Tiistaiaamuna edessä oli lähtö Mincasta. Kävelin hostellilta kylään, ja pääsin melkein heti minipakuun kohti Santa Martaa (yksinreissaamisen hyviä puolia: yksi mahtuu usein kyytiin). Kävin kaupasta ostamassa eväitä matkalle kohti Cartagenaa ennen kuin kävelin takaisin toissaöiselle hostellille, josta minun piti hakea rinkkani kello 11. Olin paikalla kymmentä vaille, mutta vielä puoli kaksitoistakaan isäntä ei ollut paikalla. Puuh! Lopulta ovi aukesi sisältäpäin, ja mitäs muutakaan olisi tapahtunut, kuin että krapulainen Said oli ollut mimminsä kanssa kattoterassilla eikä kuullut ovikelloa. Mikäs siinä odotellessa! Pakkasin rinkan kaikessa rauhassa ja tein rasiaan vähän puuroa (!!) eväsruuaksi. Päätin ottaa Berlinasturin minipakun, joka oli vähän kalliimpi, mutta jolla pääsi Cartagenan päässä lähemmäs keskustaa. Said soitti taksin, jonka piti viedä minut Berlinan toimistolle, mutta vittumainen kuski veikin minut vastaavan kilpailijan, Marsolin toimistolle, ja yritti päälle parin kilsan matkasta pyytää melkein tuplahintaa. Annoin hänelle pyydettyä vähän vähemmän, avasin oven ja häivyin. Hän ei jäänyt huutelemaan perään. Saatana! Marsolin toimistolla sitten sanottiin, että seuraava minibussi lähtisi kahden tunnin päästä. Vitutti niin paljon, että kävelin ulos ja etsin uuden taksin, joka veisi minut Berlinasin toimistolle. Vanhempi pappa heitti minut sinne, ja tässä kohtaa olin maksanut takseista jo 15 000 pesoa (~5e, eli ei kuolemaksi, mutta ärsytti). Berlinasilta seuraava minibussi lähti 25 minsan päästä, ja siihen ostin lipun. Huh! Lähtöpaikkaan piti vielä kävellä viitisen minsaa, mutta lopulta pääsimme matkaan muovilla päällystetyillä penkeillä istuen.
Matkan kestoksi oli ilmoitettu neljä tuntia, ja olin todella yllättynyt, kun olimme perillä lähes melkein aikataulussa. Tätä sitä sitten rahalla saa tavallisen bussin sijaan! Olin vähän epäileväinen taksien suhteen, mutta kun nyt olin vauhtiin päässyt, otin taas taksin hostellille.
Las Indianas oli kiva hostelli, josta sain taas yläsängyn 8 hengen huoneesta. Miksi alasänkyjä ei ole koskaan vapaana! Vihaan ja pelkään sitä natiseviin yläpeteihin kiipeämistä.
Cartagena muodostuu karkeasti kolmesta isosta alueesta: vanha kaupunk (jonka yksi osa on kokonaan muuritettu aikanaan merirosvojen onnistuneita hyökkäyksien takia), uusi pilvenpiirtäjien alue (jota usein mini-Miamiksi kutsutaan) ja tavallisten kansalaisten asuinalue. Minä majoitun vanhan kaupungin Getsemaníssa, joka oli sen viimeinen alue, jota gentrifikaatio ei ole vielä kokonaan tuhonnut sillä laajuudella, että siellä näkyi vielö paikallisiakin. Isoja hotelliurakoita oli kuitenkin pienten kujien ulkopuolelle rakenteilla, ja eräs paikallinen arveli, että muutaman vuoden sisällä alkuperäisillä cartagenalaisilla ei ole enää varaa asua siellä. Mukanaan muutos on toki tuonut lisää turisteja, jotka nykyään tuottavat noin 40% paikallisista tuloja suoraan tai välillisesti.
Kun lähdin vielä käppäilemään vanhan kaupungin muurien ympäröivällä, El Centroksi kutsutulle alueelle, turistien määrän ja heille suunnattujen palvelujen, katukaupustelijoiden ja ylenmääräisen hyörinän kyllä huomasi tavalla, jota aiemmin tällä reissulla ei ole tullut vastaan. On hyvä muistaa, että Pablo Escobarin kuoleman (ja huumekauppakartellien sodan rauhottumisen) ja sisällissodan päättymisen (FARC-rauhansopimus) jälkeen turismi Kolumbiaan on vasta alkanut räjähdysmäisesti kasvaa, joten tapahtunut muutos muutamissa vuosissa on ollut valtava. Ja kaunis alue vanha kaupunki olikin! Värikkäitä taloja, kolonialaistyylistä arkkitehtuuria, valtavia kukkia parvekkeilla ja ihmisiä, jotka puhuvat myös vähän englantia. Uudenlainen Kolumbia!
En löytänyt kävellessäni mitään ruokapaikkaa, johon olisi huvittanut mennä yksin ruokailemaan (ns. kalliita turistipaikkoja tai katukojuja, joiden valikoima rajottui grillattuun kanaan), joten palasin auringon laskettua hostellille syömään rinkan perusvarastosta pastaa ja linssejä. Kaipasin vähän ihmisiä, joiden kanssa tutkia kaupunkia ja istua iltaa, mutta hostellilla kaikki tuntuivat puhuvan espanjaa, joka ei omalta osaltani vielä taivu kovinkaan syvälliseen keskusteluun – ei sillä, että olisin muutenkaan tuntenut itseni ihmiseksi, joka vain istahtaa muiden pöytään. Viestittelin vähän vaelluksella tutustun Robinin kanssa, joka oli lähtenyt Cartagenasta samana aamuna palatakseen kotiin Berliiniin. Yksinään hengailu ulkona pimeän jälkeen tuntemattomilla seuduilla tuntuu usein epämiellyttävältö, joten usein sitö juo yhden kiskasta ostetun kaljan hostellilla ja jää sinne. Nytkin suihkun jälkeen painuin sinne vaivalloisesti saavutettuun yläpetiini lukemaan.
