Salento, ehkä suosituin kylä matkailullisesti Kolumbian keskiosien ”zona cafeteriassa”. Isompi kuin Jardín, mutta lähes kaikki tulevat tänne ympäröivien aktiviteettien vuoksi: vesiputouksia, vaellusreittejä, jättiläismäinen kansallispuisto Los Nevadas, kahvitiloja, sademetsää, poikkeuksellinen laakso Valle de Cocora täynnä jättiläismäisiksi kasvaneita palmuja (wax palm – mikä mahtaa olla suomenkielinen puun nimi?)… lisäksi kylä itsessään on sympaattinen värikkäiden kaksikerroksisten talojen täplittämä ja tottakai mäkinen, sää viileä ja sateinen. Hyvä lähtöpiste retkille ympäröiviin maisemiin, ja toimivat julkiset kuljetukset (jeepeillä!) kohteesta toiseen. Miksi en siis olisi tullut minäkin!
Saapuminen Jardínista Salentoon oli itsessään eeppinen sanan kuluneessa mutta kuvaavassa merkityksessä. Aamukahdeksan bussi lähti kyllä melkein ajallaan läpi vuoristoteiden kohti ensimmäistä vaihtopaikkaani Rio Suciota, mutta hajosi keskelle sumuista tyhjyyttä tunnin kohdalla. Bussi lähti käyntiin, mutta sammui pian uudestaan. Kuski ropasi työkalujen kanssa moottorissa, ja pääsimme taas pari metriä eteenpäin. Lopulta ilmeisesti homma todettiin toivottamaksi (ymmärsin vain muutamia sanoja sieltä täältö) ja siirryimme odottamaan pariksi tunniksi. Korvaava bussi saapui ilmeisesti Rio Suciosta, ja se vasta komea kyyti olikin! Kuorma-autoa muistuttava sirkusvaunu puisine penkkeineen, jossa ei ollut seiniä mutta sitä kauniimmat maalaukset kylläkin. Yllätyksekseni ryhdyimme myös hinaamaan toista isoa bussia, vaikka ihmettelin miten sirkusvaunu edes mahtuisi ajamaan joistain kohdista tietä. Kirsikkana kakun päällä pomppuisassa ka kylmässä kyydissä oli hinausketju, joka irtosi koko ajan ja pakotti meidät pysähtymään vähän väliä. Hauska kokemus kaiken kaikkiaan, etenkin kun maisemat yli vuorten ja laaksojen oli aika palkitsevat. Ja tälläisista odottamattomista sattumuksistahan kaikki mieleenpainuvimmat matkustusmuistot syntyvät.
Rio Suciossa seuraava bussi kohti Pereiraa lähti vartin päästä, ja ulkona alkoi ukkostaa ja sataa toden teolla. Lämpimässä ja ahtaassa pikkubussissa nukahtelin vähän väliä. Reilu kolmisen tuntia myöhemmin olimme Pereirassa, jonka isolta bussiasemalta kesti hetken löytää ensin sen firman tiski, jolla olisi vuoroja Salentoon. Kun se löytyi, seuraava lähti tunnin päästä. Tuloksettomasti yritin löytää jotain pikasyötävää kasvisversiona, mutta löysin vaan donitseja ja lihapasteijoita.
Kun pääsin Salenton keskusaukiolle, kello oli yli kahdeksan ja 200 kilometrin taivaltamiseen oli mennyt 12 tuntia. Käppäilin Coffee tree -hostellille, jonka vastaanotto oli lämmin ja jopa englantia puhuva (oh my god you are from Finland, my favourite band HIM is from Finland”), ja sain jätettyä rinkkani dormiin ja lähdettyä ruuan etsintäön. Hostellin suosituksesta menin Brunchiin syömään naismuistiin isoimman burriton ja guabapirtelön, ja olin valmis yöpuulle. Ensimmäistä kertaa sängyssäni oli oikea täkki pelkän lakanan lisäksi. Varasin vielä seuraavalle päivälle aamukymmeneksi Kasaguaduan sademetsän luonnonsuojelureservaattiin opastetun kierroksen ”cloud forestin” (mikä on jälleen suomenkielinen oikea termi?) kasvillisuudesta ja elämästä.
