Terveiset Thissasta, jonne tänään Mirissasta Matarassa vaihdetun bussin kyydissä saavuin.
Aamulla herätyskelloni ei ehtinyt edes soida, kun Sarathin oveenkoputtelu herätti minut suunnitellulle sinivalasretkelle merelle, jossa oli tarkoitus lähteä veneellä merelle katselemaan pinnalla käyviä valaita ja delfiinejä, joita kuulemma voi bongata Mirissan edustalta runsaasti. Mietin todella pitkään lähdenkö mukaan moiseen toimintaan, joka on ilman muuta turisteille rakennettua kallista toimintaa, missä nykyisin on kyllä tarkat suojelusäännöt valaiden lähestymisestä ja häirinnästä. Kuitenkin ns. bisnes on bisnes ja tyytymättömät turistit, jotka eivät saa napattua kuviaan sinivalaista, eivät ole tyytyväisiä ja siihen puolestaan loppuu tulovirta.
Tuktuk haki minut majapaikalta varttia vaille kuusi, josta ajoimme satamaan. Auringonnousu ja heräävä satama oli ehkäpä valasreissun paras osa. Ravintolat olivat tulleet ostamaan kalastajilta päivän kalat skoottereiden taakse kiinnitettyihin kuljetuslaatikoihin. Olin ensimmäisiä Sarathin järjestämän retkiä järjestävän firman veneellä (niitä on useita, ja kaikilla aika pitkälle samat suunnitelmat), ja menin istumaan kannelle vakoilemaan kalastajia. Hintaan kuului kahvia ja täytetty toasti (eli voideltu paahtoleipä x 4).
Japanilaiset ja kiinalaiset taitavat olla Sri Lankassa iso matkailijaryhmä, sillä noin 60-70 päisestä ryhmästä veneessä taisin olla harvoja muuta kansaa edustava. Noin tunnin veneilyn jälkeen avomerellä ilmestyikin delfiini pikaisesti veneen viereen, ja seuraavan melkein tunnin ajan kiertelimme mennen ainan sinne suuntaan, missä horisontissa siinsä sinivalaan vesisuihku. Näin pinnalla käyviä ja lipuvia valaita useampia, mutta lähinnä selkäosaa, josta pystyi kyllä hahmottamaan valaan järkälemäisen koon. En takaisinpäin lähtiessä ollut oikein sinut kokemuksen kanssa. Sinänsä valaille ei mitään harmia ehkäpö tullut, mutta lähinnä jäi ontto olo osana jonkinlaista huonostikäyttäytyvää laumaa, jotka kamerat ja ipadit tanassa kirkuvat ja suu mutruttaen kiukustuvat, kun heitä pyydetään istumaan veneessä, koska “but I wanna see the whalescand have my picture”.
No tipahdapa kuule vapaasti laidan yli.
En sano olevani mitenkään poikkeava tai parempi, koska siellä samassa ryhmässä minäkin istuin toljottamassa ja ihailemassa, ehkä siitä jäi sellainen järjestetyn kokemuksen tyhjä olo, jossa tavallaan tiesi jo etukäteen mitä tapahtuu, sitten se tapahtui ja eipä jäänyt jälkipolville paljon kerrottavaa. Seuraavana aamuna varmasti kuka tahansa voi taas kokea sen saman kokemuksen kuin minä, joten mitä se antoi minulle, ja mitä minä siinä “löysin”?
Puoli yhdentoista maissa kävelin satamasta Sarathille, jossa slin päivän toisen aamiaisen. Tilanne oli jotenkin niin sketsillinen, kun istuin taas hedelmävahakankaisen pienen pöydän ääressä yksin, kaikki aamiaisen elementit aseteltuna paikoilleen ja paikalle kiiruhtaa Sarath taas kameroineen, ja taas minun pitää näyttää peukkua kameralle. Edessäni on vielä kalenteri, jossa on auki saapumispäiväni ja siihen kirjoitetut tietoni.
