Bussin odottelu ilman olosuhteiden pakosta ilman mitään tekemistä pimeässä ja sateisessa Trincomaleessa osottautui hitaaksi kellon kyttäämiseksi. Kävin vielä perheen omassa suihkussa ennen lähtöäni, ja omistajamies Sanju järjesti minulle jonkun toimistokopin näköisen paikan, johon sain jättää rinkkani bussiasemalla. Herätin lähtiessäni käydessäni vielä yleisessä suihkussa myös perheen äidin ja tämän siskon nukkumasta kivilattialla lakanan päältä pyytämällä heiltä jotakin syötävää sillä aikaa, kun odotin puhelimeni latautumista. Silmiään hieroen he hoitivat minulle jostain jäämistöstä paistetun kananmunan ja lautasellisen puhdasta riisiä.
Trincomaleessa kävin jäätelöllä, hedelmäsalaatilla, pirtelöllä ja lopulta vielä syömässäkin, koska ulkona istuminenkaan ei oikein tuntunut hyvältä vaihtoehdolta valottomalla asemalla. Ajauduin ravintolaan, jonka oven yläpuolella luki vegetarian, nimi taisi olla jotain New Ambel Hotel (joka ei viittaa täällä muuten kuin äärimmäisen harvoin hotelliin, useimmiten kiskaan) tai sen suuntaista, Post office roadilla kuitenkin. Sanakirjanmukaisessa kansanruokalassa minut istutettiin pöytään, ja ilman tilausta eteen tuotiin ensin koiran peltikippoa muistuttava tyhjä astia, jonka päällä oli paikallisen halpismestan tyyliin muovipussi, jonka päältä ruoka syödään. Mahdetaankohan sillä säästää tiskikuluissa? Joka tapauksessa, seuraavaksi he ilmeisesti yrittivät syöttää ja ahtaa minut hengiltä, sillä pari miestä lappasi eteeni eri kipoissa kuusi naan-leipää, lukuisia eri soosseja perunacurrysta kookoskastikkeeseen ja sambalista linssimuhjuihin, tahnoja yleisessä käytössä olevista isoista sammioista, kolme jättiläiskerää nuudeleita ja kahden HK:n Sinisen lenkin kokoisen pätkän tiukkaa riisiä muovipussirullassa pöydälle lätkäistynä. Kun olin saanut syötyä noin puolet, kipot täytettiin suurieleisesti ja jostain heitettiin päälle uuninkuuma chapattileipä (?) ja mukillinen teetä, jonka tilavuudesta puolet oli sokeria. Paikasta ei läytynyt yhtään haarukkaa, mutta lopulta sain syödä tarjoilulusikalla. En tiedä mikä foreign feeder -syndrooma yhdellä miehistä oli, sillä yhteistä kieltä ei ollut, mutta tarkkailujeni perusteella kenellekkään muulle ei kannettu eteen lähellekkään edes puolia omasta määrästäni. Loppujen lopuksi oli vaan pakko nousta ja mennä tiskille maksamaan ettei vahingossa joku heittäisi lautaselle vielä muutamaa leipästä. 330 rupiaa oli loppulasku, joten noin 2,4 eurolla irtosi aikamoinen fiesta. Ilmeisesti paikka oli jonkinlainen hindutamilien pitämä, sillä kiittäessäni sinhaksi minua valistettiin että pitäisi sanoa nandri, jos haluisi jonkun ymmärtävän. Pyörin ulos paikasta jopa melkoisen huonovointisena ja kauhulla ajtellen sitä, että bussin lähtöön oli vielä kolme tuntia vietettäväksi jossain ravintolassa pakotettuna tilaamaan jotakin juotavaa tai syötävää istumisensa oikeutukseksi.
