Vihreää, vihreää, vihreää! Jardínissa sataa vähän väliä kaatamalla ja siinä välissä tihkuttaen, mutta kolikon kääntöpuolena kylää ympäröivillä kukkuloilla on myös kuivan rannikon jälkeen äärimmäisen vehreää. Peltoja, banaanipuita, kahvipensaita, nurmea, kukkia.
Jardín on pieni ja kolonialaistyyliin rakennettu kylä, jonka keskusta rakentuu eläväisen kirkkoaukion ympärille: sen jokaista reunaa ympäröivissä taloissa on kahvila, jonka tienreunustaa ympäröivät värikkään puupenkit ja -pöydät ovat lähes poikkeuksetta täynnä. Kun sataa, pikkupöydät ovat sopivasti lipan alla, ja sateen jälkeen aukiolla olevat pöydät täyttyvät taas nopeasti. Kahvi on hyvää ja maksaa noin 30 senttiä kuppi, eikä sitä kutsuta ”caféksi” vaan ”tintoksi”.

Saavuin maanantaina vaivattoman reilun kolmen tunnin bussimatkan jälkeen siihen keskusaukiolle, kävelin rinkan kanssa hostellille ja lähdin tutkimaan vähäisiä mutta sympaattisia katuja. Pappoja lierihatuissa ja ruutupaidoissa, kaikki ihmiset vaikuttavat kiireettömiltä. Missä helvetissä he työskentelevät? Kamalassa nälässä ostin ”suolaisia munkkeja” eli kolumbialaisia buñueloja, ainoita kasvisruokavalioon sopivia leivonnaisia, jota leipomosta hätäpäissäni sain.












Jardínin vanha keltavihreä, puurakenteinen kaapelivaunu La Garrucha vie rotkon yli toisen puolen kukkulalle, ja sitä halusin tietysti kokeilla. Ostin lipun, mutta alkoi sataa. Päätin palata paremmalla onnella seuraavana päivänä. Lähes kaikki jalkakäytävät on onneksi katettu, koska kaksikerrosten talojen parvekkeet luovat alapuolelleen sadekatoksen. Värjöttelin sadetta, jonka jälkeen uskalsin kahville sen suositun aukion ikonisille puupenkeille – ja tilasin vahingossa teen! Sana ”aromaticá” kuulosti minusta kahvilta kahvilaa pitävän miehen suusta, ja kirjoitettua menua ei tietenkään ollut. Juodessani alkoi sataa taas, mutta katselin katoksen alla jonkinlaista alueen kylien kulkuetta, jossa jokainen kylän kylttiä kantanut, omalla laillaan pukeutunut edustusryhmä kiersi aukiota. Hauskaa.





Palasin hetken kuluttua hostellille lepäilemään, kunnes lähdin illalla vielä ulos syömään Bon Appettíin kasviswokkia ja kaljaa. Kävin jälkiruualla (suklaakakku!) aukion yhdessä kahvilassa ja palasin makoilemaan hupparissa sänkyyni. Kalsaa ja kosteaa! Viereisen sängyn tyttö teki kauhean numeron siitä, että suihkusta ei tullut lämmintä vettä eikä hänelle ollut kerrottu siitä. Olisin ollut helvetin yllättynyt, jos kuumaa vettä olisi ollut saatavilla.
Seuraavan kokonaisen päivän Jardínissa päätin omistaa kävelemiselle Jardínia ympäröivillä kukkuloilla ja niiden pienillä teillä tai vaellusreiteillä. Otin aamulla kahden mamman kanssa ensin sen puuvaunun jokirotkon yli, ja jatkoin siitä kävelyä ylöspäin. Meinasin haljeta vehreydestö ja kauneudesta! Ihanan rauhallista, ei ketään missään. Reitti vei läpi banaanipuiden viljelmien, kahvipensaiden, niittyjen ja laidunten.















