Viimeiset kolme päivää olen ollut tekemättä lähes mitään, jos lukemista, kännykän selaamista ja meren tuijottamista ei lasketa sellaisiksi. Tulin Rincon del Marin pieneen kalastajakylään vaelluksella tapaamani Robinin suosituksesta, koska halusin päästä sukeltamaan, ja kylän kaksi dive shoppia tekivät sukellusretkiä San Bernandon saarille. Lonely planet kylää ei vielä tunnistanut, netistä löysin siitä pari ”hidden gem” -kirjoitusta.
Lähin torstai-aamuna Cartagenan hostellista kohti pari vuotta sitten käyttöönotettujen paikallisbussien pysäkkiä El Centrossa, ja edellä oleva nainen suostui leimaamaan minut omalla matkakortillaan bussiin sisään, kun maksoin yhden matkan summan. Bussiasema oli melkein tunnin matkan päässä vanhasta kaupungista, ja kun pääsin sinne, alkoi random-tyyppien kysely päämäärästäni. Päästäkseni Rincón del Mariin piti ensin ottaa bussi San Onofreen, josta puolen tunnin loppupätkä hiekkatietä tehtäisiin mototaksilla.
Lähdin yhden miehen mukaan eräälle myyntitiskille, ja sain tingittyä hinnan ensin ilmoitetusta 30 000 pesosta 20 000:n. Koska kaupunkien välinen liikenne perustuu useiden eri yksityisten firmojen omiin kuljetuksiin (kaikkea isoista busseista jaettuihin autoihin), on bussiasemillakin usein eri firmojen tiskejä, joilta etsiä sopivia reittiä, ja niiden hinnat vaihtelee. Useimmiten kun saavun rinkka selässä bussiasemalle, sisäönheittejät ovat jo vastassa houkuttelemassa omalle tiskilleen, ja yleensä ensimmäinen ilmoitettu hinta ei ole viimeinen. Olin ostanut tällä kertaa tietämättäni lipun ison bussin sijaan rämään minibussiin, ja parinkymmenen minuutin päästä lähdimme matkaan kohti San Onofrea.
Perillä jäin tienvarteen, jossa todella hälyisä moottoripyöräpoikien joukko ympäröi mut kilpaillakseen, kenen kyyti minun pitäisi ottaa. Leikki loppui siihen, kun vanha hampaatom mies pamahti paikalle, ilmoitti jätkille kuka on vuorossa seuraava ja ohjasi minut sen kyytiin. Rinkkani heitettiin ohjauskahvojen väliin puoliksi bensatankin päälle, ja reilu puolen tunnin matka hiekkatietä pääsi käyntiin.
Matkalla oli äärimmäisen kuivaa. Lehmiä, muuleja, hevosia kuivien heinäpeltojen ja puiden valtaamilla tienvieruksilla. Alueella on satanut viimeksi marraskuussa, mutta alueen kasvillisuustyyppi, ”trooppinen kuiva metsä” eli tropical dry forest, sen kuulemma kestää ja herä eloon, kun sadetta saadaan.
Olin varannut kahden yön dormipaikan vähän aikaa sitten avanneesta Dos Aguasista, joka on nuoren italialaispariskunnan Danielin ja Danian sosiaalinen projekti alueella. Alue kärsii makean veden puutteesta, joten sen käyttö on siellä säännösteltyä. Uutta muovia ei myydä, vessat on septivessoja, vessapaperit kompostoidaan ja roskien lajittelusta maksetaan yksityiselle firmalle, koska kunnallista jäte- tai vesihuoltoa alueella ei ole. Paikka oli niin viehättävä ja ihana, ja sen juuri valmistuneessa isossa rakennuksessa oli käytetty hyväksi pelkästään ikiaikaisia rakennustapoja ja -materiaaleja. Sisäseinät olivat lehmänlannan ja saven yhteenpoljetusta seoksesta, ulkoseinät alueen kovabambusta. Mesta on suoraan rannalla vähän ulkona kylän ”päätiestä”, joten siellä saa olla hyvin rauhassa. Rincón del Marin päätie taas oli vielä pienempi kuin Palominon, ja palveluihin kuului kolme kioskia, muutama ravintola ja kourallinen hostelleja. Ainiin ja yksi parturi! Pääosa kalastaa.
Lähdin ensimmäisenä käymään Rinconin Dive Centerissä, jonne olin lähettänyt jo etukäteen sähköpostia, ja olimme sopineet, että saisin vähän kertausta samaan sukellusreissun hintaan, sillä minä olin epävarma melkein puolentoista vuoden tauon takia. Centeristä löytyi kuitenkin vain espanjaa puhuva mies, jonka kanssa selvisi, että meri on poikkeuksellisesti siinä kunnossa, että sukeltamaan ei ainakaan huomenna pääsisi. Vittu. Sovimme yrittävämme lauantaita, minä päätin pidentää sen takia oleskeluani Rinconissa. He lupasivat tekstata lauantaiaamuna kuudelta, miltä näyttää.
Lopun päivää istuin ihanalla hostellillani, kävin uimassa ja suihkussa. Heillä oli joka illalle yksi ruoka, jonka sai tilata halutessaan, ja koska kylässä ei juuri ollut tarjolla ravintoloita ja sinä iltana oli margharita-pizzaa, söin siellä.
