Keskiviikkoaamuna lähdin pyöräretkelle läheisille Jaffnan saarille, tehden pienen luupin reitillä Jaffna – Vaddukkodai -Karainagar (Karaitivun saari) – Kayts – Chaatty (Velanain saari) – Jaffna. Yksi etapeista taitettiin veneen perämoottorilla kulkevalla lautalla, muuten ja melkein koko matka oli tietöiden armoilla. Tie oli kuoppainen ja pölyinen, joka teki etenemisestä sekä hidasta että ei erityisen lempeää. Pyöräni kori irtosi kolme kertaa muttereiltaan, yhden kerran jouduin ostamaan jostain papan mutterikaupasta uudet. Lopulta kiinnitin korin vain takapaksille ja otin reissussa rähjääntyneen entisenkeltaisen repun selkään. Skootteri olisi ollut tuhat kertaa parempi vaihtoehto, joka olisi mahdollistanut myös ympäriinsä katselun itse saarilla. Nyt huono tie ketutti niin paljon, että ei enää sen lisäksi huvittanut lähteä harhailemaan pienemmille teille. Ympäröivät laguunit ja kaikkialla vastaan tulleet betonikasat, sortuneet talot, hylätyt kodit ja armeijatukikohdat antoivat silti näkökulmaa ja nähtävää taas uusin maisemin tähän maahan. Taukopaikan kiskan naan-leipien ja munkin lisäksi kävin syömässä jonkinhenkistä rasvapaistettua riisiburiyania ainoassa vastaan tulleessa ruokalassa, jossa äärimmäisen kiireinen hyörinä pyöri taukoamatta. Tapana hakea annoksensa useimmmiten (tuhanseen styroxboxiin ja muovipussiin) pakattuna mukaan ennemmin kuin syödä paikan päällä. Täälläkin paisto tapahtui puull lämmitettävällä hellalla takahuoneessa – seikka johon törmäsin sananmukaisesti Trincomaleen kasvisruokaähkypaikassa, jossa monen metrin kokonaisia puita kannettiin etuovesta takahuoneeseen läpi ruokasalin jatkuvalla syötöllä. En oikeastaan edes muista, milloin olen lounasruokalassa asioidessani nähnyt jonkunlaisen menun. Useimmiten menen sisään, etsin jostain pöydästä vapaan paikan ja tilaan jotakin sanalla “vegetarian” ja aina eteen ilmestyy riisiä jollain kastikkeilla, jotenkin ehkä maustettuna tai paistettuna.
Viimeisiä päiviä vietäessä ilmoittaisin, että vaikka kaikki rakkaat kotimaassa kaipaavat luultavasti jonkinlaista tuliaista ja toden totta sellaisia ansaitsisivat, voi odottamisen lopettaa tähän. Keskiviikkona saarilta kaupunkiin palatessani kävin ihan shoppailumiessä varta vasten kävelemässä kaupoilla ja niissä sisälläkin, mutta tilanteet olivat niin tukalia – enkä sen puoleen löytänyt mitään ajatuksellistakaan, turistikrääsää en ole edes onneksi nähnyt muutamien kaupunkien I love Sri Lanka -paitoja lukuunottamatta – että lähdin ostamaan kasvistorille lähinnä banaaneja. Jos voisin, toisin kaikille banaaneja, ananaksia ja vesimeloneja, sillä hedelmäkauppiaat ovat parhaita. Vaatekojuilla tungetellaan liiaksi jos tartun mihinkään rättiin ja sekatavarakauppamaisissa ns. “oikeissa kaupoissa” parhaimmillani minua seurasi kuusi myyjää joko odottaen päätöstäni, valmiina auttamaan tai sitten vaan tuijottaen. Sama on tullut vastaan jopa ruokakaupassa: ymmärrän, että kanssaostajat seuraavat ja katsovat liikkeitäni herkeämättä, mutta kun henkilökuntakin seuraa metrin päässä hyllyltä hyllylle, alkaa kiusallisuis olla liiallista enää jäädä miettimään tai lukemaan tuoteselosteita. Ei tullut siis kauppoja. Ruokatorilla sen sijaan