran, jonka näkyvimpiä juhlintamuotoja ovat vesisodat ja yleinen toisten kastelu vedellä ja sotkeminen kalkilla. Otin kastumisen välttämiseksi jo kentältä taksin Terolla Sukhumvitin Soi 6:lle. Yleisten vapaapäivien eli Songkranin vuoksi kaduilla ei juuri ruuhkaa ollut joten vältin myös tullimaksut pikateillä ja pääsen n. 30 kilometrin matkan alle kuudelle eurolla. Tero odotti pihalla Saranjai-mansiolla, jossa hänen kalustettu yksiönsä sijaitsi Nanan BTS-skytrain-aseman lähellä. Rinkan heittämisen ja shortsien vaihtamisen jälkeen lähdimme syömään, kaikki kastumisesta vaurioutuva erinäisissä vesitiiviissä pusseissa ja muoveihin käärittynä. Teron lähialueet Sukhumvitillä on erityisesti tunnettuja tissibaareistaan, ladyboy-kuppiloistaan, erinäisistä naisklubeista erikoistunena johonkin tiettyyn, hoidon ajaksi vuokrattavaksi ns. shorttihuoneista ynnä muusta seksilomalaisten tai valkoisten pappojen palveluksiin ja miellyttämiseen kuuluvista perheen kirjosta. Esimerkiks Nana Plazan alaotsikko kuuluu “biggest adult playground”, joten ovilla hengaileviin kaunottariin ja vielä kauniimpiin entisiin miehiin (ladyboyt) päivystämiseen ovilla tottuu nopeasti. Baarien nimeämisessä on käytetty mielikuvitusta kuin huonosta pornoelokuvasta: Bangcockney, Suckers, Spankys, Chaos 9, Hooters, Bunnies jne. Seudut ja Bangkok osittain muutenkin olivat tuttuja jo aiemmiltakin siellä käydyiltä kerroilta, joten mitään kovin suuria tavoitteita viikonlopun tekemisistä en ollut itselleni tehnyt. Pääasia olisi juhlia songrania, nähdä Teroa ja juoda hiukan kaljaa ja mahdollisesti näitä kolmea jopa yhdessä.
Syömisen jälkeen menimme Teron läheiseen Hangoutiin kaljalle. Kolmas päivö Songkranin juhlintaa alkoi kahden maissa hitaasti ja jo hiukan nuutuneen oloisesti, mutta Hangoutin henkilökuntakin alkoi virittää vesitynnyreitään, vesipyssyjään, ämpäreitäänm kippojaan ynnä muita vesihyökkäyksiin ja -sotiin vaadittavia välineitä. Olin matkalla jo joutunit muutaman kastumisen kohteeksi, ja kolme kokonaista ämpärillistä sain päälleni Hangoutissa. Jossain vaiheessa lopetin välittämästä vaipat jalassa -fiiliksestä litimäristä vaatteissa, ehkä kuudennella kaljalla oli jotakin tekemistä asian kanssa. Vaikka meno oli rajuimmista päivistä ja paikoista Bangkokissa (ja Thaimaassakin monet lähtevät maaseudulle kotipaikoilleen juhlimaan uutta vuottta) varmasti suhteellisesti maltillista, oli hauska istua ja katsoa kadulla ohi käveleviä ihmisiä, skoottereita, autoja ja heihin kohdistuneita hyvin osuneita veden heittoja. Epämiellyttävää puuhasta teki lähinnä se, että vedentäyttösaaveihin ja tynnyreihin roudattiin lava-autoilla myös isoja jääkuutioita pitämään vesi jääkylmänä: sellaisen kaataminen niskaan ei ollut maailman lämpimin teko. Teron kavereita ja tuttuja pysähtyi kaljalle vesipyssyt selässään.