Seuraavan aamun aloitin hintaan kuuluvalla aamiaisella (kananmunia ja paahtoleipää -annos, yllättäen!), jonka jälkeen kävelin nelisen kilometriä pois kylästä Kasaguaduan portille. Luonnonsuojelualueen vetäjä Carlos oli äärimmäisen asialleen omistautunut ja sitä myöten uskomaton tietopankki, joka johdatti läpi kostean viidakkopolun parin tunnin käytännön opetuksena tämän lämpövyöhykkeen kasvillisuuteen. Hän oli matkustanut paljon, ja lopulta päättänyt ryhtyä toteuttamaan ideaansa hiilineutraalista ja ideaalista ekosysteemistä Salentossa, jossa yritettäisiin elvyttää luonnontilaista sademetsää mm. espanjalaisten valloittajien tekemän tuhon vuoksi. He kaatoivat paljon luonnonkasvustoa ja toivat mm. ruohon siemenet, jotka valtasivat alleen kaiken alkuperäislajiston esimerkiksi alueen suurimmalla nähtävyydellä, Valle de Cocorassa. Sen siisti nurmikko ja jättiläismäiset palmut ovat itseasiassa valtavan hävityksen näyttämö: kun kaikki muut lajit oli tuhottu, siisti nurmi ja ilman kilpailijoita isoilsi kasvavat palmut muodostivat länsimaista silmää muodostavan siistin kauneuden, joka tosiasiassa oli hautausmaa. Carlos muistutti jälleen, että kasvien sademetsätasoinen sekasotkuinen ruma kaaos, jossa kuolleet kasvit ja eri ikäiset kasvit elävät symbioosissa, on kaikkein kaunein luonnon silmille. He olivat rakentaneet alueelle myös kierrätysmateriaaleista muutamia majoitusmökkejä, joka oli myös pitkän kehitystyön tulos: kuinka rakentaa alueelle vahingoittamatta itse luontoa ja kaatamatta yhtään turhaa puuta.
Luontokierroksen jälkeen kävelin vielä kolmisen kilometriä eteenpäin hostellin suosittelemalle kahvitilalle, jossa järjestettiin opastuskierroksia englanniksi. Alueella oli niitä lukuisia, mutta alueen vanhimman Ocasan sijainti vei minut sinne. Join toki ensin kupin kahvia heidän kahvilassaan, kunnes melko pintapuolinen ja varmasti turistinen puolentoista tunnin kierros alkoi. Saimme istuttaa siemeniä, poimia valmiita kahvipapuja, tutustua lajikkeisiin (Kolumbiassa kaikki on arabican kasvilajikkeita, Brasiliassa robustan, ja kun niihin lisää maista vielä Vietnamin ja Indonesian, 75 prosenttia maailman kahvintuotannosta on käsitelty, nähdä erottelutyövaiheet, kuivauksen ja paahtamisen. Viimeinen vaihe oli oikeaoppinen kahvin valmistus. Ihan viihdyttävä kokonaisuus, jonka jälkeen hyppäsin seuraavaan Salentoon vievään jeeppiin ja painuin myöhäiselle lounaalle syömään päivän ruoka-annoksen pyytäen lihan tilalle kananmunia. Kolme euroa juoman ja alkukeiton kanssa! Uskomatonta.
Salentossa alkoi toki heti sataa saapumiseni jälkeen, joten kiertelin vähän artisaanikauppoja ja turistikiskoja yhden kadun mittaisella ”ostoskadulla”. Kuka haluaa ostaa puisen lautasliinatelineen, jossa lukee oudolla kaunokirjoituksella ”Salento” tai pientä narusta roikkuvaa puista mukia, jossa lukee ”Colombia”? Myymälöiden jälkeen kiipesin vielä näköalapaikalle katselemaan ympäröivään laaksoon ja sitä reunustaville vuorille. Palasin hostellille suihkuun ja lepäämään, enkä jaksanut illalla enää lähteä itsekseni syömään, joten hostellin keittiö oli sopivan lähellä. Spagettia, tonnikalaa ja sipsejä lähikiskasta, ja illallinen oli valmis.
