Sarajevoa pari päivää nyt takana. Kaupunki on puoleensavetävä. Sekalainen seurakunta, kirjaimellisesti: Sarajevon hengellä kai viitataankin lähes puolitoistatuhatta päivää kestäneeseen piiritykseen serbien chetnikkien osalta, jolloin eri kansan- ja uskonryhmät yhdessä halusivat pitää kaupungin elossa, taistella yhtenäisyyden puolesta erillisyyttä vastaan. Murentunut talokin on ikoninen ylpeydenaihe. Kasvoja ja uskontoja, historiaa, tulevaisuutta. Moskeijoita, synagogia, katolisia, ortodokseja, kristittyjä. Samoja kulttuuripiirteitä, mistä viehätyin Istanbulissa. Ja se ihastuttava seikka, että kukaan ei pyri iholle. Apua tarjotaan kyllä, palvelu on ollut poikkeuksetta ystävällistä. Englannilla pärjää. Bosnian federaatioon kuuluvana myös kirjoitusasu on länsimaalainen, serbialueilla ja -paikoissa osittain kyrillinen.
Kahviloita, baareja, teehuoneita. Baklavaa, cevabdžinicoja (eräänlaisia halpoja ruokaloita, tyyliin liha/makkaragrillaamo, heh), pekaroita (leipomoita), loputtomasti puolentoista euron mielettömiä kakkupalasia, jälkkäreitä, kaljaa, lehtikioskeja, turkkilaisia pannuja, koruja, betonia. Käveltävissä oleva vanhakaupunki, mutta sympaattiset 60-70-lukulaiset johdinautobussit ja raitiovaunut kulkevat muun muassa Dobrinjan lähiöön korkeiden betonikolossitalojen luo.
Maanantaina sataa. Tiistaina sataa. Ensimmäisenä aamunani herään hitaasti yksinäisestä huoneestani. Hostellia hoitaa kaksi ikäistäni tyttöä (jotka kulkevat koko ajan yöhousuissa ja t-paidassa – lähtöpäivänä ihmettelevät suuresti, miksi edes poistun asunnosta, koska ulkona on kylmä ja voisin aivan hyvin jäädä olkkariin odottelemaan iltaista puoli seitsemän bussianikin) ja yksi poika. Toisen kanssa juttelen kasvissyönnistä, Alma ihmettelee miten pärjään reissatessa. Hän oli myös kasvissyöjä, eikä ollut koskaan maistanut tofua. Puhuimme kasvisravintola Vegehanasta, Sarajevon ensimmäisestä, joka oli jo sulkenut ovensa viime vuonna – eikä hänen mukaansa ihme, kuka hullu maksaisi hampurilaisesta 5 markkaa (2,5e)! Kävin syömässä hänen kertomansa kaupungin tarjolla olevan kasvishampurilaisen Surf n Friesissa, ja mielestäni se oli Mäntsälän keittiöruudun tasoa Apetitin kasvispihvillään. Kunpa voisin lähettää hänelle Hälsans Kökia ja tempehiä! Toinen kertoo aiheestakin ylpeänä, että Sarajevossa on vain yksi McDonalds, koska kaikki rakastavat enemmän omia pikaruokiaan. Hän opiskelee kansainvälistä politiikkaa yliopistolla viimeistä vuotta ja pelkää, että joutuu lähtemään etsimään unelmatyöpaikkaansa jossain suurlähetystössä ulkomailta. Bosnia-Hertsegovinassa työpaikkojen saaminen vaatii voitelurahaa ja paljon suosittelukirjeitä, pelkkä tutkinto ei riitä edes alkuun. Samaa kertoo bussipysäkkiä opastanut kiinankulttuuria opiskeleva tyttö, jonka kanssa matkustan Dobrinjasta keskustaan – kunhan valmistuu, pääsee lähtemään Kiinaan, jossa kuulemma on kaikki hyvin, turvallisempaakin kuin lähiössä. Tyttö ei ole koskaan kuitenkaan käynyt vielä missään ulkomailla, ei juuri Sarajevoa pidemmällä. Kun yritän kautta rantain tiedustella, miten käy, jos Kiina osottautuukin pettymykseksi, hän nauraa ettei sellaista vaihtoehtoa ole. Siitä vain on pidettävä.