Tiedättekö muuten, miksi aika kulkee aina hitaammin ja samalla matka tuntuu pidemmältä menosuunnassa tuntemattomaan paikkaan suhteessa paluumatkaan samaa reittiä tai tietä? Se johtuu siitä, että aivojen tiedostamaton osa joutuu silloin aktiivisesti käsittelemään koko ajan uutta tietoa. Palatessa tietoinen mieli on jo osittain laittanut taas automaattiohjauksen ennakkokäsitysten mukaan päälle, jolloin ei enää “tarvitse” havainnoida kaikkea tai poikkeavuuksia. Joissain tilanteessa tästä asioita poissulkevasta automaatio-tiedonkäsittelystä on enemmänkin hyötyä, mutta se estää myös samalla havainnoimasta asioita, jotka eivät sovi kaavaan tai elämästä hetkiä yksittäisinä, niin sanotusti “täysillä tässä”. Tuli vaan mieleen miettiessä, miksi ilta kului hitaammin kuin koskaan vielä tällä matkalla – taisin keskittyä jokaiseen minuuttiin mielentäyteisesti ja elää ne kokonaisvaltaisesti.
Sinänsä hämmentävä yksityiskohta jäi kertomatta Uppuvelin rannalla laahustelureissulta. Kun saavuin johonkin muutamien veneiden ja asuintalojen keskittymään rannan vieressä (jota ei voisi kyllä hyvällä tahdollakaan kutsua kyläksi), jostain juoksi ensin luokseni kaksi pientä lasta hokien vain “skuupen skuupen”. En tajunnut muuta kuin oletuksen, että heistä toinen ilmeisesti yritti kertoa nimeään. Jatkoin matkaa käsiäni levitellen ja lopulta vilkutellen, ja hetken päästä vastaan tuli toinen, vanhempi tyttö, joka sanoi jo selkeästi “do you have a school pen”, jonka sisällön ymmärsin, tarkoitusta en. Kaivoin repustani Pukkilan toripäiviltä mukaan tarttuneen vanhan mainoskynän, ja kysyin haluaisiko hän sen. Tyttö näytti ilahtuvan, ja sama koulukynäkysely toistui vielä muutamaan otteeseen. Jäi todella ymmärtämättä, miksi kynät olivat juuri tässä paikassa niin haluttua tavaraa – aiemmin kukaan ei ole moista kysynyt, ja ylipäätään Colombossa ja Nuwara Eliyassa vastaan tulleiden muutaman aivan satunnaisen kerjäläisen lisäksi kukaan ei ole minulta mitään aineellista pyytänytkään. Muutenkin koputtaisin puuta väittämällä, että en ole havainnoinut minkäänlaista ryöstön tai rahanviemisen uhkaa toistaiseksi, en edes mitään tarkkailua siihen suuntaan. Suurimmat pelon tunteet olen kokenut joutuessani muutamaan otteeseen katukoiralauman seuraamaksi tai kerran pyörällä jopa jahtaamaksi. Koiria on paljon, ja suurin osa niistä ei näytä suhtautuvan kovinkaan ystävällisesti tai edes välipitämättömästi muukalaisiin. Olen sydän pamppaillen yrittänyt hissuksiin ohittaa kymmeniä räksyttäviä hampaat irvessä murisevia yksilöitä.
Yömatkustus bussissa ei loppujen lopuksi ollut niin kuoleman raskas kokemus kuin voiso olettaa. Tosin Alex Roomsin omistaja oli hakenut minulle yöbusseihin mahdollisen lippuvarauksen bussiin, jonka lipussa luki “semi-luxury”, jonka vuoksi odotin jotain tavallista parempaa autoa ehkä jopa salaa toivoen ilmastointia tai mahdollisuuttaa kääntää penkkejä nukkuma-asentoon. Ja mitä vielä, bussi oli aivan identtinen kaikkien aikaisempien kanssa, ja noin metrin levyisellä penkillä oli kahden henkilön paikka. Jostain syystä oletin myös, että musiikkia ei soitettaisi yöbussissa tai kattovaloja himmennettäisiin – etuosan ledejä en uskaltanut edes toivoa – mutta aivan typeräksi luuloksihan se osottautui. Poppi raikasi läpi yön, mutta jotenkin uupumuksessani sain nukuttua pienessä istuma-asennossa niin hyvin, että kun lyhyellä tauolla jossain pienessä ruokalamotellissa tien varrella kompuroinnsilt sirrissä vessaan, näytin ilmeisesyi niin säälittävältä ilmestykseltä pudotettuna aivan omituiseen ympäristöön jostakin ulkoavaruudesta että vessakyelyyn ei vastattukaan tavanomaisesti huitaisemalla pihalle jonnekin piemään nurkkakuoppaan vaan päästettiin paikallisiin standardeihin nähden puhtaaseen motellihuoneeseen käymään vessassa.
