Viimeiset neljä yötä Medellínissä, ja voin sanoa pitäväni kaupungista! On hauskaa olla tauon jälkeen isossa paikassa, jossa ei tarvitse joka kioskia etsiä kissojen ja koirien kanssa! Ja täällä on metro! Toimiva, hieno, uusi ja kaunis metro, josta kaupunkilaiset ovat niin ylpeitä, että istuvat siellä lähestulkoon kuin kirkossa – kuulin jopa, että vartijat huomauttavat, jos erehdyt syömään esimerkiksi banaania metron sisällä. ”Metrokulttuurin” valistaminen aloitettiinkin useampi vuosi ennen ensimmäisen linjan valmistumista, ja jatkoja rakennetaan edelleen. Jo nyt reilusti alle euron hinnalla pääset matkustamaan tavallisen metron lisäksi myös vaikka kolmella eri kaapelivaunureitillä kaupunkia reunustaville vuorille, jotka nekin on pitkälle asuttuja. Ja julkisten kulkuyhteyksien rakentaminen mm. juuri niille syrjäisille slummiutuneille alueille on ollut iso tekijä siinä, miten Medellín on onnistunut muuttumaan maailman väkivaltaisimmasta kaupungista reilussa kymmenessä vuodessa inspiroivaksi mahdollisuudeksi.
Minä saavuin tänne lähtemällä torstaiaamuna Capurganán kylästä ensin pikaveneellä Necoclíin. Matkan aikana vene ehti hajota kahdesti, ja kerran meidät vaihdettiin toiseen paattiin. Kun lopulta puoli yhden jälkeen olimme rantautuneet, kävelin vanhalle hostellilleni hakemaan rinkkani ja sinne pesuun jättäneet vaatteeni. Seuraava bussi kohti Medellíniä lähti parin tunnin päästä, joten ehdin hyvin kävellä hikipäissäni bussifirman luukulle parin kilsan päähän ja syödä lounasta. Hymyni oli suuri, kun viisi minuuttia ennen bussin saapumista hostellin tyttö kurvasi eteeni mopolla mukanaan rakkaat lappuhaalarishortsini: ne olivat unohtuneet narulle, enkä minä ollut sen tarkemmin katsonut mitä pyykkikassissa oli. Onneksi olin kysynyt, mistä bussit lähtee, niin hän osasi tuoda ne perille!
Bussimatkan sipsit ja pähkinät oli jo hyvän kertaa syöty, kun ilta pimeni ja tie muuttui sellaiseksi siksakiksi, että penkissä oli vaikea pysyä voimatta erittäin huonosti. Nukkumisen saattoi unohtaa, kun nenäni edessä tuli bussin televisiosta taukoamatta esoanjaksi dubattuja roskaelokuvia, ja ilmastointi taisi olla pakkasen puolella. Niin kylmä! Yhdentoista maissa pysähdyimme jossain taukopaikalla, kahdeksan tunnin matkaamisen jälkeen. Kun sitä jatkettiin vielä kaksi ja puoli tuntia, pääsimme keskellä yötä Medellínin pohjoiselle bussiasemalle, jossa satoi kaatamalla. Otin miettimättä taksin suoraan hostellille El Pobladon alueelle, vaihdoin vaatteet ja painuin yläsänkyyn nukkumaan.