Etsin ensin aamulla hiukan aikaa Green Visionsin toimistoa ja kävelen vanhassa kaupungissa. Haluiaisin lähteä käymään joko Lukomirin vuoristokylissä tai Sutjanskan kansallispuistossa koskimelonnassa ja vaelluksella. Sää näyttää vaan olevan pelkkää sadetta ja turistitoimistosta selviää, että toimisto on muuttanut 12 kilometrin päähän. Päätän soittaa sinne illemmalla, kun pääsen wifiin etsimään puhelinnumeron. Aukiolla on tuhansia puluja: katoilla, oksilla, ihmisten päällä, ränneissä, taivaalla, asfaltilla.
Otan ratikan Ildižan kaupunginosaan, päätepysäkille, josta olisi noin kolmen kilometrin kävelymatka Tunnelimuseolle, jossa on pätkä säilynyttä piirityksen aikana lentokentän kiitoratojen alta Durmirista Dobrinjaan säilynyttä huoltotunnelia ja aiheeseen liittyvää esineistöä. Puolentoistametrin korkuinen tunneli on ainut, jota kautta Sarajevoon saatiin vietyä vettä, ruokaa tai edes ihmisiä tapaamaan sinne mottiin jääneitä sukulaisiaan. Lentokenttä oli YK:n alaisuudessa, mutta ennen tunneli juosten serbien tulituksessa ylitettävä kuolemankenttä.
Reilu puolentunnin matka Ildižan päättärille menee sightseeing-retkestä. Perillä kävelen ja kävelen. Asuinalueita, kasvimaita, kissoja, taustalla mustaa ja sumuista taivasta vasten vuoret. Lopulta löydän perille, sisäänpääsy 12 KM. Jää vähän pettynyt olo kaiken vaivan jälkeen. Useat kyltit on pelkästään serbiksi, rekonstroidut haavoittuneet nuket jäävät irrallisiksi. Raskainta antia on 20 minuutin loputon tulitustykitysvideo piirityksen ajalta kaupungista.
Ostan viereistä kaupasta ruttaantuneita omenia ja päätän kävellä pois Dobrinjan suuntaan trollikka-aselan päättärille kiertäen lentokentän. Vielä enemmän maaseutua. Kun alkaa sataa, mietin liftaamista. Dobrinjassa ja Lukovicessa vastassa on kunnon neuvostolähiö. On edelleen käsittämätöntä ajatella, että seinien reijät ja sortuneet talot ovat sodan jälkiä, eivät ajan kulumaa – vaikka varmasti osittain sitäkin.
Löydän taksikuskin ja kiinan kultuuria opiskelevan tytön avulla trollikkapysäkille. Kun pääsen keskustaan saakka, olen sudennälkäinen. Missaan ilmaisen kävelykierroksen kaupungilla, koko Tunnelimuseossa käynti oli vienyt matkoineen kuusi tuntia. Menen hostellille soittamaan Green Visionsille ja piilottelemaan sateelta ja kylmältä. Saan itseni mukaan Tara-joen koskimelontaan keskiviikkona, muille reissuille (esimerkiksi kahden päivän vaelluksen ja koskenlaskun yhdistävä combo) ei ole yhden mentävää paikkaa. Otan 60 eurolla paketin, johon kuuluu edellisyön majoitus joen rannan campsite Highlanderin mökissä, päivällinen, aamiainen ja lounas Tara-joen raftingin lisäksi. Pelkkä melonta olisi ollut 45 euroa, eikä mikään välttämättä pidättele minua Sarajevossa eikä muitakaan suunnitelmia loppuloman sijainnista ole.