Perjantaina vuorossa oli vaeltamista kansallispuiston juuressa, päämääränä Valle de Cocoran jättiläispuut. Otin jeepin keskusaukiolta (4000 cop ~ 1,3e) ja ajelimme vähän alle puoli tuntia vaellusreitin alkupäähän. Reitin pystyi tekemään kahteen suuntaan: joko ensimmäisenä tai viimeisenä jättiläispalmujen laakso. Minä päätin jättää sen viimeiseksi, joten reitti alkoi koko ajan tasaisella mutta maltillisella nousulla ensin aukean nurmikentän läpi, sitten pitkän matkaa joen reunaa viidakkometsässä osittain mutaisella polulla. Hiukan pelottavat riippusillat ylittivät joen useaan otteeseen, ja ilma oli kosteankylmä, mutta hikinen. Reilu parin tunnin jälkeen polulta pystyi poikkeamaan vielä ylemmäs kohti pientä Acaimen yksityistä mökkiä, jossa tarjolla oli (toki sisäänpääsyä vastaan) kahvia ja pala juustoa. Houkuttimena oli iso määrä kolibreja ja vessa, joten otin ylimääräisen käännöksen sinne. Tiukka puolen tunnin ylämäki ja sama alas. Mietitytti, miten maanjako alueella mahtoi mennä: jo aiemmin maatilat olivat pystyttäneet pariin kohtaan reittiä aidan, ja niissä kävelijöiltä parissa kohtaa perittiin maksu (0,80-1,3e) polun käyttämisestä. Ymmärrettävää, koska toki päivittäinen saman reitin käyttäminen tuhosi polun ja oli jo nyt tehnyt sen joistain kohdin syvälle uponneeksi ja leveäksi kouruksi, mutta miten järjestely toimi ja millaisella sopimuksella?
Kun palasin alkuperäiselle reitille, oli vuorossa vittumaisin osuus eli tunnin mittainen jyrkkä nousu kohti vaelluksen ylintä paikkaa, Finca de Montañaa. Pfff! Sen jälkeen oli enää hienovaraista, laveaa alamäkeä lasketellen kohti erilaisten metsämaastojen kunnes valtava vihreä laakso aukesi edessä uskomattoman vääristyneillä mittasuhteilla. Ihmiset olivat pieniä legoukkoja jättiläisten maassa, jossa kumpuilevulta nurmikentiltä nousi hassuja honteloita tikkuja, joiden päässä oli lehtirypäs. Aurinko tuli myös esiin, kun peittävä (luonnollinen) kasvusto hävisi pään yltä. Ennenkokematon näky ja olo. Söin eväitäni ja ihmettelin maailmaa.
Lopulta pääsin takaisin reitin alkupäähän reilun kuuden tunnin päästä liikkellelähdöstä, ja jeeppi takaisin lähti kuin tilauksesta. Nyt pääsin ihan hyttiinkin istumaan kuskin viereen. Salentossa kävelin ensimmäisenä kauppaan ostamaan jäätelöä ja vähän välipalaa hostellille, jossa oli hyvän tovin lepäillen kännykkäni kanssa (Huooohhh en tajua! Puhelin sanoo koko ajan olevansa niin täynnä, etten saa avattua edes Whatsappia saati ottamaan yhtäkään kuvaa poistamatta jotain aiemmista – joita on puhelimessa ainoastaan tämän matkan ajalta – ja ohjelmia olen jo riisunut noin 90% roskiin, mutta samalla asetusten mukaan tilaa pitäisi olla vapaana 5gb! TURHAUTTAVAA JA MITÄTÖNTÄ, mutta niin tuskastuttavaa, haluaisin vaan ottaa kuvan kun huvittaa ja lähettää viestin kun huvittaa!). Illalla kävin syömässä kylästä löytyvässä kasvisravintola Veggiessä (!!!) kallista falafelia, ja oli tyytyväinen muuhun kuin spagettiin tai riisiin.
