Vihersokeutuminen Nuwara Eliyassa

King Fern Cottage oli aivan mahtava, kuin jonkinlainen hobittirakennelma puutarhan ja puiden ääressä, jossa pieniä portaita ja iso lasiseinin katettu ravintolatila keskellä. Tuliaisiksi hillitty ja hitaasti ja selkeästi tyylikkäästi artikuloiva omistaja ja hänen vastakohtansa, rastapäinen myssyheppu tarjoilivat teetä ja rastatyypin äidin leipomia uuden vuoden herkkuja. Minun huoneeni oli toisen puisen mökkitalon ylimmässä kerroksessa, vinokattoinen, omalla pikku terassilla ja kahdella superpaksulla villapeitolla varusteltu pieni ullakkohuone. Ihan mahtava! Peitot tulisivatkin tarpeeseen, koska kylmyys oli alle kahdenkymmenen asteen luokkaa, sade oli koko ajan ilmassa ja ensitöiksi piti kaivaa pitkät housut ja huppari rinkasta.

Vaikka täällä tosiaan on kolmen päivän alkoholinmyynti- ja juontikielto, ilmoitti omistaja vielä erikseen lähtiessäni, että illalla heillä olisi pienimuotoinen juhla ja myös olutta tarjoiltaisiin. Kaupungin pubi ja viinakaupat olivat kyllä kiinni, mutta olen huomannut että hotelleissa kyllä salaa tarjoillaan oluttakin – Ellassa naapurien terassille mm. paperiin pullot käärien. Minut hakenut kuski selitti jotakin siitä, kuinka on sovittu, että tämän juhlan aikana keskitytään vain ruokaan, ei juomiseen. Samoin siihen liittyi taas jotakin syvempää, jota en englannin lausumisesta taaskaan ymmärtänyt.

Kävin kaupungilla vielä ennen pimeän tuloa. Satoi, kävin Victoria Parkissa kävelemässä ja ihailemassa vihreyttä ja kaikki tuhansia kukkivia kukkia ja perheitä lapsineen kävelemässä ja leikkimissä, pitämässä sadetta puiden alla. Söin jotakin riisiruokaa, jossa oli mm. leivitetettyjä, uppopaistettuja kukkakaaleja. Ikävä tuoreita ja raikkaita asioita, joita ei ole fritattu, kieritetty jauhossa ja rasvassa ja sitten vielä paistettu öljyssä. Pimeä tuli synkkänä sateena, kävin kaupassa hakemassa muun muassa paikallisia, kuuluisia mansikoita ja lähdin takaisin turhanpäin kastumasta King Ferniin. Kävin myös keskusmarketin sekatavarakioskista kyselemässä neulaa ja lankaa, sillä olin jo repeyttänyt goahippilötköhousuni haaroista. Parras ja miniatyyrikokoinen pappara kaivoi jostain tuhannen palikan ja elementin takaa, alta ja sivusta muovirasian, joissa oli erikokoisia, yksittäisiä neuloja. Mitä ei ole, sitä ei tarvita. Illaksi Lion Lager, dahl-curry, riisiä, Helsingin Sanomat, suihku ja olin valmis lämpimien vilttien alle.

 