Muutenkin olen kyllä pohtinut paikallisten budjettihintaisten majoituspalveluiden kirjoa verrattuna yleisiin aivan övereihin länsimaalaisiin standardeihin. Tänäänkin aamulla köpötellessäni läpi auringonnousun Jaffnan hiljaisia ja rauhallisia katuja Theresa Inniin, josta olin sähköpostilla kysellyt yöpaikkaa, minut otti vastaan perinteisesti taas johonkin liinamekkoon kääräistynä mies omassa kodissaan ilman paitaa. Huoneeni vapautui seitsemältä, jota odotellessa sain käyttää pyytäessäni suihkua jossakin toisessa vapaassa huoneessa. Minun huoneeni oli sitten kodin yläkerrassa, jonne kuljen läpi perheen olohuone-ruokatilan, jossa äiti syö riisiä möhnöttäen sohvalla television ääressä ja sotku on metsäkulmalaisen kotoisa. Ylläkerran käytävällä, jota pitkin kävelen jaettuun kylpyhuoneeseen, on kaikkea moottorisahasta kuntopyörään ja latauksessa olevaan traktorin akkuun, huoneeni tuulettimeni huristessa sen kahdenkymmenen vuoden aikana kertyneet ikipölyt surraavat pitkin huonetta. Suihkuna vessassa on vesiputki ja saavi ja huoneeseeni on säilötty kolme tyhjää ison lundian kokoista kirjahyllyä, kirjoituspöytä, peilipöytä, agrigaattori, pöytä ja muuta sinänsä aivan ylimääräistä huonekalua. Vessan peilistä ei nää läpi ja vuokrapyöräksi tarjottiin ensin taas sellaista Uppuvelin kaltaista Tomahawkin megamaastopyörää talon pojalta, josta jo viime kerran huonojen kokemusten jälkeen – onnistuin aiheuttamaan takakumiin 10 reikää kotimatkalla pyöräiltyäni nurmikon läpi, jossa oli ilmeisesti jostakin puusta tippuneita piikikkäitä siemeniä – keltäydyin. Seuraava vaihtoehto ruosteinen vino karahka, jonka jarrut eivät toimineet, ja silti ihmetys oli suuri kun yritin selittää kaipaavani toimivia jarruja. Ja silti olen tähänkin huoneeseen saapuessani sitä mieltä, että “onpa hyvä yöpaikka, sattuipa hyvä tuuri ettei ollut ihan mikään murju”. Kriteerit muuttuvat niin nopeasti suhteutettuna yleiseen tilaan, ja ihminenhän oppii kaipaamaan ja haluamaan asioita vasta, kun ns. “tietää paremmasta”. Ja esitän tässä vahvat lainausmerkit sanalle parempi.
Kun olin päässyt omaan huoneeseeni Jaffnan aamussa, otin kolmen tunnin tirsat. Jalat olivat turvonneet jättiläismäisiksi koko yön istumamatkustamisesta, joka on melkeinpä kivuliain seikka kaikissa yöbussikokemuksissani. Jokin kerta Espanjassa Barcelonasta Madridiin olin saanut aamulla jalat sellaisiksi ilmapalloiksi, että kävely oli mahdotonta kivun ja kengänpuristuksen takia.