Aamulla oli selvää, että eilisen hytisemisestä oli seurannut flunssa, ja nenä valui putouksen lailla. Yyhh! Aamiainen oli onneksi riittävä, sillä keittiössä sai tehdä haluamansa verran kananmunia, paahtoleipiä ja hedelmiä. DIY-aamiaisen jälkeen päätin ilmoittautua taas ilmaiselle kävelykierrokselle, koska olin muissakin kaupungeissa oppinut niistä samalla aina vähän historiasta ja kulttuurista. Se alkoi kahdelta, ja sitä ennen ehdin käydä varaamassa itselleni Casa Kolachon vetämän graffititourin Comuna 13 -lähiössä otsikolla ”miten hiphop on ollut osa transformaatiota vaarallisimmista slummista toiveikkuuteen”, mikä oli yksi tänne tulemisen tärkeimmistä sisällöistä. Sen jälkeen ehdin sitten vielä tutustua metromatkustamiseen menemällä tapaamispaikalle ja käydä arkkitehtuuriltaan poikkeuksellisessa kulttuurikeskuksessa pyörähtämässä. Fernando Boteron mittasuhteiltaan vääristyneet veistokset tulivat vastaan täälläkin katukuvassa, ja nyt selvisi myös, että hän oli kotoisin Medellínistä ja lahjoittanut valtavia veistoksiaan ympäri kaupunkia. Kuvaavaa oli myös, että nyt opas ei edes ääneen lausunut Pablo Escobarin nimeä, vaan viittasi häneen ”Voldemortina”. Vaikka hän rakensi aikanaan aluksi myös köyhille asuntoja Medellíssä, hänen vuokseen kuoli myös satoja ihmisiä ja välillisesti vielä paljon, paljon lisää: montako ihmistä saa tappaa yhdestä asunnosta? Poliisien tappamisestahan hän maksoi poliisin natsojen suuruuden mukaan.
Kävelykierroksen lopuksi alkoi sataa kaatamalla, ja värjöttelimme tiesillan alla ryhmän hiljalleen hajautuessa. Itselleni yllätykseksi lähdin parin kierrokselle osallistuneen pojan ja vetäjän kanssa kaljalle. Kun ne oli juotu, lähdimme israelilaisen ja saksalaisen tyypin kanssa yhdessä metrolla El Pobladoon, jossa menimme vielä yhdessä syömään niin ”hienoon” italialaiseen ravintolaan, että en ollut sellaisessa tällä reissulla vielä käynyt. Oli kyllä niin kiva syödä yhdessä muiden kanssa, puhua ja nauraa! Koska kohtaamisia tulee ja menee, en tiedä edes heidän nimiään, mutta siitä jäi hyvä mieli.
Hostellilla oli selvää, että olin saapunut johonkin nuorten ”party hosteliin”, sillä kaikki olivat yläkerran baarin ja dormihuoneiden välissä päissään ja melko ärsyttävässä ”traveller talk” -moodissa. Vanhana eukkona kapusin sänkyyni niistämään, kun he tekivät lähtöä baareihin. Viimeiset palasivat, kun minä heräsin puoli seitsemän maissa Comuna 13 -retkelle.
Lyhyesti: Comuna 13 on yksi Medellín barrioiden kokonaisuuksista, jotka ovat aikoinaan laajenneet laittomasti kohti vuoren rinteitä ylös: maille, joita kukaan ei omistanut, ja jonne ne, joilla ei ollut varaa keskustaan, siirtyivät asumaan. Hallituksen linja oli, että koska asumukset rakennettiin ”ei kenenkäön maille”, ne eivät myöskään kuuluneet esimerkiksi koulutuksen tai vesi- tai sähköjärjestelmän piiriin. Omat lait alkoivat mahdollisuuksien puutteessa tehdä tuloaan: jengejä, huumekauppaa, väkivaltaa, omia turvallisuusjärjestelmiä, omat käytännöt ja lait. Vasemmistosissit (FARC) piti aluetta omanaan, maksettu oikeistoarmeija (paramilitaria) kilpaili rinnalla. Leikkiin mukaan hyppäsi vielä myös hallituksen joukot omien agendojensa kanssa, ja niin siviilien elämä sotanappulana oli valmis. Esimerkiksi vuosina 2002-2006 näiden kolmen välillä käytiin alueella aktiivisia taisteluja, joissa Comuna 13:sta väki oli osa tappamista, raiskauksia, kiduttamista ja väärinkäyttöä. Näistä lähdökohdista ulkopuolisilla ei ollut asiaa alueelle, eikä heilläkään oikeastaan muualle: jo ihan logistisista syistä: kujat ja talot on rakennettu ilman kaupunkisuunnitelmaa ja sijainti rinteillä ei ole kaikkein helpoin. Asiat alkoivat muuttua, kun (viitteellisen) rauhansopimuksen jälkeen väki otti asiat omiin käsiinsä: järjestettiin tapahtumia, koulutusta, mahdollisuuksia nuorille mm. harrastustyöpajoissa ja jälleen, väylät päästä pois ja takaisin esimerkiksi comunaan ulos rakennettujen rullaportaiden muodossa. Nyt Comuna 13 on kansainvälinen esimerkkitarina, jolla luonnollisesti on edelleen lukuisia ongelmia ratkaistavanaan, mutta toivoa on.