Jostain vierelläni alkoi kävellä vaalea koira ja melkein huomaamattani se tarttui mukaan. Se pysähtyi kun pysähdyin, käveli kun jatkoin. Se hengaili ympärillä pitäessäni taukoa ja seurasi yrittäessäni kääntyä ympäri. Palatessani takaisin kylään se ei suostunut jäämään matkasta. Menin leipomoon, se tuli mukaan katselemaan herkkuja. En tiennyt oliko minun roolini komentaa se ulos. Käydessäni kahvilla se makasi pöydän alla. Kun menin kahvilan vessaan, ulkoa kuului haukuntaa. Palatessani koira oli hävinnyt enkä löytänyt sitä enää. Harmitti sen omistajan puolesta, koska ei kai kulkurilla olisi kaulapantaa.
Tämmöstä tää on, yksinreissaaminen. Kiinnyn satunnaisiin koiriin niin paljon, että mietin hänen kohtaloaan todennäköisesti loppumatkan.



Ostin vielä vähän pilkottuja mangoviipaleita, ja päätin lähteä kävelemään seuraavaksi toiselle puolelle kylää ympäröiville kukkuloille, jossa oli myös Rio de Janeiron kristuspatsaasta oleva miniversio. Sinne vei ennen kaapelivaunu, mutta nyt se oli lopullisesti suljettu. Pidempi kävelyreitti oli hämmästyttävän eri vihreän sävyjen reunustama, eri korkeustasoisten rinteiden, lehmien ja sateiden jäljiltä kostea ollessaan osittain pienen polun levyinen.
Kun pääsin Cristo Reyn patsaalle, alkoi sataa kaatamalla. Onneksi näköalapaikalla oli kiva ulkokahvila katoksineen, jossa join uutta lempparilimuani, punaista Postobonia ja luin odotellessani sateen lakkaamista. Kun pääsin lähtemään alas ns. suorinta reittiä, oli se tuskaisan jyrkkä ja punasaven liukastama kapea polku, jossa jokaista askelta sai varoa välttääkseen kenkien alta lähtemisen. Kun pääsin lopulta ehkä väärää polkua läpi parin pihan alas rotkossa virtaavan joen luo, huuhtelin isoimmat kenkien pohjiin tarttuneet mutakerrokset pois ja ylitin joen vanhan ja pelottavan sillan kohdalta. Noustessani luonnonkivistä muodostunutta portaikkoa takaisin kylään, näin vielä valtavan kokoisen, naavaa muistuttavia partahaivenpiiskoja oksillaan roikottavan puun. Mieletön!




















Kylässä palasin hostellille, ja niin alkoi taas sataa.
Keittelin varastostani vähän linssejä ja pastaa, lueskelin. Lähdin ennen kuutta vielä käymään Dulces de Jardín -kahvilamyymälässä, joka erikoistui paikallisiin herkkuihin. Otin jotakin mustaherukkahilloa ja jogurttia muistuttavaa makeaa asiaa ja kävelin bussifirman kopille ostamaan huomiselle lipun Rio Sucioon. Huomisesta tulisi matkustuspäivä: ensin aamukahdeksalta kolmisen tuntia pieniä vuoristoteitä Rio Sucioon, sieltä seuraavan bussim etsintä ja saman verran matkaa Pereiraan, jossa viimeinen vaihto Salentoon. Vaihdot ja oikeiden bussien löytyminen mietitytti, mutta muuten olin ihan iloinen tulevista siirtymistä. Bussissa matkustamisessa on se hyvä puoli, että joku muu päättää mihin suuntaan ja mitä teen: välillä yksin reissatessa on uuvuttavaa miettiä ja päättää itsekseen joka aamu, mitä sitä tekisi sängystä nousemisen jälkeen, ja välillä sitä todella toivoisi, että joku muu miettisi ja keksisi, mitä tehdään.
Kävin ostamassa arepa-maissilettuja ja juustoa ennen palaamistani hostellille. Kävin suihkussa, pakkailin kamoja, selasin aivottomana nettiä. Pidin Jardínin sopivankokoisuudesta, vehreydestä, helppoudesta, kauneudesta, jonkinlaisesta juuttumisesta ”vanhaan aikaan” ja ehdottoman hyvästä kahvikulttuurista. Se jäisi varmasti yhdeksi kivoimmista kolumbialaisista paikoista mieleeni, vaikka mitään ihmeellistä ei siinä sinänsä ollutkaan.





Leave a Reply