tänään sai kulkea ystävällismielisssä ilmapiirissä palveltuna ja kummallisista överimakeista kummallisista herkuista kuullen. Maistelin omituista puunmakuista palmyrahia ja ilmeisesti kovaksi paahdettua banaaninlehtisilppua, joka oli tarkoitus syödä vähän sipsin tapaan. Maistui puulta, ei tullut kauppoja siitäkään. Banaanipoika myi minulle kyselemättä noin 15 banaania 40 sentillä. En rohjennut kieltäytyä. Ostin jotakin kummallisia kivikovia, ruskeita hiekkaheinäpallon näköisiä klöntte, jotka kuulemma kuuluu paistaa kookosöljyssä ja syödä sellaisenaan. Myös kasvissyöjää ilahduttaa proteiinikorvikkeiden kirjo: olen nähnyt mm. mustekalamaustettuja soijapaloja, kikherneitä kaikissa mahdollisissa paahtomausteissa ja aivan hurjan määrän erilaisia currysekoituksia, joista kotoinen “suolaa ja pippuria” -maustamistyyli jää itkien rannalle. Ostin kylmän kaljan viinakaupasta huoneeseeni, ja tein järkyttävän huomion: Carlsberg on halvempaa kuin paikallinen Lion. Miksi?
Illalla syömässä intialaisessa Cozyssa tandooriuunista fish tikkaa ja kananmuna-naania. Ruoka on parempaa ja kovin intialaisvaikutteista pohjoisessa. Kotimatkalla hullut koiralaumat olivat taas kaivautuneet jostakin teille, ja vauhdissa irtosi pyörän poljin. Mietin voiko mikään enää pysyä kasassa koko pyörässä, joka oli ruttaisen näköinen jo sen hakiessani. Loppuillasta lähinnä tuhannen hiekkapölyn peseminen suihkussa ja lepoa. Olen pessyt jo muutaman päivän itseni ja hiukseni pyykinpesuaineella, kun en ole muistanut ostaa shampoota tai saippuaa. Pidän kyllä Jaffnasta, olen onnellinen että “jaksoin” matkustaa pohjoiseen saakka (mikä ei sinänsä ole kiinni siis muuta kuin siitä, miten paljon aikaa bussimatkustus täällä pienilläkin etäisyyksillä vaatii). Tuk tukia ei ole huudeltu kuin kerran, tosin pitkästä aikaa isommassa kaupungissa on keskustassa kuullut muutaman raivostuttavan hello darlingin. Tänään väsymyspäissäni huusin tietöiden pomppuihin kyllästyneenä yhdelle babyn huikkaajaporukalle suomeksi että tehkää perkele sitä tietä nopeammin älkääkä häiritkö ihmisiä. Perkele toimii aina. Jos jotain olen pannut merkille, niin myös ihmisten kirjon Sri Lankassa luonnon monipuolisuuden lisäksi. Ei ole olemassa mitään “srilankalaisen näköistä”, jo eri uskonnot hinduista muslimeihin ja buddhalaisista kristittyihin tuo kulttuuriin oman lisänsä, mutta myös kasvonpiirteet ja ruumiinrakenne on kovin epädarwinmaisen rotuopillinen. Torstaina alkaa pitkä vaellus kohti kotia, ensin yöbussilla 11 tuntia Colomboon, jossa perillä aamulla puoli kuudelta. Päivä rinkan kanssa siellä, lauantain vastaisena yönä puoli kahdelta aamuyöstä ensimmäinen vaihtolento kohti Helsinkiä. Jää nähtäväksi, kuinka selviän taas pääkaupungin sekopäisyydestä rauhallisempien seurujen jälkeen. Jaffnassa olen nähnyt lisäkseni koko aikana yhden toisen selkeästi turistiksi tunnistamani, vaalean rastapään. Uppuvelissa törmäsin maailman vähiten odottamattomassa paikassa matkan ainoisiin suomalaisiin, kymmenhenkiseen porukkaan eläkeläisiä pienessä kalaravintolassa sisäkadulla. Jouduin vaihtamaan ravintolaa – en siksi, että en olisi halunnut jähdä heitä, vaan koska heidän tilaustensa takia en jaksanut odotteluaikaa.