Mä olin kierroksella kuuntelemassa barriossa syntynyttä räppäriä, joka kuuluu Casa Kolacho -kollektiiviin, joka yrittää tuoda muutosta esimerkiksi rapin, breakdancen ja graffitin muodossa. Paljon puhuttiin myös veljeydestä, rakkaudesta, kunnioituksesta ja sisäisestä transformaatioista – jos asia ei olisi niin totta, saattaisin pitää sitä kornina. Mukana oli myös tulkki, jos espanjan taidot eivät riittäneet. Alueen graffitit ovat nyt maailmankuuluja, ja pari muutakin firmaa järjestää sinne turisteilla omia, ilmaisiakin graffititoureja. Mulle oli tärkeää osallistua johonkin, jota vetää paikallinen ja jonka maksetusta rahasta osa menee alueen sosiaalisiin projekteihin. Lopuksi kävimme myös Casa Kolachon tiloissa, joissa alueen nuoret voivat halutessaan käyttää esimerkiksi levytysstudiota.
Kun kierros oli ohi, lähdimme vielä muutaman muun porukassa olleen kanssa metroasemalta kaapelivaunuajelulle päästäksemme näkemään kaupungin vielä korkeammalta. Ja niin ne punatiilistä rakennetut asumuksetkin jatkuivat aina vaan ylemmäs ja ylemmäs. Kun pääsin takaisin, oli viimeistön lounaan aika, ja matkustin keskustaan San Antonion asemalle mennäkseni syömään hindujen ylläpitämään Govinda’s-kasvisravintolaan. Ei ehkä parhaimpia ruokakokemuksiani, mutta sattumalta sinne tuli perässä yksi ryhmässä ollut tyttö. Hän oli kotoisin Kolumbiasta, mutta asunut Norjassa 30 vuotta, ja söimme yhdessä. Sen jälkeen lähdimme yhdessä käymään ”muistojen museossa”, jossa kerrottiin inhimillisten tarinoiden myötä sisällissodasta ja viimeisen 100 vuoden historiasta. Kun pääsimme paikalle, se oli auki enää vartin, joten tutustuminen jäi lyhyeksi.
Keskustaan kävellessä alkoi sataa, ja tarkoitan todella sataa. Erosimme seuranani olleen tytön kanssa (jonka nimeä en taaskaan tiedä), yritin etsiä pankkiautomaattia maksaakseni hostellini, mutta lopulta luovutin ja otin metron Pobladoon, omalle asemalleni. Kävin aseman viereisessä supermarketissa litimärkänä ja ostin herkkujen lisäksi ruokaa illaksi. Pankkiautomaattikin löytyi, vaan eipä minun korttini siinä toiminut. Pfffff.
Loppuillan makasin hostellila niisten puolen minuutin välein ja seuraten koko muun hostellin ahkeraa päihtymistä ja valmistautumista iltaan. Tunsin itseni tautiseksi kummajaismummoksi, joka makaa eristäytyneenä sängyssä punaiset silmät kiinni kännykässä.