Tämä ja huominen yö vielä täällä. Huomenna ehkä päiväretkelle läheiseen Filandiaan (koska kaikki paikalliset mainitsevat sen, kun kuulevat mistä olen – vaikka ei paikalla mitään tekemistä Suomen kanssa olekaan. En tiedä mitä sitten. Aikaa on samaan aikaan jäljellä vielä liikaa palatakseni nyt Bogotáan, ja samalla liian vähän lähteäkseäni johonkin kovin kauas. Olisi pitänyt järkeillä vähän paremmin tää koko ajankäyttö ja reitti täällä, niin olisi ehtinyt kunnolla etelään, Amazonille tai Equadoriin. Jäljellä vielä reilu viikko.
Päiväretki Filandiaan ja kohti etelää
(Lisätty 14.4.2019)
Viimeisenä kokonaisena päivänä Salentossa kävin päiväretkellä läheisessä Filandiassa, jonka paikalliset ovat poikkeuksetta tehneet minulle tiettäväksi kuullessani olevani Suomesta (Fínlandia). Otin taas jeepin keskusaukiolta, ja noi 45 minuuttia myöhemmin olimme perillä samankaltaisella mutta eläväisemmällä (ihmisiä, autoja, liikkeitä ja ravintoloja aukiota ympäröivien talojen kivijalassa). Filandiassa oli 18 metrinen näköalarakennelma kylän laidassa, jota kävin vilkaisemassa etäältä kiipeämättä ylös. Olin katsonut kartasta Filandiaa ympäröivän, mielestäni sopivan kartalla polkua tai hiekkatietä muistuttavan lenkkireitin, jonka päätin vaeltaa läpi ja tutustua niin ympäröivään luontoon ja maisemiin.
Reitti lähti hautausmaan kulmasta, ja alkoi ihan normaalina hiekkatienä – joskin se suuntasi koko ajan alamäkeen, ja olin erittäin huolissani hetkestä, jolloin minun pitäisi kavuta kaikki se takaisin ylös. Muutamia taloja, lukuisia haukkuvia koiria pihassa. Harmahtava taivas, josta odottelin sadetta vielä jossain kohtaa. Noin tunnin kohdalla reitti kapeni banaaniviljelmien keskellä kulkevaksi syväksi uomaksi, joka oli vähän osittain umpeenkasvanut mutta suurimmalta osin vain mudasta liukas sateiden jäljiltä. Minun olisi pitänyt ymmärtää kääntyä takaisin siinä kohtaa, kun viljelmät loppuivat ja polkukin lähes hävisi, ja arvailin oikeaa suuntaa kasvuston muuttuessa sekalaiseksi viidakoksi, joissa vuoroin liukastelin savessa, vuoroin kahlasin vyötäröön asti kasvustoissa, vuoroin kyykkäsin ylhäältä alas roikkuvien puiden ja pensaiden oksien alla. Osittain tiheiden kasvien ympäröivänä oli niin pimeää, että tuntui yöltä. Kuljin poikkeuksetta alamäkeen yhä, ohittaen kaatuneita puita ja ryteikköjä, kuullen korvissani jossain pauhaavan veden äänen. Aloin pelätä malariaa, käärmeitä ja panttivankeja odottelevia sissejä. Olin kuitenkin varma, että jos selviäisin joelle, polku jatkuisi järkevänä ja löytäisin oikean reitin taas, ja samalla tiesin, että jos nyt kääntyisin takaisin, olisi liukas ja epämääräinen reitti takaisinpäin tiukkaan ylämäkeen helvetin hankala kulkea. Kuvien ottaminen ei tullut mieleen, joten kuvat jäivät ottamatta.
Kun lopulta päästä ja jaloista sekalaisia niihin tarttuneita lehtiä puistellen pääsin alas voimakkaasti virtaavalle joelle saakka ja pystyin suoristamaan selkäni, alkoi toden teolla sataa. Värjöttelin puskien suojassa, ja yritin katseellani löytää paikkaa josta joko pääsisin ylittämään joen tai mistä löytyisi sen näköinen kohta, että siitä joku toinenkin olisi joskus kulkenut. Turhaan. Kun olin yrittänyt kulkea joenvartta kumpaankin suuntaan ja todennut ne mahdottomiksi edetä, rn nähnyt enää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää löytää uudestaan se paikka, mistä saavuin joelle. Kun litimärkänä sekä kasveista tarttuneesta kosteudesta, sateesta ja hiestä aloin kavuta upottavaa maaperää ylöspäin, tunsin itseni sekä helvetin typeräksi että myös toivottomaksi. Miksi helvetissä olin hankkinut itseni tänne, miksi olin yksin, ja pinnallisimpana: miten välttäisin kaikki ne ötökät pesiytymästä ihooni tai hiuksiini tiheän metsän kasvien repiessä minua yrittäessäni selviytyä niiden läpi. Ja miten kehtaisin palata kylään, jossa en edes majoittunut, kaikki vaatteet litimärkänä ja iho mudassa!