Möö. Ei kotiinpaluun ahdistus sinänsä, mutta kaiken siellä odottavan ja pelottavan huonon (myös itseluodun) rutiinin, olotilan ja tunteiden ahdistus. Toivottavasti matkan hiukan helpottaneet olot jatkuvat kotonakin. Tänään luin itseänikin raivostuttavasta self help -henkisestä kirjasta kohdan, jonka toivoisin tulevan määrääväksi käytännöksi vielä joskus elämäni aikana:
“Jos haluat elämäsi hidastuvan karkaamatta käsistäsi, sinun on elettävä hetkessä ja osallistuttava siihen täysin. Niin tekemällä elämästä todella tulee seikkailu eikä rutiinin liukuhihna, joka kiidättää sinut kohti viimeistä hengenvetoasi. Kun asiaa ajattelee, me tosiaan tunnumme käyttävän paljon enemmän aikaa sen murehtemiseen, miten pidentää elämää sen sijaan, että parantaisimme elämämme laatua: aivan kuin elämän pidentäminen mitattavin määrein olisi paljon tärkeämpää kuin se elämä, jota tosiasiassa elämme. Elämässä ei ole kyse etäisyyksistä, kuten ei matkustamisessakaan. Merkitystä on kokemuksen syvyydellä.”
Sri Lankan reissun viimeisen sängyssä nukutun yön jälkeen kävin palauttamassa vuokrapaikkaani pyörää pyytäen tilalle ehjäpolkimista versiota. Sain pyörän, jonka etukumi oli tyhjä, “mutta ei rikki”. Rengas pumpattiin täyteen ja lähdin kaupungille vain todetakseni hetken päästä etukumin tyhjentyneen. Palasin sitä taluttaen vuokrapaikkaan jälleen vain kuullakseni ettei heillä ei kuulemma olisi enää muita pyöriä. Pyysin rahoja takaisin, jonka kerrottiin onnistuvan omistajan palatessa yhdeltä.
Palasin takaisin omaan majapaikkaani, jonne olin jättänyt päiväksi rinkan säilöön. Heiltä oli nyt vapautunut yksi miestenpyörä, jonka vuokrasin. Ja voi pojat, ja reissun paras pyörä se olikin! Tukeva kaupunkipyörä, raskas rullailumalli armeijatyyliin. Ilman pyörää etäisyydet ovat Jaffnassa sen verran pitkiä, että pyöräilyyn tottuneena jopa muutaman sadan metrin matka kävellen tuntuu hurjan raskaalta. Asuisipa Suomessakin Helsingin keskustan liepeillä, palaisin niin Meilahden aikaiseksi cityfillaroijaksi! Vaihdepyörälliset pitkänmatkanpyöräilyt esimerkiksi töihin eivät kyllä valitettavasti tunnu yhtään niin houkuttelevalta vaihtoehdolta.
