Palomimossa asuin pari yötä Hostal Alunassa yhteishuoneessa, jossa ekana yönä olin yksin, ja toisena sinne saapui lisäkseni vain yksi tyttö. Suurin stressitekijä oli vähäiset mukanani olevat käteisvarannot (loput rahoista oli rinkassa, joka oli edelleen Ciudad Perdidan vaelluksen jäljiltä Santa Martassa Expoturin toimistolla säilössä). Ensimmäisen laiskan illan (pääsy internetin ihmemaahan monen päivän jälkeen, you know) jälkeisenä aamuna lähdin ensin etsimään rahannosto- tai vaihtopaikkaa isomman tien varresta, sillä sinne minut oli kysyttäessä neuvottu. Euroja mulla olisi mukana. Hienointa oli, että jokainen keltä kysyin, neuvoi eri paikan, tai kertoi ettei automaattia ollut, kuten olin jo nettiä tutkiskellessani aavistellutkin. Mitään ei löytynyt, joten ostin halpoja banaaneja ja croissantteja aamiaiseksi ja suuntasin rannalle.
Palominon ranta on pitkä kaistale mustaa ja ruskeaa hiekkaa, jonka aallot eivät juurikaan sovellu uimiseen. Kävelin rantaa pitkin ja löydettyäni sopivan paikan, luin kirjaa pari-kolme tuntia palatakseni takaisin hostellille suihkuun. Kyselin uudelleen englantia osaamattomalta tädiltä automaattia tai rahanvaihtopaikkaa, ja ennen kuin tajusinkaan, olin moottoripyörätaksin takana matkalla reilun parinkymmenen kilsan päähän Mingeoon automaatille. Huh! Kun seuraavan kylä automaatti ei suostunut antamaan minulle rahaa, seurasi iso puheripuli kuskilta, josta ymmärsin vain sanat pää ja että jossain edessä olisi ehkä jotain. Sitten lähdettiin uudelleen liikkelle ja hetken päästä pysäytettiin toinen mototaxi. Ymmärsin, että minun pitäisi jatkaa matkaa hänen kanssaan, koska hänellä oli kypärä, ja niin vähän matkan päässä olikin poliisien tarkastuspiste, jonka vuoksi olin tarvinnut kypärällisen moton. Löysimme seuraavalle automaatille, josta sain kuin sainkin nostettua rahaa. Jeah! Sitten takaisin ekan kuskin luo ja hänen kyydissään takaisin Palominoon. Kymmenisen euroa rahannoston ilosta, voilá! Ensimmäisenä ostin yhden kaljan ja sipsejä hostellille.
Illalla kävin uudelleen supermegahyperhyvässä La Fronterassa syömässä pizzaa ja juomassa banaanismoothieta (nyt kun kerran rahaa oli!), ja painuin aikaisin nukkumaan. 
Sunnuntai-aamuna söin eväistäni tekemää kaurapuuroa, puhuin Suomeen videopuhelun ja lähdin etsimään bussia kohti Santa Martaa. Bussi jätti Santa Martassa kaaottiselle torimaiselle keskukselle, josta kävelin pröystäilyksi hankkimaani yhden hengen huoneeseen Santa Maria City -hostelliin. Ja huoneesern kuului jopa parveke, oma kylppäri, ilmastointi ja puhdas pyyhe! Olin niin iloissani mahdollisuudesta käppäillä huoneessa miten lystätti ja levitellä tavaroita pitkin lattiaa. Kävelin kaupungilla ja sen urbaanilla rannalla, kävin nopeasti museossa jossa kerrottiin alueen historiasta (mm. jalkapallon saapumisesta Kolumbiaan!), kuvasin seiniä ja kävin ostamassa pastaa ja linssejä itse tehdyksi illalliseksi.
Aamun pröystäily loppui siihen, kun herätessä paikassa ei ollut enää sähköjä. Ei wifiä, valoja, ilmastointia tai puhelimenlatausta. Paikan omistaja asui muualla, ja niinpä olin yksin koko hostellissa. Onneksi kaasu-uunilla sain lämmitettyä itselleni kahvivettä.
Laitoin puhelimesta mobiilidatan päälle lähettääkseni omistajalle viestin, että jättäisin ison rinkan hostelliin seuraavaksi yöksi säilöön. Otin taas pikkureppuni ja kävelin takaisin samaiselle torille etsiäkseni kuljetuksen läheiseen Mincan vuoristokylään.
Pikkubussien lähtöpaikka löytyi nopeasti, ja 8000 peson lipunoston jälkeen hyppäsin kyytiin. En kyllä totu tööttäilyyn määrään: tapahtuisiko Suomessa niin, että kun ajat poliisiratsiaan, painat vain monta kertaa tööttiä ja ohitat tarkastuspisteen vastaantulevien kaistalta? Käyttötapa on erilainen: kommunikaatioväline huomioon, ei ”haista vittu” -signaali.
Vähän alle tunnin matkan jälkeen saavuimme Mincaan, jossa etsin ensimmäisenä varaamani Casa Relax -hostellin (joka sisälsi vaikeaa joenylitystä ja vieraiden pihojen kautta kulkemista – myöhemmin ymmärsin, että paikalle vei vähän pidemmältä tiekin) jättääkseni sinne repun.
Lähdin kävelemään reilun tunnin mittaisen reitin päässä odottavalle Marinkan vesiputoukselle. Mincan vetovoimana toimivat eristäytyneet majapaikat vuoren rinteillä maisemineen, vaellusreitit, lintubongausretket, paikallinen kahvintuottamo ja hieman rannikkoa viileämpi vuoristoilma. Pikkuteillä ja -poluilla kylän ulkopuolella oli yleistä liikkua moottoripyörätaksilla tai vuokrata jeeppikuski joillekin osuuksille, mutta koska en ollut menossa kauemmas, käytin jalkojani. Lonkka oli kipeytynyt aiemmalta vaellukselta sen verran, että otin särkylääkettä helpottamaan linkkaamista.
Vesiputoukset olivat ihan kivat, mutta kuten ennenkin: jostain syystä ne ovat aina pettymys. En tiedä vierailenko niillä väärään aikaan, mutta aina niistä valuu vain joku ujo vesivana alas, ja alastuloallas on aivan liian täynnä muita ihmisiä uimassa. Hauskinta oli katsoa kiipeilijää, joka laskeutui alas putousta.
Söin sisääntuloportilla vähän pähkinöitä ja limun kiskalla, jonka jälkeen lompsotin takaisin Mincan kylään. Ensimmäisenä oli karmea nälkä, joten menin ns. hipsterien suosimaan Lazy Katiin, ja olin tyytyväinen epäpaikalliseen mutta erinomaiseen kasviswokkiin ja mangomehuun.
Kävin kylässä vielä juomassa kupillisen paikallista kahvia ennen kuin palasin 15 minuutin matkan käveltyäni hostellille. Olin pölyinen kuin tiepylväs, joten kävin suihkussa ja pienessä altaassa lillumassa, minne pumpattiin vesi viereisestä joesta. Ihanat luonnon äänet, tuhansia sirkutuksia ja kolibreja puissa: loppuilta meni riippumatossa selvitellen tulevia matkakohteita ja siirtymiä sekä syöden nuudelitonnikalaeväitä.
Huomenna takaisin Santa Martaan, ja rinkanhaun jälkeen jollain kulkupelilla Cartagenaan.
Leave a Reply