Kun pääsin lopulta aukeammille alueille, avasin sateenvarjoni, ja kun lopulta pääsin tielle, olin hurjan tyytyväinen vaikka se veikin vain ylämäkeen. Päästyäni jo Filandian keskustaan vievälle, asfaltoidulle tielle, sade muuttui sen kaltaiseksi rankkasateeksi, että tien pinnalla olisi voinut pieni lapsi vaikka uida. Odottelin sen rauhoittumista hyvän tovin ennen kuin lähdin etsimään lounaspaikkaa. Se löytyi koko reissun tähän menneessä parhaasta (ja toki kai kalleimmasta, vaikka silti selvittiin kympillä) Helena Andentrosta, joka oli suosittu ja Filandian ulkopuolellakin tunnettu ravintola, joka oli aloittanut tekemällä ruokaa vain viikonloppuisin mutta laajentanut nyt paikallisiin raaka-aineisiin nojaavan menunsa tarjoilemisen päivittäin. Söin kalaa, kookosriisiä ja friteeratruja perunahiutaleita kookoslimonadin kanssa. Kyseenalaista oli istua sen pehmustetuilla penkeillä koko lappuhaalarishortsien kangaspinta-ala märkänä pikkareihin saakka, vieressä erittäin huoliteltu kyyhkyläispariskunta.
Syömisen jälkeen käppäilin vähän katuja läpi, ja palasin kysymään seuraavaa jeeppikyytiä Salentoon. Neljän jeeppi oli jo täynnä, joten ainoa vaihtoehto oli odottaa seuraavaan, 18.10 lähtevään. Onneksi vaatteet oli vähän kuivuneet, mutta takki kosteiden vaatteiden päällä oli huukan epämiellyttävä, ja pelkäsin sairastuvani uudelleen. Kävin kahvilla ja juustokakulla, luin ja kävi ostamassa seuraavan päivän matkutusta varten vähän eväitä kaupasta. Monista nälkäisistä bussimatkoista oppineena en lähde enää mihinkään edes lyhyille etapeille ilman kunnollisia eväitä. Olin päättänyt ottaa bussin Popàyaan, viimeiseen vähän isompaan kaupunkiin ennen Equadorin rajaa. Salsan pääkaupunkina tunnettu Cali oli ennen sitä, mutta jostain syystä en tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa mennä liian isoon kaupunkiin enkä varsinkaan sellaiseen, jossa tanssi ja yöelämä olivat isoimmat vetonaulat. Helvettiäkö minä siellä tekisin! Vielä kuukausi sitten tie Calista Popáyaan oli suljettu alkuperäisväestön protestien takia, mutta nyt reitti oli taas auki.
Seuraavana päivänä bussireitti kulki Salentosta Armeniaan, vaihto bussiin kohti Calia ja sieltä vaihto kohti Popàyaa. Matka oli melko mutkaton ja sujui äänikirjoja kuunnellen. Aloittaessani ensimmäisen matkan 8:45, olin perillä viimeisellä bussiasemalla 17:30. Sitten muistin, että seuraavana päivänä alkaisi katolisen maan erittäin tärkeä juhlallisuus, semana santa, eli pääsiäisviikko. Popáyan oli uskonnollisuuksien tärkeä vetonaula sinä viikkona, ja samaan aikaan siellä järjestettiin myös uskonnollisen musiikin festivaali. Kun iltaruokaa etsiessäni saavuin keskusaukiolle, sinne oli jo rakennettu iso katsomo. Nähtäväksi jää, miten paljon virsistä ja kulkueista täällä ollessa pääseekään nauttimaan.
Leave a Reply