Koska päätin hylätä molemmat omassa paikassani tarjolla olevat fillarit, kävelin vähän matkan päähän Sarraths Guesthouseen hakemaan ihanan paikallisten yleisimmän suosikin, Lumalan. Olen nähnyt täällä niin kauniita ja tukevan hyvärakenteisia klassisen mallisia pyöriä, että jos sellaisen kuljettaminen Suomeen ei olisi aivan pähkähullua, tekisin sen heti. Jättää jopa Pelagon kakkoseksi. Pohjoisen Jaffnan niemimaa ja saaret ovat täydellistä tasamaata lempeään polkemiseen, tieti suurimmaksi osaksi hyviä asfalttiteitä ja pyöräkulttuuri näköjään muutenkin vahvassa elossa. Vanhakantaisia pyöräkorjaamoverstaita näen tämän tästä, ja melkeinpä väittäisin vastaan tulleen enemmän pyöriä kuin moottoripyöriä tai tuk tukeja. Ilmeisesti oma osansa kulttuuriin on tuonut myös pakko bensanhinnan korkeuksien takia sotatilan aikana.
Sarrathista muuten tuli mieleen, että olen saanut Mirissan majoittajahierojamieheltä jo useita puhelinsoittoja, joihin en ole tahattomasti tai tahallisesti kyllä vastannut. Samoin sieltä suunnasta on sähköpostikin laulanut kuulumistenkyselyjen ja kuvalähetysten merkeissä siihen malliin, että jäänee nähtäväksi kuinka tiivis yhteydenpito tästä vielä kehkeytyy. Kun nyt ei ihan vaivaksi asti intoutuisi.
Saapumispäivä tiistai meni lähinnä päämäärättömästi keskustan alueella ajellessa; hindutemppeleitä, kalastajarantaa, raunioisia kivitaloperustuksia, lehmiä, vuohia, aaltopeltiä, betonia, palmyrah-palmuja ja niiden kuivia lehtiä kotien aidoissa, värikkäitä hindujumalien kuvia ja patsaita, coca-colaa ja riisiä (täällä on Food City – yksi erityisharvoista kaupoista josta olen löytänyt kokisen lightia Sri Lankassa!). Kävelin market-alueella, jossa lähes jokaisen kaupan edessä oli pari banaaniterttua ja pöytä jumallahjoineen. Kaipa se siunasi kaupan.
Iltapäivällä lähdin vielä Jaffnan portugalihallinnon ajaiselta rauniolinnoitukselta polkemaan meren (laguunin?) keskellä kulkevaa tietä, jolta käännyin Mandaitivun pienelle saarelle vievälle tielle. Missään silmänkantamattomiin ei oikeastaan näkynyt muuta kuin molemmin puolin ympäröivät vesistöt, simpukankalastusverkot, lehmät, kasvustot ja muutamia vastaantulijoita – jotka näyttivät niin hämmästyneiltä vaihteeksi olemassaolostani, että useat katsoivat tarpeelliseksi juuri kohdallani pysähtyä “lepäämään”, “katsomaan puhelintaan”, “tuijottamaan kaukaisuuteen” tai muuta tuikitärkeää. Keräilin muutamia kotilon kuoria ja säikytin lehmiä valokuvilla, ihmettelen muuten sitäkin, että jos lehmä on jollain tavalla “pyhä” tai ainakin niin mahtava eläin, että monien kotien porttien päälle on katsottu aiheelliseksi laittaa värikkäät makavaat lehmäpatsaat, miksi pohjoisessakin näytetään käytettävän aika kivuliaalta vaikuttavaa tapaa polttomerkitä omistajan nimellä karja? Vapaiden ja kauppoihin asti käyskentelevien eläimien lisäksi ilmeisesti maanviljelijät yleensä merkkaavat omansa lehmien nashassa näkyvillä, pitkillä polttomerkeillä. Jossakin etelässä asiasta kysellessäni joku paikallismies kertoi, että siihen kirjoitetaan koko nimi ja koko selän kokoisesti! Eikö pienemmälläkin tulisi asia selväksi. Ja kenelle kuuluu sitten muutamat yksilöt, joilla on keltainen EU:llakin käytössä oleva korvamerkki?