Sunnuntaina olo alkoi vähän helpottaa, ja mietin jäisinkö Medellíniin vielä tiistaihin, viidenneksi yöksi. Varasin kuitenkin majapaikan kolmen tunnin bussimatkan päässä olevasta pikkukylästä, ja päätin lähteä maanantaina Jardíniin ja siirtyä kunnolla ”zona caféteriaan”, kahvinviljelysseuduille. Sen jälkeen käppäilin modernin taiteen museoon tutustumaan erilaiseen Kolumbiaan, mutta monella tapaa sielläkin useat työt käsittelivät väkivaltaista menneisyyttä ja sen jälkiä.
Halusin vielä kokea vähän lisää kaupunkia Medellínin laaksossa sijaitsevan alueen ulkopuolella, ja lähdin toiseen päähän metrolinjaa uudelle kaapelivaunuajelulle. Menin sillä päätepysäkille, ja jatkoin vielä toisella linjalla luonnonsuojelureservaattiin Parque Arvíin. Oli hurjaa leijua kaapelivaunussa yli vuoren huipulla olevien puiden, ympärillä pelkkää vihreää. Koska matkalla kuitenkin ilma viileni takki ja kaulaliina -asteisiin ja alkoi sataa, päätepysäkillä pysyin kyydissä ja kiersin takaisin ensimmäisen linjan vaihtopysäkille.
Sunnuntaina toisella Medellínin isolla futisjengillä oli paikallispeli, ja vihreään pukeutuneita Nacional Atleticon kannattajia alkoi näkyä kaikkialla. Kaapelivaunuasema oli suljettu tilapäisesti huonon sään vuoksi, joten seisoin jonossa katsellen ihmisiä hyvän tovin.
Kun lopulta pääsin alas metroasemalle, sade oli lakannut ja päätin käydä ostoksilla ja jäädä pois vähän satunnaisesti Pradon pysäkillä. Sen ratkaisun kyseenalaisuuden ymmärsin siinä vaiheessa, kun lähdin kävelemään crackpiippuja polttavien hampaattomien naisten, kulmilla seisovien prostituoitujen, kaikkialla kaduilla nukkuvien ihmisten ja kymmenien tuijottavien silmäparien läpi. Otin kasvoille ”tiedän mitä olen tekemässä” -ilmeen ja kävelin määrätietoisesti eteenpäin kohti toissapäivältä tuttuja seutuja. Kaikki hyvin, ja tunsin itseni ennakkoluuloiseksi idiootiksi. Menin syömään myöhäistä lounasta paikkaan, jossa ainut mitä pystyin syömään oli ”sandwichin” nimellä myyty leipä, joka ei reseptikirjoihin kelpaisi. Täytti mahan, ja hyvä niin.
Shoppailut loppui siihen, että ymmärsin ettei sunnuntaina olisi auki kuin katukojut ja kourallinen muita liikkeitä. Harmitti, koska olin ensimmäistä kertaa kaupungissa, josta olisi voinut ehkä löytää jotain ostettavaa itselle tai tuotavaksi. Käveltyäni hetken kaupungilla päätin palata hostellille lepäämään, kun kaikki museotkin alkoivat sulkeutua. Rauhallinen ilta: seuraavan kahden jäljellä olevan viikon matkareitin tutkailua, Instagramia, viestejä Suomeen, kirjaa (löysin hostellini kirjavaihtopisteeltä yhden suomenkielisen dekkarin!), pastan keittelyä ja suihku (olisikohan ollut ensimmäinen tällä reissulla, josta tuli lämmintä vettä?).
Huomenna Jardiníin, kuuleman mukaan yhden pienen kirkkoaukion ympärille rakentuneeseen kylään, jossa suurin ajanviete on istua aukion kahviloissa ja katsoa verkkaista pappojen elämänmenoa: eli lähinnä sitä kahvin juomista katsellen muita ihmisiä.
Leave a Reply