Keskiviikkona olisin halunnut mennä läheiselle Horton Platesin kansallispuistoon neljän kilometrin minivaellukselle World’s Endiksi nimetylle päätepisteelle. Kuulosti niin dramaattiselta, että halusin nähdä paikan itse ja ennen kaikkea halusin testata kokea sen niin, etten googlettaisi etukäteen valokuvia mitä siellä olisi vastassa. Ongelmaksi muodostui se, että se on niin etäällä ettei sinne voi kävellä, ja useimmat vuokraavat minipakun siellä käydäkseen. Yksin ilman ryhmää se olisi muodostunut turhan kalliiksi, eikä majapaikastani ollut lähdössä ketään porukkaa, jonka mukaan olisin voinut soluttautua. Jäin siis kaupunkiin, ja aloitin etsimällä lähellä olevaa Lover’s Leapin vesiputousta. Tajusin vasta nyt, että minulla ei ole ollut karttaa mistään käymästäni paikasta, eikä sellaista ollut nytkään tarjolla pakkaamani opaskirjan minimuotoista keskustakarttaa, jossa nuoli osoitti vaan kartan ulkopuolelle oikeaan suuntaan. Jouduin kysymään useammaltakin vastaantulevalta suuntaa, mutta matka rinnetiellä läpi talojen oli sinänsä taas jo enemmän kuin päämäärä. Kunhan on muka jonkinlainen tavoite, niin voi ainakin olla tekosyy tepastella johonkin suuntaan. Löysin kiviportaat, jotka veivät ylöspäin rinteeseen ja jouduin matkalla jonkun todella säikäyttävän ötökkähyökkäyksen uhriksi. En tiedä osuiko pääni johonkin pesään vai mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä ampiaista muistuttavia surisijoita oli kymmenen tuulitakin kauluksesta ja päässäni olevasta huivista sisällä, ja ne jotenkin onnistuivat tarttumaan kuin takiaiset. Heitin repun mäkeen, revin takin ja huivin ja jouduin oikeasti käsin irroittamaan yhdenkin kaulastani, niin tiukasti hullu surisija oli takertunut. Sain piston kaulaani, ja olin varma että tuperrun siihen paikkaan. Otin yhdestä takissa vieläkin kiinni olevasta yksilöstä kuvan, jotta tietäisin mitä näyttäisin sairaalassa tapahtuneen, koska näin itseni jo paareilla elefanttimiehen kokoiseksi paisunut kaula ambulanssin ovien tukkeena. Vähemmän dramaattisesti kävi ilmi, että ei kohtaan noussut paukamaa, pieni punainen piste eikä muita oireita. Putouksenkin löysin, tosin jäi hiukan epäselväksi olinko oikeassa katselupaikassa tai oliko se jossain vaiheessa vuotta massiivisempi, mutta ei siitä mitään matkan merkkipaalua kyllä saatu aikaiseksi, vaikka vaikuttava kallionkielekkeeltä valuva suihku olikin. Mielenkiintoisempaa oli itseasiasissa matkalla vastaan tullut sähkötolppaan kiinnitetetty rikkinäinen seinäkello (miksi?) ja mummo, joka pesi yhdessä viemärissä lakanapyykkiä paiskomalla painavia kankaita kallionseinämään.

 

Kaupungissa kävin välipalalla syömässä frittikalarullaa ja rottia, koska kaksi paikkaa katsoi minua kuin idioottia, kun yritin kysellä ennen puoli yhtä oikean ruuan perään. Ei kuulemma todellakaan vielä lounasaika! Siitä suuntasin kojujen katselun jälkeen toiselle kahta Nuwara Eliyaa ympäröivää reilun kahden kilometrin korkuista kukkulaa tai vuorta (mikä näiden ero mahtaa määritelmällisesti olla?), Single Tree Hilliä. Sinne hallussani oli samanlainen kartta uin vesiputoukselle: nuoli, joka osoitti kartan ulkopuolelle. Ihan huipulle asti ei ilmeisesti pääsisi edes, mutta päätin kuitenkin keksiä jonkun tekosyyn taas lähteä johonkin suuntaan, joten lähdin sinnepäin. Kävin matkalla retkiä seudun kohteisiin järjestävässä hotellissa kysymässä, olisiko heillä tiedossa ryhmää menossa Horton Platesille, joiden autokyytiin mahtuisik. Mies antoi korttinsa ja pyysi soittamaan illalla uudelleen.

Kukkulalle matkatessani päädyin muutaman kerran pieniä ylöspäin vieviä teitä jonkun kotipihalle ja vielä useammin jonkin hotellin tai muun majoituspaikan pihalle. Ei mikään ihme, että paikalliset matkaavat tänne lomailemaan, kun joka kulmassa tuntuu olevan joku hotelli, ja vielä useimmiten kaikesta muusta aiemmin vastaan tulleesta poiketen jotenkin brittihenkinen lukaali. Tyyppi, joka haki minut juna-asemalta, kertoikin että kaupunkiin viitataan nimellä “Little England”.