Matkalla keskellä Mandaitivua, keskellä sitä kuuluisaa ei mitään kuin suoraa tietä edessä ja takana, huomasin pyörän eturenkaan olevan aivan tyhjä. Juuri kun olin päättänyt kääntyä takaisinpäin ilman tarkoitusta lähteä jollekin kymmenen kilometrin lenkille hetki ennen hämätymistä. Hetken aikaa seisoin tumput suorina päässäni lähinnä lause “mitäs helvettiä nyt sitten”. Hieman alle kymmenen kilometrin matka Jaffnaan olisi kyllä käveltävissä, mutta kello alkoi tulla viisi joka tarkoitti taas kävelymatkaa katuvalottomalla pimeällä tiellä. Ei suosikkejani. Hetken aikaa raplailtuani rengasta ohi ajoi pyöräilijä, joka ei osannut sanaakaan englantia, mutta käsimerkein viittoili eteenpäin jossain kaukaisuudessa näkyvien kattojen luo. Lähdin siis kävelemään sinnepäin toivoen ihmettä korjaajan pajasta. Käveltyäni noin vartin talot eivät lähentyneet, mutta ohi ajoi moottoripyörä, jonka kuski käänsi kohdallani ympäri ja puhui vielä englantia kysellen ongelmaa. Hän ei tiennyt korjaajasta, mutta käski minun hypätä kuskiksi niin hän ottaisi pyörän kantoon ja tulisi kyytiin. En ollut ajanut vaihteellista moottoripyörää vuosiin ja yritin selittää etten osaisi, joka ei mahtunut millään muotoa hänen ajatusmaailmaansa. Ettäkö en osaisi ajaa?! “This is a motorbike, right?” mies vain toisteli ja minä että juu on on, mutta en minä osaa sitä ajaa, ainakaan kyydissä mies ja yksi polkupyörä. Lopulta sanottuani useampaan otteeseen käveltyäni mies käski sitten minut kyytiin pyörä sylissäni. Koska en nähnyt kävelyvaihtoehtoa sen huonompana, suoriuduin hyvin vaivalloisesti istumaan miehen taakse, vielä vaivalloisemmin nostamaan rautaisen pyörän poikittain väliini samalla tuhrien miehen jämptin vaalean kauluspaidan kettinkirasvalla ja pitämään vielä toisella kädellä kiinni ohjaustangosta, toisella miehen olkapäästä. Pyörän keskiö raapi reisiä kun ajoimme seuraavien talojen luokse, josta mies huuteli kaikilta vastaantulijoilta kysellen (sen verran tamilista ja käsiviittelöinneistä ymmärsin) misyä löytyisi korjaaja. Jostain kirkon takaa pienen hiekkasivupolun luota, muutamia u-käännöksen ja varmaan kymmenen minuutin matkan jälkeen pysähdyimme yhden hökkelin luo, jonka bambuaita oli kiinni. Mies huusi sisään, ja joku nainen vastasi. Lopulta hän avasi portin ja päästi minut pyörineni sisään pihan vajaan, jossa oli muita rikkinäisiä pyötriä, yksi lehmä kettingissä ja koira, jonka oli pakko sairastaa jonkinlaista pahanlaatuista kivessyöpää tai muuta kivuliasta tautia joka turvottaa pallit suuremmiksi kuin koiran pää.
Mies selvitti naiselle tilanteen, joka sanoi korjaajan olevan syömässä, jonka pelastava kuskini tulkkasi sitten minulle. Kiitin kuskia noin tuhat kertaa, johon hän vain tokaisi että “if you come to my country, I will help you”, nousi moponsa päälle ja lähti jättäen minut sanaakaan englantia puhumattoman korjaajan naisen kanssa pihaan. Mennessään hän vielä huikkasi minulle “Miss you,”, jonka oletin olevan tarkoitettu joksikin muuksi kömmähdykseksi englanninkielessä, sen verran absurdi oli tilanne ilman sitäkin jo siinä vaiheessa.