Arto ja Sea jäivät koko illaksi seuraan. Lähdimme jossain vaiheessa Hangoutista ladyboy-baariin Chaos 9:ään maksamaan Teron eilisen laskun. Paikassa meitä kaljanjuojia odotti sohvilla kymmenkunta eritasoisesti laittautunutta entistä miestä tissiliiveissä tai nahkastringeillä (jotka eivät siis Thaimaassakaan ole mikään hassunhauska juttu viiksimiehestä, joka laittaa pilailupuodin peruukin päähän, vaan loppuun asti, osa operaatiota myöten, vietyä ihailtavan äärimmäisen loppuunsaakka vietyä muuntautumista eleitä myöten ja ulkoisestikin niin upeaksi, että minusta ei mikään meikkitaitaiteiilijakaan saisi koskaan niin edustavaa) ja yksi Teron mukaan siellä jo pari yötänsökin sohvilla nukkunut suomalaispoika, josta sain vahvan itähelsinkiläisen tutun deja vu:n. Useimmissa leidaribaareissa voi maksaa hiukan kalliimmasta kaljasta vain katsellakseen tai saadakseen huomiota ja silittelyä, ostaa ns. ladydrinkkejä eli tarjota kallimmalla hinnalla saadakseen hyväileviä käsiä vartalolla tai sitten ottaa yhdessä shorttihuoneen eritasoisilla ehdoilla sopimuksen mukaan. Ja haluaisin vielä korostaa, että hommasta puuttuu täysin sellainen naiivi hihihihihi se onkin mies -aspekti, vaan transvestiitin kaltainen kokemus väärästä vartalosta varmasti ainakin osalla on, mutta myös hatunnoston arvoinen kulttuuri, ettei heitä suljeta häkkeihin – vaikka osalla varmasti jonkuntasoinen näyttelyeläin-puolikin on joko pakon tai vietin kautta.
Chaoksesta menimme syömään Soi 8:lle kallista keskitasoista pizzaa (mutta paskimillaankin pitsa on aina parasta!), sieltä toiseen Check Inn- nimiseen leidaribaariin Nanalla. Siitä jatkoimme pommituksen jälkeiselle sisäpihakadulle Atmosphereen, joka oli saanut vuokrannousuilmoituksen ja siksi paikka oli jäänyt työmaakuntoon odottamaan häätöä. Istuimme projects-lähiöhenkisellä joutomaalla kiikkerillä palleilla tummaihoisen papan kantaessa kaljoja vapisevin käsin. Siellä joukkoon liittyi myös Miamista mutkien katta Bangkokiin neljä vuotta sitten muuttanut Blake, joka lähti kanssamme Soi 4:lle seuraaville kaljoille. Blake oli ollut osakkaana työskentelmässään Baarissa ja hoiti nyt AirBnB-vuokrausta kasatakseen parisataa kuussa, jolla pystyi Bangkokissa elelemään. Siirryimme vielä kaikki Chaos 9:ään, jossa meitä odotti edelleen siellä edellisillankin nukkunut suomalaismies.
Pää- ja jalkasärky alkoi verottaa kohta vuorokausi sitten herännyt mummoa, joten kävin viereisestä 7-Elevenistä hakemassa vettä ja jäätelöä ja yritin vielä tulla hetkekesi mukaan juttelemaan. Lopulta lähdin kuitenkin ennen muita pois ja ennen Teroa kämpille nukkumaan. Täytin pumpulla hänen kaverilta lainaamansa ilmapatjan, kävin suihkussa ja menin kaulaliinan alle hilkoilemaan järkyttäväksi äitynyttä päänsärkyäni pois. Kämpällä ei ollut nettiä, joten koko viikonlopun olin vähän ihanan turruttavassa sokeassa irrottautumisessa maanantaina vastaan iskevästä aina samanlaisena rutiinina toistuvasta todellisuudesta, läsnä hetkessä vielä mikämikämaan pumpulissa, jossa tarvitsee välittää vain nykyisestä, ei omasta säälittävästä tilastaan ja omasta pettyneen surullisesta tulevaisuuden tolasta, johon on itsensä ajanut.
