Useimmiten käy niin, että kun jotakin odottaa, on lopputulos aina pettymys. Löytämisen ilo, sattumanvaraisuus ja yllätykselliset sattumat ovat aina parhaita kokemuksia, mutta nyt esitän tähän poikkeuksen tällä junamatkalla. Se oli aivan hemmetin mahtava! Juna oli vanha kuin elämä, penkit rispaantuneet, ikkunat nostettiin ylös käsin ja haunut olivat käsinmaalattuja, veturista puhkusi höyryistä savua. Toki junassa oli observation classissa enemmän turisteja kuin paikallisia, mutta eipä edes haitannut oliko se kuinka epätavallinen tai paljon parjattu “epäaito” kokemus. Vuorien, kukkuloiden, rinteiden, teeviljelmien, tunneleiden, metsien, vanhojen asemien läpi puksuttaminen ja junan tasainen klonksutus kolmen tunnin pituisella matkalla sai kyllä hymyn loppuvaiheessa torkkuvan matkaajan huulille. Kännykän akkuni loppu jo ensimmäisen tunnin jälkeen, koska kuvattavaa olisi ollut niin paljon. Valokuvissa kun ei kuitenkaan voi välittää totuutta tai tunnetta kuvaan liittyen sellaisenaan, jää loppumatkan mielimuistiin, ja ehkä parempi niin. Sinänsä mitään mieletöntä huippukohtaa radalla ei ollut, mutta sumuiset vuorenhuiput, hiljalleen viilenevä ilmasto, usva, vihreys, vehreys ja junaradoilla kulkevat ihmiset ja radan reunalle vilkuttamaan ohiajajaville junamatkustajille talon edustoille rikkaassa kasvillisuudessa kerääntyneet paikalliset jäävät kaikki varmasti mieleen yhtenä tämän reissun hienoimmista kokemuksista. Kliseisesti: mikä vapauden tunne, perkele! Nano Oyan pysäkki tuli kolmen tunnin jälkeen aivan liian varhain vastaan.
Viimeiset ajat ennen tänne lähtöä alkoivat olla aika vaikeita, henkinen ja fyysinen huonovointisuus tuntui olevan jälleen kuristavalla mallilla. Reissatessa olen voinut sanoa useampaankin otteeseen kokeneeni aitoa hyvää oloa ja rentouttta: tunteita, joista en edes muistanut miten hienolta ne voivat tuntua – olla rauhassa mielin ja levollisin sydämin psyykkisesti ja somaattisesti, ilman keinotekoisia väkinäisyyksiä. En tietenkään väitä, että tämä olisi minkäänlainen läpimurto, mutta on lohduttavaa tietää, että edessä on vielä elämässä mahdollisuus joskus pienellä tavalla voida hyvin tai edes paremmin. Viime vuoden Aasian reissulla olo oli myös kohentunut, ja toivon että tämänkin vaikutus kestäisi ainakin muutamia viikkoja arjen rutiineissakin.
Olen pohtinut paljon, miksi tunnen aina enemmän rauhallisuutta menossa kuin kotona pysähtyneenä. Kyse ei niinkään ole määränpäästä, suorituksesta, lomailusta tai niin sanotusta vapaa-ajasta, vaan ennen kaikkea uskon kaiken tiivistyvän siihen liikkeeseen, eteenpäin menoon: päämäärän yksinkertaisuuteen ja uusiin kokemuksiin, selkeään olotilaan siitä, että on tulossa jostain ja menossa johonkin. Liikkeeseen. Ehkäpä siksi niimenomaan voisin ajatella matkustamisen filosofiaa enemmän elämätapana tai asenteena sellaisen niin sanotun välipalalomailun sijaan. Yksin matkaamisessa minulle ehkäpä helpoimman olon on tuottanut se, että olen voinut tehdä suunnitelmia omien mielialojen tai -halujen mukaa, ja muuttaa niitä vaikka hetkessä jos siltä on tuntunut. Seurassa ongelmana on se, että usein muut näkevät matkaamisen enemmän lomana poissa jostakin, kun minä koen eniten mielenrauhaa ja rentoutta nimenomaan siinä liikkeessä ja matkaamisessa itsessään: herääminen päivittäin tietäen uusien maisemien, ihmisten ja tapahtuvien tulevan aina eteen, ei ole tarvetta suorittaa mitään tai saada oikeastaan mitään valmiiksi. Siksi tunnen aina muiden seurassa syyllisyyttä siitä, että haluaisin aina muita enemmän tehdä, mennä ja tulla – enkä nyt puhu mistään aktiiviliikunnasta, nähtävyyksien pikasuorittamisesta tai paikasta toiseen juoksemisesta, vaan kiinnostuneesta ja uteliaasta asenteesta paikoillaan makailun sijaan. Nyt en ole tuntenut velvollisuutta antaa toisten lomailla heillle sopivammalla tavalla, sillä ymmärrän ja uskon että jokainen tapahan on oikea eikä omani sovi muille. Minun ei nyt tarvitse huolehtia suorittamasta rutiinia päivästä toiseen muuttumattomana, ikuisesti jatkuvana loputtomana oravanpyöränä, vain tuupattuna liikkeelle pimeään tunneliin pyörimään. Kotiarjessa tunnen ahdistavaa pysähtyneisyyttä, joka pitäisi ilman muuta ratkaista isoilla valinnoilla ja pitkäjännitteisellä työllä tavoitteisiin pääsemiseksi. Pitäisi pitäisi pitäisi. Matkan olotilassa voin keskittyä pienempiin tavoitteisiin, elämänsuuntaa ei tarvitse päättää tänään ja mielihyvä voi tulla nopeammin saavutetuista tavoitteista tai vaan keskittymisestä hetkeen ilman suorituspaineita siitä, että ei ikinä ole tai tee tarpeeksi. Tiedän tämän kaiken viimeisien vuosien aikana kokemani jälkeen toki, että ei tämä ole mikään pysyvä ratkaisu, pitäisi ennemmin haastaa itsensä isompiin ja niihin hankalampiin muutoksiin ja tavoitteisiin pyrkimiseen siellä jokapäivässä eikä näissä hyvänolon poikkeustiloissa. Mutta on lohdullista ja mahtavaa olla hetki helposti, hyvinvoivana.
Kyse ei myöskään ole etäisyyksistä tai siitä, että pitäisi päästä maapallon toiselle puolelle kokeakseen edes jotain. Mutta miksi liike ja matkaajan filosofia ei voisi olla arkea, miten sen saavuttaisi?
Leave a Reply