Koska pohjoisessa ei juuri mitään varsinaisia “nähtävyyksiä” sanan varsinaisessa merkityksessä ole muutamia isoja temppeleitä (ja lukuisia pieniä) lukuunottamatta, ajelin vaan jossain kaduilla kaupungin liepeillä maaseudulla päämäärättömästi. Kävin jättiläismäisessä Nallur Kandaswamy Kovilissa, Muruganille omistetussa hindutemppelissä, jossa oli menossa juuri jonkinlainen hämärä “puja”, rukoushetki. Söin thalia intialaisessa, mangolassia toisessa. Kävin parissakin Cream Housessa jäätelöllä. Niitä on tullut Jaffnassa vastaan mielin määrin, ja kaipa Suomessa sellaista kutsuttaisiin jäätelöbaariksi. Erilaisia esanssijätskijuomia (nelli, faluda yms.), pirtelöitä, annoksia, hedelmäsekoituksia ja lähinnä kaikkea, mikä paikallisten loputtoman korkeaan makeansietokykyyn sopii. Jopa jäätelöihini lisättiin sokeria, puhumattakaan hedelmösalaatista ja sen suklaakastikkeesta!
Kävin jossain vaiheessa kysymässä palautusrahoja rikkinäisestä pyörästä, mutta omistaja ei vieläkään ollut paikalla. Oikeastaan kyse ei ollut rahasta (3 euroa?) vaan siitä sisuuntuneesta mielialasta, että olin joutunut ramppaamaan paikassa jo useaan otteeseen kaiken maailman konkeliongelmien takia ja vuokraamaan lopulta uuden pyörän. Lopulta joku muusta henkilökunnasta soitti omistajan vaimolle, jonka kanssa minun piti puhua puhelimessa. Sain tuta ensimmäisen oikeasti huonon mielen naisen käytöksestä, joka alkoi kyselemään ensin miten minulla ei ole varaa siihen (“is 300 too much for you”), vaatimaan minua korjaamaan pyörän, kieltäytyi palauttamasta rahoja syyn oli minun (olin pitänyt sitä jo tunnin ehjänä hallussani) yms. sinänsä valideja perusteluita. Sain kuitenkin itseni niin kiukkuiseksi, että lopulta nainen sanoi palauttavansa rahat, jos saapuisin niitä neljältä hakemaan ja korjauttaisin vastineeksi rikkomani korin. Marssin itse sotamarssia “rikkinäisen” korin luo, kiinnitin sen ostamillani muttereilla yhtä huonosti kuin se oli alunperin ollutkin ja jätin omistajalle soittaneen miehen seisomaan pihalle sanomatta enää sanaakaan. Tiesin kyllä jo silloin etten enää palaisi rahoja hakemaan, mutta omassa järkkymättömässä periaatteessani toivoin, että kettumainen naispaholainen saisi itselleenkin huonon omatunnon palatessaan ja tajutessaan korin olevan korjattu ja pitäessään silti rahat. Luultavasti hän vain hykerteli entistä tyytyväisempänä.
Kaupungilla olin edelleen jostain syystä niin kiehumispisteessä, että muutama hello darling -heppu sai kuulla käytöstavoista sanallisen opetuksen ja käsimerkin sinänsä aivan syyttä suotta. Lopulta kävin syömässä taas sellaisessa ruokalassa, jota Suomen elintarvikevirasto ei kyllä Oiva-hymynaamalla siunaisi. Malayan Caféssa sain kuitenkin yhden parhaimmista reissun ruuista, joka tarjottiin kantamalla pöytääni iso banaaninlehti, jonka päälle osoittelemalla tilaamani perunacurrytäytteinen dosa-lettu, naanleipä ja kikhernejauho-munkki vadil tuotiin. Muutamista ämpäreistä sain tarjoilijalta kauhalla sivuun banaaninlehdelle dahlia ja maustekastikkeita. Ensimmäinen käsinsyöntikokeilu oli myös pakko suorittaa siinä hetkessä kylmiltään, sillä minkäännäköisiä aterimia ei ollut tarjolla. Vein varmasti ruokahalut kaikilta muilta ruokailijoilta, mutta sain ruuan suuhuni ja banaaninlehden tyhjäksisssšss. 140 rupiaa koko setti ja päälle ystävällinen palvelu. Voi kansankuppilat! Tilanne oli jälleen sen oloinen, että yritin lähinnä selvitä muun ruokailijajoukon hämmentyneestä vilkuilusta heidän reviirilleen posahtaneesta muukalaisesta, että kameran kaivaminen ja ruuan kuvaaminen olisi aiheuttanut heille luultavasti traumoja, joten kuvallisessa todistusaineistossa tilanne näyttää kasalta epämääräistä moskaa.