Jossain vaiheessa joku teinityttö osoitti minulle todella hämärän näköistä maailman pienintä aidanviertä kulkevaa rinnepolkua, kun kysyin mihin suuntaan olisi syytä mennä. Siinä vaiheessa, kun kävelin mustat pilvet ylläni ylös teepuskia kasvavaa mutaista jyrkkää rinnettä ilman minkäänlaista polkua tai oikeastaan muuta suuntaakaan kuin ylöspäin kiitiin luojaani, että olin matkalla yksin. Tässä vaiheessa oltaisiin oltu juuri siinä tilanteessa, kun syntyisi riitä kenen tahansa kanssa siitä, kuinka järjetöntä puuha oli, kun “olisi voinut istua vaikka mukavasti kahvillakin”. Minua huoletti lähinnä eniten se, jos alkaisi sataa kaatamalla ja alaspäin joutuisi liukumaan pusikoiden läpi kastuvia mutamäkiä. Jostain alhaalla näkyväktä katolta mies kahvikuppi kädessä näytti rohkaisevasti käsimerkein että ylöspäin vain ja heilutti peukkua perään. En ajatellut enää kääntyäkään, joten otin taas ohjenuorakseni sen “Tärkeintä ei ole perille meneminen, vaan matka” ja jatkoin kapuamista. Ja hyvä tunne se olikin, kun jossain vaiheessa ehkä eksyin oikealle reitille ja vastaani tulivat ikiaikaisia kivilohkareita aseteltuna siihen malliin, että tulkitsin ne ihkaoikeiksi portaiksi. Pääsin voimalinjan tukipylväälle, joka alhaalla näytti minusta olevan jo korkealla, ja sieltä vähän matkan päästä jo tasamaalta löytyikin yksinäinen puu, johon oli kiinnitetty huiveja ja liinoja, ja vielä eteen kivelle lahjuksia kuten kananmunankuoria. Matka ei vienyt varmaan puolta tuntia kauempaa, mutta tuntui silti saavutukselta ja ihka oikealta löytöretkeltä. Kun koko kaupungin yllä leijui jatkuva ukkosen ja sateen ilmapiiri, oli näkymät usvaisissa vuorissa aikamoisen lopun aikoja enteilevät synkkyydessään. Mutta vihreys täällä! En kestä! En tiedä voinko saada niin värikylläistä maailmaa edes imettyä silmillä sisääni. Rinteet näyttävät lähinnä tulleen kuvankäsittelyohjelman saturaatiofiltteristä. Jotain hyötyä siitäkin, että saa kulkea sadetakissa ja farkuissa shortsien sijaan.

 

Kaupungissa kävin taas Central Marketilla ihmettelemässä lihapaloja roikkuvia kiskoja ja loputtomia banaanirivistöjä. Näin Grand Hotel -nimisen viimeiseen saakka pramean hotellin, ja yritin selviytyä läpi kaikkia teitä tukkivia lomailijoiden autoja. Kävin syömässä lautasellisen paistettuja nuudeleita (tälläertaa en oikeasti saanut sekaan edes kasviksia – makeaa ketsuppia tarjolla oli kyllä!). En enää ihmettele, miksi Arugam Baylla yksi paikallisnainen pysäytti minut ja “babii babii” -kyselyllä siveli mahaa. Teki mieleni vastata, että kyllä, olen, sikisi pyhästä Sri Lankan riisisitä ja fritatusta taikinasta.