Siinä sitten seistiin, minä ja nainen, joka tuijotti, tuijotti, tuijotti ja tuijotti, hymyili herkeämättä mekossaan ja paljasvarpain, sormus pikkuvarpaassa ja kastimerkki otsassa. Välillä hän puhui jotain, minä en ymmärtänyt luonnollisesti mitään, vastasin englanniksi jotain ja välillä hoin vain kiitosta tamiliksi. Äärimmäisen kuluttavaa se oli lähinnä kasvoille, koska yritin pitää koko ajan tilannetta helpottavan hymyn naamalla – kun en muutakaan keksinyt – ja pyydellä anteeksi keskellä ruokailua saapumista ja häirintää ilta-aikaan. Korjaaja, jota en ollut vielä tässä vaiheessa siis nähnyt, otti kaiken aikansa – tai siltä se ainakin tuntui – syödessään jossain hökkelitalon uumenissa, saapuen lopulta monen pitkältä tuntuneen minuutin jälkeen lakanaliinahameessaan pihalle purskutellen lasista vettä suustaan sylkien. Korjaaja näytti samalta kuin olettaisin Vesa Vierikon näyttävän kaksikymmentä vuotta nykyistä vanhempana, hyvin pitkän ja mielenterveyden vieneen merillä vietetyn kauden jälkeen.
Mies rupesi paikkaamaan kumia, minä istuin pihalle (nainen kaivoi jostain risan tuolin tajutessaan että aion istua maahan, mistä kieltäydyin) ja tupakkaa tarjoten pistin itse tupakaksi, sillä en kestänyt enää sekuntiakaan tukaluutta ja pakonomaista hymyilyä jatkuvan katselun alla – niin hyväntahtoista kuin se selvästi olikin. Ainoastaan mies ei koko aikana sanonut sanaakaan, vaikutti lähinnä äärimmäisen kiukkuiselta yllättävästä keikasta. Yritin käydä naisen kanssa jonkinlaisia keskusteluja, joista yhteysymmärrykseen päästiin lähinnä molempien nimistä, siitä että olin tulossa Jaffnasta, olin kotoisin “jostakin Norjasta” (Suomi ei soittant taaskaan kyllä mitään kelloja, toisin kuin Norja aina) ja tupakantumppini voisi nheittää suoraan maahan. Mies ähki vajassa. Useampi naapurin kävi ihmettelemässä tilannetta, ja lopulta saapui joku nuori poikakin paikalle rikkinäisen pyöränkumin kanssa, mikä helpotti oloa tuntuvasti, sillä nyt tiesin etten olisi ainut miehen iltatoimia häirinnyt idioottituristi. Tosin poikakakaan ei osannut sanaakaan englantia, mikä oli vähän outoa, sillä olen kyselyjen perusteella ymmärtänyt että nykyisin ainakin jonkin verran pakollista englantia kuuluu koulun opetussuunnitelmaan. Monien kielitaito tosin rajottuu muutamiin sanoihin ja lauseisiin kummallisesti lausuttuna.
Lopulta pitkien hetkien jälkeen, minun ja naisen edelleen kummankin pakonomaisesti hymyillessä, kumi oli vihdoin saatu paikattua. Lysti kustansi 40 rupiaa, vaikka olisin mieluusti siinä tilanteessa maksanut siitä kolmekymmentä senttiä enemmänkin. Halasimme naisen kanssa, molemmat varmasti myös huojentuinena kiusallisen tilanteen loppumisesta. Kysyin suuntaa Jaffnaan, jonne poljin yhtä kokemusta rikkaampana, ihmisyyteen ja asioiden järjestymiseen taas hiukan enemmän uskoen.
Kaupungissa alkoi ukostaa ja salamat valaisivat välillä koko kaupungin sykkeellään. Poikkesin kaupassa, jossa tuli kesken kaiken sähkökatko, joita vaikuttaa tulevan täällä useamminkin kuin kerran viikossa. Kävin sateessa hotellilla suihkussa ja lähdin intialaiseen kasvisravintolaan Mangosiin syömään niin rasvapaistettua, täytettyä dosa-lettua että olisi heikompia hirvittänyt. Sateessa kurvailin takaisin hotellille uuteen suihkuun ja lepäämään päivän kummallisten kauppalöytöjen kanssa: joitakin fritattua hedelmää, fritattuja chili-seesamikeksejä, paahdettuja kikherneitä.
Leave a Reply