Kun olin käynyt vielä yhdessä Cream Housessa juomassa “kahvia” – joka monen mutkan kautta saapui pöytääni läpinäkyvänä ruskeana vetenä – lähdin takaisin Theresa Inniin hakemaan rinkkaani ja käymään vielä suihkussa, jonne pääsemistä uloskirjautumisesta huolimatta olin pyytänyt aamulla. Hyvästelin ihanan viimeisen Lumala-pyöräni tällä matkalla. Seuraava suihkuunpääsy olisikin sitten reilun kolmen vuorokauden kuluttua Matinkylässä. Säälin jo nyt vierustovereitani koneessa. Olin ajatellut laittaa hameen alle paksut mustat sukkahousut vähentääksen Colombossa taas odottavaa tuk tuk madame tuk tuk madame -fanfaaria, mutta koska olin sietämättömän hiessä jatkuvasta painostaneesta ukonilman ilmanpaineesta jo pyyhekuivauksen jälkeen, jätin sen vain ajatukseksi. Ajelin prameasti kolmipyörätaksilla parin kilometrin matkan yksityisbussien lähtöparkkipaikalle jättömaalle, ne kun eivät lähteneet tavalliselta paikallisbussiasemalta. Colomboon ajaa Jaffnasta useita yksityisiä bussifirmoja tarjoten kaikkea ilmastoiduista telkkaribusseista tavallisiin päiväbusseihin. Itse olin edellispäivänä ostanut joltakin kadulla vastaantulleelta välitysfirmalta keskihintaisen 900 rupian lipun versioon, jossa penkkejä olisi vain kaksi vierekkäin (suomalainen pitkänmatkanbussimalli), mutta ilmastointia ei olisi. Mutta ikkunat kuulemma aukeaisi! Itse parkkipaikka oli kaaoottinen kasa noin kolmeakymmentä tööttäävää eri firman bussia ja kello jo sen verran, että paikka oli samalla myös pilkkopimeä. Siinä vaiheessa kiitin luojaani että olin ottanut tuk tukin, sillä taas kaikkitietävä kuski etsi minulle kyselemällä ja soittelemalla oikean bussin lipustani katsomalla. Eikä mies suostunut ottamaan edes rahaansa kyydistä ennen kuin oli selvää, että olin löytänyt oikeaan bussiin. Ihmisyys!
Bussi lähti toki jo valmiiksi reilun tunnin myöhässä, vaikka saapui parkkipaikalle puoli tuntia ennen ilmoitettua lähtöaikaa. Olin siis istunut jo pari tuntia, kun bussi käynnistyi. Vieressäni istui maailman kaunein valkoiseen harsosilkkiseen sariin pukeutunut nainen. Pidimme muutaman lyhyen vessa- ja ruuanostotauon, jonka ajaksi jatkuvasti särkevällä volyymilla pauhanneet kaiuttimet ja etuosan musikaaliset bollywood-saippuafilmit sammutettiin, muuten ne pyörivät tauotta läpi yön. Nyt ymmärrän mistä “hello darling/baby” -huudot kumpuavat, sillä jostain syystä nämä olivat ainoat kohdat, joita elokuvissa puhuttiin englanniksi. Olin mielestäni puolihereillä koko matkan lukien Lars Keplerin lomadekkaria tabletilta, mutta jossain vaiheessa kellon käydessä vasta puoli neljää ymmärsin meidän olevan jo Colombon holleilla. Matkustajia alkoi jäädä kyydistä, ja oletin istuvani kyydissä perille pääbussiasemalle asti, josta olin ajatellut käveleväni viereiselle Fortin juna-asemalle viemään rinkan säilöön. Yhtäkkiä olin kuitenkin enää ainut matkustaja kuskin ja aina busseissa mukana matkaavan yleismies jantusen kanssa heidän pysähtyessään johonkin ruokalaan