Tero saapui joskus kuudelta nukkumaan, minä heräilin kymmeneltä ja lähdin yhdentoista jälkeen hiippailemasta kämpiltä BTS:llä kohti Siam Centerin ja MBK:n ympäristön kauppakeskuksia ja ruokaa. Jouduin jättämään ensimmäisen ruuan melkein kokonaan syömättä,koska päälle oli yllätyksekseni ripoteltu iso kasa kuivattuja katkarapuja. En löytänyt mitään kovin kummallista ketjupaikkojen keskeltä, alue kun on edelleen uutta modernia kalliimpaa liike-elämän määräämää Bangkokia. Mutta myös Bangkokia elementissään sillä lopittoman elävyyden ja kontrastien aina elävällä tavalla: törkyistä ja massiivista betonirakentamista pilvenpiirtäjiä joiden juuressa maailman kuppaisempia ruokavaunuja, yläilmoissa kulkevia skytrain-ratoja, takseja ruuhkassa, hajuja, hikeä, tyylikkyyttä, likaa, portaita, tööttiä, huutelua ja virheettömiä minimekkoja, auringolta sateenvarjon alle piiloutuvia kaveruksia, karttaa pälyileviä turisteja, jellyteetä, kaikkia mahdollisia kiskoja puolen metrin väkein myymässä muoviin käärittyjäkylmiä juomia, roskaa, kiiltoa ja Louis Vuittonin jättiläismäinen liike ja a Michael Korssin feikkilaukkuja vierekkäin. Join riistopcappuccinon Starbucksissa etsiessäni wifiä kysyäkseni Teron meininkejä vain pettyäkseni huomaamaan ettei sellaista kyseisessä edes ollut. Olin ajatellut vihdoin saavani jostain hankittua siskon lapsille tuliaiset, mutta käveltyäni aivan ihastuttavan designer-osastojen läpi Siamissa ja kuolattuani niitä mitä kummallisemman kreisejä vaatteita hairahduin Bangkokin Art and Culture Centeriin, jossa kävimme Tominkin kanssa ensimmäisellä kerralla katsomassa yhden hyvän valokuvanäyttelyn. Nyt yhdeksänkerroksisessa Siamissa olevassa rakennuksessa oli esillä useampiakin, kävin ensimmäisenä ysikerroksen Love and Relationship -näyttelyssä, jossa oli Elephant-kisan (?) voittajatyöt esillä. Hienoja juttuja, lukuisia eri tekniikoita ja aiheita. Kahdeksanteen oli koottu komea Thaimaan contemporary art -näyttely: eri lähtökohdista tuoreehkoja nykytaiteen nimiä, uusia ja vanhoja. Mm. Pannaphan Yodmaneen installaatio Prophesy, joka oli koostettu koko huoneen kokoiseksi betonista, seinämaalauksista ja mm. vääristyneistä buddhista. Voittajatyö upea myös, taiteilluista teksinpätkistä tehdyt kasvot, lisäksi itselle kiintoisia monikerroksinen hiilityö, jossa ainoastaan kuningasta (Thaimaan täyskritiikitön henkilö) esittävät taulut olivat värillisiä. Kiertelin kolmos- ja ykköskerroksen ihastuttavien suunnittelu- ja muotoiluilutuotteiden kaupoissa. Menin MBK-kauppakeskukseen, jossa lopulta hankin Otolle ja Atelle jotakin. Kivi vierähti sydämeltä, vaikka mitään löytöä ei tullutkaan vastaan. Ostin itselle uuden läpinäkyvän kännykkätaustan ja kävin taas pitsalla – olin selvästi palannut sivistyksen pariin liian nuudeliriisin keskeltä jälleen kerran. Olin saanut jalan kanssa madeltua hissuksiin ympyrää välillä istuskellen jo kuusi tuntia, ja sovin Teron kanssa treffit täysin loputtomista kauppakeskuskerroksista ja shoppailevista ihmisistä ja kaikesta siitä ahdistavaata tavaramäärästä kyllästyneenä. Kokonainen helvetin kerros pelkästään kännyköille ja niiden lisäosille!