Lähden käymään viereisellä panimolla. Pivnica HS on kunnioitusta herättävän kokoinen, isot savupiiput puksuttavat mäskiä menemään. Myös itse ravintola on kaksokerrokseninen kompleksi, jossa soi kasarihitit Chaka Khanista Bonnie Tyleriin. Kahvalliset jättituopit tarjoillaan puolentoista euron hinnalla pöytiin, tupakka palaa. Kaikkialla kahviloista lähtien saa polttaa sisällä. En tiedä miten nopeasti voin saada keuhkosyövän, mutta yritys on tehokasta. Paikassa saisi myös ruokaa, mutta jatkan matkaa taas vanhaan kaupunkiin. Ostan kuuden euron kilohintaan aivan järkyttävästi saksanpähkinöitä ja tuorejuuston ja raejuuston kaltaista herkkua aamupalaksi. Menen syömään keskinkertaistakin huonomman pizzan nälissäni, sen jälkeen havana-nimistä jonkinlaista rahkajuustokakkua. Yritän etsiä lukemastani livemusarokkibaaria Undergroundia ja löydänkin kiinni olevan oven. Käyn jonkinlaisessa kaksikymmenlukulaista wieniläistö porttolasirkusta muistuttavassa kahvilabaarissa kääntymässä, koska en löydä mistään vapaata tilaa. Sataa taas. Olen vakavassa pasteijakierteessä, käyn taas ostamassa zeljanicaa ja krompirušaa aivan kohtuuttomat kierteet. Miksi niitä on tarjolla joka kadunkulmassa liian halvalla? Ei minun itsekurini kestä.
Menen hostelille suihkuun. Huoneeseeni on saapunut uusi-seelantilainen James, jonka kanssa juttelen tovin. Hän on juuri ajanut Montenegron puolelta Durmitorin kansallispuistosta, keli on ollut kelvoton kävelyille. Saan jonkinlaisen synninpäästön, että päätin jättää sinne busseilun väliin. Juttelen hostellin naisten kanssa ja luen.
Tiistaina herään reippaammin, yritän ehtiä vielä näkemään kaupunkia ennen 18:30 bussia Focaan, jossa minut noudettaisiin bussiasemalta Highlanderin mökkiin yöksi 20:15. Pakkaam repun ja jätän sen hostellille, otan ratikan Ars Aevin nykytaiteen kokoelman museoon, jolla on tilat muuten lähes hylätyssä vuoden 1984 olympialaisia varten rakennetussa betonijättiläisessä. Vessaan pääsee kulkemaan läpi pölyttyneiden ikiaikaisten romuvarastosalien läpi. Itse kokoelmaa ja museota on alettu puuhata jo piirityksen aikaan. Uskomatonta. Lisäkseni koko aikana siellä ei käy ketään muuta, pitkätukkainen lipunmyyjä istuu varastohuoneessa kuin jostain pysähtyneestä filmistä. Heidän iskulauseensa viehättää: if you want to know what hell is, go and ask the artist. If you don’t know where the artist is, you are in hell.”
Kävelen kohti kaupunkia, sataa taas. Käyn parissakin Second Hand -liikkeessä, jossa mamma vetää röökiä tiskillä, vaatteet ovat halpatuotehuonouksia järkyttävään hintaan. En ymmärrä. Käyn kivassa Boris Smojis -kahvilagalleriassa, jossa on meneillään näyttely juuri loppuneilta Sarajevon filmifestivaalien alkujuhlallisuuksista Angelina Jolien, de Niron ja Pittin kaltaisten patsastelijoiden kanssa. Juon capuccinon ja viestittelen Päiville ikävyyksissäni. Yritän lukea Reissukirjaa, mutta keskittyminen on jossain ihan muualla. Lähden liian levottomana ulos, käyn hampurilaisella ja parissa liikkeessä ostamatta mitään. Menen vanhaan kaupunkiin ja levottoman kokoisen katolisen katedraalin viereiseen Srerenican kansanmurhasta ja Sarajevon piirityksestä kertovaan näyttelykokonaisuuteen. Siellä on valokuvia, multimediakokonaisuuksia, videohaastatteluja selvinneiltä, dokumentteja, valokuvia tunnistetuista uhreista. Katson Miss Sarajevo -dokkarin, olen vaikuttunut Sarajevon hengestä. Srebrenicasta opin paljon uutta tai unohtunutta. Lopulta en enää pysty keskittymään tai omaksumaan enempää ja lähden pois valmistautumaan repun hakemiseen, matkaan kymmenen kilometrin päässä olevalle