kadunvarrella. Kuski sanoi eat eat drink drink, toinen tuli kyselemään mihin olisin menossa. Vastasin juna-asemalle, mihin englantia taitamattomien selityksestä ja kartan selvityksestäni päätellen ymmärsin, että minun pitäisi ottaa jostain bussi, joiden liikennöinti alkaisi parin tunnin päästä kuudelta. Senkin ymmärsin, että minun kannattaisi jäädä kyytiin. Sen epäillen tein, jonka jälkeen ajoimme johonkin joutomaan henkiselle parkkipaikalle, jossa paikallistin pienemmän juna-aseman välipysäkin olevan puolen kilometrin päässä. Nuorempi miehistä yritti kuitenkin selittää, että ei olisi turvallista minun mennä vielä sinne palloilemaan yksinäni odottamaan junien lähtemistä, vaan minun kannattaisi jäädä bussiin odottamaan auringonnousua. En oikein tiennyt kumpi oli parempi ratkaisu, häippästä yksin rinkan kanssa kaupungin yöhön vai jäädä yhtä pimeälle varikolle bussiin istumaan kahden kielitaidottoman miehen kanssa. He ilmeisesti olivat jäämässä sinne nukkumaan joka tapauksessa. Todella epäilyttäväksi tilanne meni siinä vaihessa, kun jostain ilmestyi bussiin kaksi selvästi humalaista miestä lisää selittämään, että olivat halunneet tulla katsomaan itse tätä ulkomaan ihmettä bussissa keskellä yötä. Totesin kuitenkin kuskin ja jantusen ollessa sen verran luotettavan oloisia kuin kyseisessä tilanteessa nyt ylipäätään voi olla, että luultavasti selviäisin paremmin muutaman jo edes hiukan tutun, vaikka mahdollisesti häirikön kanssa, kuin monien tuntemattomien hullujen kanssa kadulla. Kävin ulkona tupakalla, he pistivät tupakaksi sisällä bussissa. Sitten miehet vetäsivät paitansa pois ja toinen pisti pitkälleen takapenkille, toinen etuoven luona olevalle, kuskin penkin viereiselle kapealle tasolle. Toinen vaihtoi vielä shortseista yöhamelakanaan bussissa käytävällä, mitä seurasin hiukan jännittyneenä etupeilin kautta vain tarkkaillakseni epäillen syytä miksi ihmeessä sielä nyt vielä aletaan vaatteitakin riisumaan. Bussin ovet olivat kuitenkin koko ajan sepposen selällään enkä tuntenut oloa ahdistetuksi tai pakotetuksi, vaan vaihtoehto lähteä menemään oli kyllä koko ajan olemassa. Joskus on vain luotettava.
Miehet sammuttivat bussin valot ja nukahtivat. Huomasin jossain vaiheessa nukahtaneeni itsekin kippuraan etupenkille, josta havahduin parin tunnin päästä auringonpaisteeseen. Otin rinkkan, kaivoin deodoranttia likamutaisella parkkiksella ja lähdin etsimään Fortin juna-asemaa. Näin hetken kävelymatkan päästä menevän bussinkin sinnepäin olevaan kaupunginosaan, johon sitten hyppäsin kyytiin – asia, jota en olisi uskaltanut kolme viikkoa sitten Colombossa edes tehdä. Mietin lähteissäni vielä jonkinlaisen thank you -lapun jättämistä kuskille ja jantuselle, sillä luultavasti odottelu pimeällä kadulla olisi ollut loppuviimein aika paljon huonompi ratkaisu, kuin heidän tarjoamansa vaihtoehto bussissa nukkumiseen. Niin epäilyttävältä kun se vaikuttikin, jälleen kyynisyyttä sirpaleen vähemmän.
Leave a Reply