Matkustin kuudeksi Asokin asemalle mennäksemme siitä yhdessä Train Marketin iltamarketille Thailand Cultural Centerin pysäkin ympäristöön. Tykkäsin! Kontti- ja varastorakennusbaareja, rosoisia peltirakennelmia ja jättö/parkkimaata, jossa nyt uutta elämää, graffiteja, maalauksia, young designers -kamaa, hipsteritatuoitu bändi alkamassa myöhemmin keikkansa ja kojuissa ruokaa, vaatteita ja mm. Puun sisältä heijastuva digitaalinen kello -härpäke, jonka kaljat juotuamme kävin vielä uudelleen kiertämällä varta vasten ostamassa.
Otimme taksin Sukhumvit Soi 71:n lähelle W-districtiin, jossa oli ulkoilmaruokapaikka, jossa keskellä pöytiä ja reunoilla ruokakiskoja ja ravintoloita meksikolaisesta korealaiseen. Söin yksin mustekalaa ja nuudelimunakkaan hapanluumujääteellä (aivan paras tuote, makean hapan suolasitruunan ja makean siirapin yhdistelmään verrattava klassikko jo ensimaistamiselta) Teron hankittua yhtäkkinen paha krapula eilisestä. Kun otimme BST:n Nanalle, kävimme vielä kaljalla tyttöbaarikadulla tuijottaen kadun ja baarien meininkejä tyrkyttämisen, kinuamisen, haluamisen ja rypistyneiden minimekkojen keskellä. Sain rauhassa olla lähes ainut nainen asiakaskunnassa. Tero vei minut vielä sightseeing-hengessä Billboardin tissibaariklubille, jossa hiukan kiusaantuneena ihailin itseään vaahtoisessa kylpyammeessa keskellä peseviä alastomia pyllisteleviä naisia ja toistakymmentä pyörivällä lavalla tanssivaa naista yhdessä lapdanceja ja korvahyväilyjä nauttivien miesten kanssa. Vaihtoehtoja oli mm. vankilateemainen Jailbird, kevytversio leikittelevästä sadomasokismista jossa läpsittiin pyllylle hoitoja ja asiakkaita, erinäisiä ladyboy-pyllyluolia, London Calling… Kaikkea oli. Olin virallisesti muuttunut likaiseksi peruskuvaksi villiä seikkailuja hakevasta länkkärimiehestä seksituristina Thaimaassa. Jo oli aikakin nähdä se puoli muuten kuin pelkästään katukaljalla tarkastellen! Tämän kertainen viikonloppu Bangkokissa oli edellisistä poikkeava, en käynyt kertaakaan vanhemman kaupungin alueella tai reissareiden kliseisessä mekassa, Khao San Roadilla. Siitä Bangkok on ihastuttava, että sinne mennessään voi aina tehdä oikeastaan mielen mukaan tosi erilaisia asioita temppeleistä shoppailuun, ja se miltä Bangkok kaaoksisuudessaan metropolina vaikuttaa, riippuu oikeastaan vain siitä, mihin siellä menee ja miten aikaansa viettää. Hyvä kohde myös useampaan kertaan käytäväksi halvahkojen lentojen vuoksi välilentopysäkkinä. Ja viikonlopun jälkeen useamman muunmaalaisen siellä nykyisin asuvan kanssa jutelleena, ilmeisesti myös väsymätön kaupunki, johon arjen ja kodin muuttamisen jälkeen sieltä lähteminen tuntuu kurjalta jopa kotilomien ajaksi. Ja jos saa kasaan etätöillä vaikka omaan maahan edes viidesosan kotimaan tuloista ja elää konstailematta halvalla, saattaa pärjätä aivan hyvin. Haluaisin niin kokea ulkomailla eletyn arjen, vaikka mielenrauha toistaiseksi on aina löytynyt eniten matkojen liikkeestä ja uusista asioista yhden paikkasidonnaisen arkiahdistumisen sijaan. Ehkä pitäisi kokeilla sitä arkea jossakin, jossa kaksi kolmasosaa ei mene ohi ja jää elämättä pimeää ja kylmää piilotellessa omassa kopperossaan. Mutta masennus, se nyt on jotakn syyvempää kuin pikku harmillinen olotila säätilasta.