Perjantain hintaan kuuluvan aamiaisen jälkeen kävelin luonnontilaista ja mangrovemetsien vierustamaa rantaa oikealle, luin kirjaa ja katsoin aallokkoa meressä. Rehellisesti, juuri muuta päivään ei kuulunut. Kävin lounaalla hostellin naapurissa, iltaruualla kylän ainoassa ravintolassa, italialaiskokin Che:ssä.
Lauantaiaamuna olin laittanut kellon kuudelta soimaan, koska Dive Center oli luvannut tekstata silloin. Sukellusmestasta ei kuulunut mitään, joten lähetin heille itse viestin. Ei vastausta, mutta ei myöskään muutosta merenkulussa. Kuulemma “ei koskaan tähän aikaan vuodesta ole tälläinen sää, tämä on ihan poikkeuksellista.” Vitutti. Paljon. Olisi ollut sekä hauskaa mutta myös tärkeää päästä testaamaan sukellusta pitkästä aikaa. Lähdin kävelemään rantaa vasemmalle, kilometreittäin tyhjää luonnonrantaa. Luin kirjan loppuun ja kävelin takaisin hostellille. Ostin punaista Postobon-limua, ihailin kadun julkisia roskakoreja. Ei yleinen näky. Joku mies tuli tarjoamaan minulle ämpäristään juuri kalastamiaan ostereita tamariinien kanssa.
Hostellin omistajat olivat järkkäämässä yöuintia planktonien kanssa paikallisen veneenomistajan paatilla (50 000 cop). En ollut ihan varma mistä oli kyse, mutta koska makailullakin on rajansa, päätin lähteä mukaan. Auringonlaskun aikaan menimme ensin läheiselle pienen pienen saaren edustalle, jonne linnut laskeutuivat. Merenkäynti matkalla oli yhtä vetistä, kuin olisi ollut jatkuvasti Linnanmäen tukkijoen loppuhuipennuksessa. Onneksi mukanani oli Filippiineiltä hankkimani dry bag, jossa kamat pysyivät kuivana.
Auringon laskettua ajoimme puolisen tuntia vesiämpäriä naamaan -mukavuustasolla kohti laguunia, jonne puikkelehdimme soutaen pilkkopimeässä mangrovemetsän läpi. Sitten laskimme ankkurin, ja saimme sukellusmaskit ja kehoituksen hypätä veteen. Ahdisti hypätä pilkkopimeeseen veteen, varsinkin kun oli hyvin epäselvää, miten helvetissä pääsisin takaisin pieneen veneeseen omin voimin ponnistamalla vedessä, jossa jalat ei yllä pohjaan.
Hulluinta oli katsoa maskilla pimeään veteen: käsien ja jalkojen liikkeestä koko vesi muuttui tähtisateeksi. Sama kuin kädessä olisi ollut tähtisädetikku, joka seurasi liikkeitä ja sammui hetken sen jälkeen. En tiedä miten planktonit toimivat, mutta jännittävää se oli.
Olin kuitenkin niin ahdistunut veneeseen takaisin nousemisesta, että päätin palata veneeseen kymmenen minuutin jälkeen. Mukana olevat atleettiset neljä ranskalaista ja kaksi kolumbialaista olivat tehneet sen aiemmin jo lintujenkatselupaikalla pelkästään käsivoimin ponnistamalla. Omastani ei tullut nii kaunista. Yritin ja yritin, pääsin nousemaan rintakehän tasolle mutta en käsilleni. Veneessä oli vanha pappa yritti neuvoa saamaan jalkansa ensin veneeseen. Yritin, ja lopulta kaksi miestä kiskoi valasta muistuttavaa löysää vartaloani veneeseen, jonka lattialle lopulta putosin istumaan. Hohhoh. Ei vahvimpia hetkiäni. Pappa kysyi espanjaksi olenko väsynyt. En oikein tiennyt miten vastata, että ei, käteni ovat normaalistikin kuin kaksi pennepastaa.
Paluumatka oli reilun puolen tunnin tukkijoki pimeässä illassa. Pidin silmiä kiinni lähes koko matkan, koska silmille lentävä suolavesi kirveli valtavasti. Onneksi olin uikkareissa ja päälle käärityssä pyyhkessä, joten litimärkä olemus ei haitannut kun vihdoin pääsimme rantaan. Ihanat hostellinpitäjämme oli varanneet meille iltaruuan: kesäkurpitsapihvejä. Kelpasi.
Sunnuntaina edessä oli matkapäivä. Herääminen pakkaus, maksujen lasku, mototaksilla San Onofreen, sieltä odotuksen jälkeen bussilla Monteríaan, siellä vaihto ja uuden kulkupelin etsintä Necoclíin, jossa kävely hostellille. Yhteensä 9 tuntia matkustamista. Kauppaan hakemaan spagettia, kananmunia ja juustoa, kokkaamista hostellin kotoisassa keittiössä ja suihkuun, pienemmän repun pakkaaminen mukaan kolmen yön reissulle venematkan taakse Capurganán pikkukylään Panaman rajan viereen, vähän nettiä ja nukkumaan. Valittaisin, mutta oikeasti oli ihana istua pitkästä aikaa bussissa ja katsella maisemia, pidän siitä. Ja sain kuunneltua melkein kokonaisen äänikirjan (kaikki mukaan ottamani printtikirjat on jo luettu).
Leave a Reply