Halusin vielä ennen teeseuduilta siirtymistä käydä vielä teenvalmistustehtaassakin, joten otin tuktukin muutaman kilometrin päähän Pedro Estate Tea Factorylle, jossa sai 200 rupialla pikaisen yksityiskierroksen tehtaalla. Pyhien takia tehtaalla ei ollut viimeistä kuivatun teen siilauserotteluvaihetta mitään työtä käynnissä, mutta kierroksella työntekijä (jonka nimeä en muista – olen kuullut täällä kymmeniä nimiä, enkä onnistu muistamaan niistä yhtään) kierrätti kertoen läpi vaiheet: alueen rinteiltä naisten keräämämien lehtien tuonnin, erottelun, kuivauksen isojen puhuririvistöjen alla 14 tuntia, hienontamisen, fermentoitumisen, roskien erottelun, uudelleen kuivauksen ja hienontamisen. Hienoimmaksi murskatut lehdet päätyvät teepusseihin, BOC-siilosta syntyy English Breakfest Tee:tä. Tehdas tuottaa jälleenmyyjille kevyttä mustaa teetä, joten fermentoitumisprosessi on lyhyt. Ja jos ette tienneet, vihreä tee tehdään samasta kasvista, mutta sitä ei fermentoida ollenkaan, joten prosessi on kuulemma erilainen. Ihan mielenkiintoinen kymmenminuuttinen läpi hienon vanhan tehtaan, vaikka tuntuikin vähän läpi juoksetulta. Eniten olisin halunnut jäädänkatselemaan tarkemmin vanhoja laitteita ja valmistuslinjoja. Lopuksi tarjoiltiin kupillinen omaa teetä.

 

   

Matkalla takaisin keskustaan alkoi taas sataa kaatamalla. Oli kylmä, märät kengät ja Nuwara Eliyan pienehkö pääkatu edelleen täynnä johonkin suuntaan pyrkiviä minivaneja, autoja ja takseja. Ja katao, keitaan lailla eteeni matkalla majoituapaikalle lepäämään tuli keitaan lailla pubi, ensimmäinen sitten Colombosta lähdön. Ei paikkaa turhaan siis kutsusta pikku-Englanniksi. Tilasin Lion Stoutin ja istuin pöytään, kirjoitin päiväkirjaa ja tarkkailin ihmisiä. Huomasin myös olevani ainut nainen koko paikassa, mutta sitten yksi mummo saapui isomman porukan mukana. Paikassa oli kyllä erikseen naistenvessakin, joten en uskonut olevani rnsimmäinen sonne eksynyt. Sisällä sai myös tupakoida. Puolisen tunnin päästä sain samaan pöytään kaksi paikallismiestä, oman ikäiseni ja hänen kaverinsa, joka oli kymmenen vuotta vanhempi. Kun perisskysymykset oli vaihdettu, huomasin pian taas miten universaalia voi elämä ja jutut pubissa ja tuopin äärellä olla kartan sijainnista huolimatta. Toinen tilitti elämäntarinaansa, työhuoliaan ja epäonnistunutta rakkauselämäänsä, vanhemman yrittäessä koko ajan toppuutella kaveriaan avautumaasta ihan kaikesta ja pitäessä keskustelun kepeämmissä aiheessa. Pian oltiin kuitenkin jo uskonnoissakin, tamileissa ja päättyneessä sodassa ja vanhemman kuolleessa siskon miehessä. Jutustelu oli pitkästä aikaa ihan mukavaa, ja teidemme erottua olin pakotettu ottamaan vielä vanhemman numeron, jotta hän voisi auttaa minua, kun tulemme ensi kerralla aviomieheni kanssa (olen alkanut täällä vain yksinkertaisesti nimittää Tomia aviomieheksi, koska poikaystävän käsite on niin outo – naimisiin kun on tapana mennä jo vaikka heti kuukauden kuluttua tapaamisesta, kuten toinen juttukumppaneistani).

Kävin vielä syömässä yhdessä kaupungin kolmesta ainoasta ns. perusruokalasta, istuin pöydässä perheen kanssa joiden pieni tyttö tuijotti minua suurilla ruskeilla silmillään taukoamatta ja isä kertoi työvuosistaan Lontoossa. Olin paikassa ainut, joka söi välineillä, tuntui käänteisesti juntilta. Inkiväärilimua ja soitto retkestä tietävälle miehelle – voisn lähteä viidenneksi jeeppiin 1000 rupialla, ja oikein paikalliseen tyyliin he tulisivat noutamaan minut aamulla kello 5:15. Sillä hetkellä kun kello kävi puoltayötä, kaduin rankasti että olin sopinut mitään.