Sunnuntaiaamuna heräilin ja kävin uimassa Teron kämpän uima-altaalla. Tero lupasi lähteä thaikkukaverinsa Angen kanssa seuraksi Chatuchakin viikonloppumarkkinoille, johon oli ajatellut lähteä pyörimään. Kävimme yhdessä syömässä Dawinan kahvilahotellin aamiaisen, pyörähtämässä Teron toimistolla ja otimme BTS:n Mo Chitiin, jossa treffasimme Angen. JJ-marketilla aloin valua hikeä hävettävän suurina pisaroina pitkin vartaloa jatkuvalla epätoivolla yrittäen hieroa viiksiin kasaatuvia lammikoita. Oli viimeinen päivä, ja aloin olla niin haikean olotilainen, että ostin myös surutyössäni kierrellessämme kylmien juomien, kookosjätskien ja syömisen tauttoman kiertelyn keskellä t-paidan (graafikkovitsi Helvetica loves-teksti ja thai-aakkosilla pojan nimi), vitosen feikkiterveyssandaalit (Birkenstock!), yhdet kalsarit ja muutaman pienen tuliaisen. Sieltä olisi voinut ostaa useampiakin hauskoja löytöjä toki kaiken perusturistikrääsän keskeltä. Tori on loputon kasa risteäviä käytäviä ja niitä ulkona kiertävää rinkiä, ja vaikka olin ollut siellä kerran jo pari vuotta aiemmin ja kerta ei meistä kellekkään ollut ensimmäinen, jaksoi kyllästymättä lähes neljään saakka.
Auringonlaskuksi Tero ehdotti turistille Bangkokin tarkastelua vielä lintuperspektiivistä, ja lähdimme BTS:llä melko monesta kattobaariravintoloista Si Lomin alueelle, Cloud 47:aan, jota Tero hinta-laatu-suhteeltaan parhaimmaksi. Ange lähti vielä myös mukaan. Olimme mestan hisseillä varttia vaille viisi, ja viideltä paikka aukesi. Nousimme 47:teen kerrokseen hissillä ja noin 200 astetta kattoterassista pystyi kiertämään. Aivan hullun siistiä! Legomaailman näköinen loputon kaupunki, pienet muurahaiskeon näköiset tiet, Chao Phrayan Chinatownin ja Banglamphun reunoja kiemurteleva joki, pilvenpiirtähät, kerrostalot, mainosvalot, digitaaliset välkkyvät seinät, kattojen uima-altaat ja tenniskentät, Ghost Tower, pienet ja isot talot, kirkas taivas ja loputon, loputon kaupunki taloineen ja betonineen. Mesta oli kalliihko suhteessa kadun ruokavaunuihin, mutta nähden siihen missä ja millä näköalalla paikka sijaitsi, sanoisin että 11 euron lohipizza ja 32 euron neljän litran torni kaljaa olivat vähintäänkin kohtuuhintaisia. Istuimme paikassa läpi auringonlaskun ja kaupunginvalojen syttymiseen saakka lähtien noin puoli yhdeksän maissa huomisen lennon varalle kaupasta snacksien ja eväiden hakureissun jälkeen Teron kämpille pakkaamaan kaikki ostokseni ja muut haisevat ja kymmeneen kertaan eri muovipusseihin pakatut ja puretut kamani rinkkaan viimeistä kertaan.
Hyvästelin Bangkokin iltatupakalla ja laitoin kellon soimaan viideltä, sillä minä, murtunut jalka, kävelysauva, Halti-reppu, Sri Lankasta hankkimani reissujen hyvän onnen käsirengas ja auringosta mustasta ruskeaksi muuttunut tukka palaisimme aamulla kotiin.
Heihei matkapäiväkirja, tavataan taas onnellisten tähtien alla seuraavien ja toivottavasti kokonaisvaltaisesti molempien jalkojen voimalla tehtyjen matkojen ja minun löytäessä toisensa. Kiitos, kun matkasit mukana!
Leave a Reply