Keskiviikko oli kokonainen päiväni Cartagenassa, mutta minulla ei ollut kummempia suunnitelmia. Muistin Bogotàssa tekemäni kävelytourin, ja aamiaisella googletin vastaavaa täällä. Löysin vanhan kaupungin kävelykierroksen, jonka alkuun oli vielä sen verran aikaa, että ehdin sen tapaamispaikalle.
Kahden tunnin tippeihin perustunut kävelykierros vanhan kaupungin alueella oli onnistunut valinta. Sitä veti kuuskymppinen paikallismies, jota ilman koko kaupungin ja Kolumbiankin ymmärtäminen olisi jäänyt kepeämmälle tasolle. Joka kerta kun kuulen paikallisen kertovan maastaan, jossain vaiheessa tulee puheeksi kokaiini ja huumekartellit, enkä voi tarpeeksi halveksua tapaa, jolla sen tavallista kansaa kurjistuttavalle perinnölle ulkomailla ja turistien keskuudessa naureskellaan. Ja ne Pablo Escobar -t-paidat! Kokan ja marijuanan käyttö on ollut osa paikallista alkuperäisväestön kulttuuria ja vaihtoehtoista lääketiedettä ”aikojen alusta”, mutta esimerkiksi sen tuotanto kokaiiniksi ja rahtaaminen ulkomaille verisin ja orjuuttavin seurauksin ei ole ollut kaunis kehityskulku.
Cartagena de Indias on kaupungin koko nimi, ja nimen perässä oleva ”de Indias” luonnollisesti lisättiin sen löytämishetkellä erottamaan sitä Espanjan vastaavasta kaupungista, jonka rantaviivat kartan piirtäjän mielestä muistuttivat toisiaan – ja löytäjähän luuli olevansa Intiassa.
Lisäksi opin tänään, että Cartagenan lähellä on Amerikan orjien ensimmäinen vapaa kaupunki, San Basilio de Palenque. Näiden afrikkalaisten orjien jälkeläiset (”palenqueras”), bantua puhuvat ja värikkäisiin pukeutuneet naiset ovat edelleen osa vanhan kaupungin katukuvaa, nykyään tosin lähinnä turistien selfieiden vuoksi. Reitti vapaaseen kaupunkiin piirrettiin aikoinaan hiuslettien muotoihin, jonka vuoksi he salasivat päänsä isoilla liinoilla – jotka nekin nykyään ovat osa katukauppiaiden myyntivalikoimaa.
Kävelykierroksen jälkeen olin iloinen löytäessöni kivan lounasruokalan: valtavan ruokasalin, josta sai kohtuuhinnalla valita tietyistö vaihtoehdoista haluamansa kokonaisuuden. Otin kookosmaidossa haudutetun kalafileen, ja sain valtavan annoksen ruokaa kahdella eri lautasella. Jea! Lounaan jälkeen käppäilin Getsemanín alueella, istuin puistoissa, kövin kahvilla. Juttelin katukaupustelijoiden kanssa, joille Suomesta tuli mieleen Nokia, ja jotka eivät ennen olleet tavanneet ketään suomalaista. Pienet kujat, ränsistyneet talot ja boheemi romantiikka olivat omiaan päämäärättömään haahuiluun. Ensimmäistä kertaa näin katukuvassa myös useita venezuelalaispakolaisia, jotka istuivat kadunkulmissa perheineen myymässä jotakin pikkutavaraa kuten tikkareita. Ensikosketus naapurimaan tilanteeseen oli tullut matkalla Santa Martasta Mincaan (sama tie vie myös rajanylityspaikalle), kun näin valtavan (10-20 senttisten) paksujen venezuelalaisten rahanippujen kanssa autojen väleissä pyörineet miehet, joista yksi heitti seteleitä meidön auton ikkunasta myös sisään. Otaksuin, että koska Venezuelan rahan arvo oli niin mitätön, ei muutaman rahan heittäminen uteliaalle silmäparille ollut kovinkaan iso juttu, vaan lähinnä mielenosoitus.
Kävin vielä myös El Centron alueella pyörimässä ja istumassa katsellen ohikulkevia ihmisiä, hevoskärryjä kuskaamassa turisteja ja kummallisen katuteatteriesityksen.
Näin katuräppärin, joka freestylasi rahasta, kymmeniä ja kymmeniä olkihattujen, veden ja matkamuistojen myyjiä, kunnes lähdin kaupan ja automaatin kautta hostellille syömään sipsejö ja tekemään ruokaa. Huomenna lähden kohti Rincon Del Maria; pientä meren rannalla olevaa kalastajakylää, jonne ei koko matkaa pääse edes busseilla. Omassa rauhassaan elelevässö kylässä pitäisi kuitenkin olla yksi sukellusyritys, jonka kanssa pääsisi sukeltamaan San Bernandon saarien riutoille. Viime kerrasta onkin jo reilusti yli vuosi – jännittää!
Leave a Reply