Seuraavan tunnin ajan Sarath piti taas palopuheitaan niin innokkaasti ja hädässä jännittyneenä, että istuessaankin jalkansa vispasivat kuin ikiliikkujan. Katselimme kaikki netin majoitusvaraussivustojen kommentit ja taivastelimme niiden positiivisuutta, katselimme kaikkien aiemmin talossa vieraana olleiden kuvat myös yhdessä heidän jättämiensä kommenttien kanssa, näin kuvia myös muista hierottavana olleista henkilöistä alusvaatteisillaan peukku pystyssä ja kirjoitin lähes sanelusta positiiviset kommenttini allekirjoituksella varustettuna hänen jo kehittämien kuvieni yhteyteen. Miksei suomalainen luonne osaa hienotunteisuuttaan kyseenalaistaa mitään, mietin, mutta olin myös silti täynnä pelkkää hyvää toivoa hänen majoitustoiminnalleen, niin tosissaan hän vaikutti olevan ainakin yrittämisen kanssa. Vaikka positiivisten nettiarvostelujen kalastelu oli silminnähtävää, oli silti aika hurjan liikuttavaa, että vielä lähtiessäni koko perhe koottiin yhteen hyvästelemään “good friend” ja kyynelsilmäinen Sarath ojensi paketin teetä sellofaanissa lahjaksi tai kommenttilahjukseksi, riippuen kyynisyydestä. Niin tai näin, vilpitön sydän ja ainakin monia kokemuksia kasvottoman hotellin sijaan jäi paikasta ja keskusteluista Sarathin kanssa.
Sarath heitti minut tuktukillaan pysäkille, josta nousin noin 15 kilometrin päässä olevaan Mataraan menevään ahtaaseen ja kuumaan paikallisbussiin rinkkani kanssa. Matarassa etsin kaupan kautta kyselemällä bussin Thissaan, joka oli vielä kuumempi muovipäällystettyjen penkkien päällä istuen ja täydempi siinä määrin, että viimeiset roikkuivat ovensuissa. Hävetti viedä rinkkoineen takapenkillä lähes kaksi paikkaa, sillä jalkatilaa oli niin pienesti. Viereeni istutettiinkin puolikkaalle paikalle aina joku lapsi, joka torkahti usein heti istuttuaan. Bussi kulki ohi Tangallen rantojen, ihmiset tulivat ja menivät. Taisin olla ainoita, jotka menivät reilu kolmetuntisen reitin päästä päähän. Täällä on ensi maanataina alkava sinhojen, hindujen ja mulimien kaikkien yhdessä juhlima uusivuosi, joka on Sri Lankassa vuoden isoin juhla. Monet matlkustavat perheidensä luo ja ihmiset rahaaavat nyt juuri kotiinsa ruokaa ja uusia juhlavaatteita.
Jotenkin näiden muutamien päivien aikana olen jonkun minimaalisen valaistumisen ja rohkaistumisen kokenut siinä, että uskallan jopa jutella tuntemattomille ja luotan enemmän pärjäämiseeni vaikka yksin toisessa maassa ja kulttuurissa, täällä jopa rohkeammin kuin kotimaassa. Vaikka toki tietynlainen varovaisuus, epäilyväisyys ja terve järki on koko ajan mukana, mieleenpainuvimpia aina ja ikuisesti ovat juuri ne eksytyt tai suunnitelmmista poikkeavat tai eri polulle johtaneet tilanteet tai kokemukset. Mitä kauemmas olen tullut Colombosta, sitä avuliaampia tai sympaattisempia ihmisiä olen tavannut. Bussimatkan aikana juttelin kahden miehen kanssa lähes kahden tunnin ajan sellaista Simpsoneiden Abun rallienglantia, jossa yritimme lähinnä ymmärtää vuorotellen toisiamme. Thissassa saavuttuani eilen varaamaani majoituspaikkaan minua odotti taas niin sympaattisen ujo perhe, joka meni vähän jäihin kun talon isäntä oli juuri saapuessani apteekissa. Hetken perästä perheen reilu parikymppisestä tytöstä kuoriutui rentoutuessaan kuitenkin mainio englanninraituri, jonka kanssa oli hauskakin jutella ja opetella sinhan ja suomen kieltä.
Päätän tämän maailmaasyleilevän vaaleanpunaisen tunnelman kertomalla, että pyöräilin vielä illalla perheen maailman ruosteisimmalla pyörällä Thissa Wellan järvelle parin kilometein päähän, ja nyt elän niin leveästi, että minulla on oma vessa. Viiden tunnin päästä herätys safarille!
Leave a Reply