itäiselle bussiasemalle ja itse matkaan. Ostan leipomoeväitä (ei, minä en matkusta ilman eväitä), olen lähes ostaa itselleni tuliaiseksi suuren maatuskan, mutta en sittenkään raaski. Yritän ostaa postikortteja kotiin, mutta en kelpuuta mitään hölmöistä maisemakorteista, jotka eivät vastaa minun matkakokemustani Sarajevosta. Lopulta onkin jo kiire ja akku meinaa loppua, rahaakin pitää nostaa. Yritän ladata hostellilla puhelinta kymmenen minuuttia, kipitäm trollikkapysäkille päästäkseni kaukaiselle bussiasemalle. Sitä ei näy eikä kuulu, matka kestäisi yli puoli tuntia, panikoin. Etsin taksitolppaa ja löydänkin sen lopulta joen varrelta. Kuski kuuntelee ihmeellistä tilulilu-musiikkia ja en ole ihan varma, osasinko sanoa aseman oikein. Tutkin karttaa ja mielestäni ajamme oikeaan suuntaan. Saavun ruhtinaallisesti 20 minuuttia ennen lähtöä asemalle, kaikki hyvin, ostan lipun 10 markalla ja ehdin juoda vielä kahvitkin. Puolityhjässä bussissa nukahtelen ja leikin piilokurkkailu-leikkiä edessä olevan penkin välistä siellä kuikuilevan pikkutytön kanssa. Vieressä oleva räppärin näköinen mies tutkii kulpamuovisessa laatikossa olevia kynttilänjalkojaan. Sadepisarat hakkaavat etuikkunaa ja ulkona vilisee välillä valoja sumuisista ikkunoista. Kahdeksalta saan tekstiviestin “Where are you? Driver”, ja yritän vastata, mutta viestit eivät mene läpi. Kun vartin päästä pääsemme Focan bussiasemalle, hän odottaa minua ovella ja ohjaa maasturilleen. Rajattu englannintaitoinen keskustelu käy läpi musiikkimaut, mäntsäläläisen kotimaatilan, nälkäisyystasoni ja Albanian huonot tiet. Ajamme noin 25 minuuttia pienenevällä, kuoppaisella soratiellä, välillä erotan vuoria reunoilla. Kun pääsemme perille Kamp Highlanderiin, isohkossa ulkokatoksessa on kahdeksan reilu kolmekymppistä nuorta nuotion ympärillä, pöytiä leirikeskuksen tapaan ja baaritiski. Omistaja näyttää minulle pienenpienen mökkini, johon mahtuu juuri sänky. Maa on ihan mutainen, ulkovessoissa on lautaovet. Tosi mainio fiilis. Menen takaisin ulkokatokseen, istun tökerösti muiden seuraan juomaan eväskaljaa. He ovat joku lapsuuden kaveriporukka Tuslasta, Bosniasta. He tarjoavat minulle snapseja luumuviinaa, paahdamme maissinjyväsnacksejani hiilihankolapiolla notskissa. En ymmärrä sanaakaan, välillä heistä pari puhuu minulle englantia varmasti säälistä. Kuulen sanonnasta, että jos joku on oikein mukava, serbiaksi on tapana sanoa että silloin on suomalainen: serbin sana “finska” tarkoittaa mukavaa. Yksi on lukenut, että Suomessa on maailman paras koulutussysteemi, muusikon ja video-ohjaajan töitä tekevä heistä on taas juuri muuttanut takaisin Bosniaan oltuaan kuusi vuotta San Franciscossa.
Paikan kilttisilmäinen, mutta täysin englannintaidoton mies kysyy, haluaisinko syödä nyt. Vastaan myöntävästi, ja että kala on ok. Nurkassa röökiä polttava essu päällä oleva nainen katoaa leirikatoksen taakse olevaan kenttäkeittiöön, avotuli. Saan niin mellevän kattauksen paistettua kalaa, perunaa, leipää, tomaattia, juustoa, kananmunia ja kaikkea, että häpeän kiusallisena silmät päästäni syödessäni sitä yksin viereisessä pöydässä. Kun saan lopulta syöytyä, palaan takaisin nuotiorinkiin ja ostan jonkun venäläisen snapsin eurolla isännältä. Katson kaveriporukan päiväistö rafting-videota, otan heille yhteiskuvia.
Istun puoleenyöhön katsellen nuotiota, kunnes painun mökkiin lukemaan. Kaksi peittoa, ihana lämpö kylmyyden keskellä nuotion lämmön puuttuessa. En tiedä monelta huomenna olisi tarkoitus lähteä tai herätä. Laitan herötyksen lopulta vähän yli kahdeksaksi ja nukahdan.
Leave a Reply