Aalto, joka osottautui villieläimiäkin hurjemmaksi

Vierailu Yalan kansallispuistoon ei oikeastaan ole järkevää millään muulla tapaa, kuin osallistumalla täällä Thissamaharamassa kovasti kaupitelluille safareille. Olin varannut omani (5000 rupiaa) majoitukseni kautta, mitkä niitä myös tarjoavat. Niitä tyrkytetään kaikkialla jopa ärsyttävyyteen saakka, jeepit ajelevat kaduilla kärkkyen asiakkaita – jopa siinä määrin, että eilen saapuessani bussilla joitain pysäkkejä ennen Tissaa bussiin nousi nuori poika, joka istui viereeni ja peruskaavan jälkeen (Where are you from? How long in Sri Lanka? Sri Lanka is good, yes?) kyseli missä majoitun. Mutisin jotain epämääräistä hostellista, koska en halunnut paljastaa sitä satunnaisille kyselijöille. Kuitenkin päästiin jotenkin siihen, että asuisin kauppa-alueella enkä Tissa Wellan -järven viereisissä, ja koska siinä alueella on ilmeisesti yksi hotelli ja yksi guesthouse (City guesthouse, josta huoneen olin varannut eilen), tuli minun noustessa bussista rinkkoineni joku mies ilmoittamaan olevansa City Guest Housesta ja tulleensa minua vastaan. Samalla hän kertoi, että hänellä on siellä myös saksalainen tyttö, joka kaipaa kaveria safarille jeeppiin, ja voisin varata retken hänen kanssaan. Koska tiesin, etten ole ilmoittanut kenellekkään majapaikassa saapumisajoistani tai -paikoista, he eivät voineet olla vastassakaan oman aikataulunsa mukaan kulkevan bussin ovella. Lähdin kävelemään toiseen suuntaan kieltäydyttyäni ja tunsin taas jotain omahyväistä tyytyväisyyttä, kun en jäänyt ansaan. Pian siihen ilmestyi taas sen toisen miehen kanssa bussissa ollut poika juttelemaan.

Yalan kansallispuistoon ajeltiin alle puoli tuntia, odotettiin lipunmyynnin aukeamista ja ajettiin porteista sisään. Seuraavat 4-5h ajelimme kuusipaikkaisen jeepinlavan kyydissä ristiin rastiin Yalan kuoppaisia ja vaihtelevia off-road henkisiä dirtrrackeja. Ainakin takapaikalla heiluminen ja pomppiminen oli välillä jopa kivuliasta törmäilyä penkinkulmiin ja kattoon. Olin lähtenyt sinne Mirissan valasreissun jälkeen vielä enemmän syyllisin tuntein, joka nyt ei kyllä kokonaan hälvennyt. Eläinten näkyessä tai pysähtyessä samutettiin kyllä moottori, ja kehotettiin hiljaisuuteen, mutta tuskinpa useamman jeepin kaahailua (kyllä, tuntui että kyse oli nimenomaan jonkinlaisesta poikamaisesta kaahailusta kuskien osalta – kuka bongaa parhaimmat spotit) on kiva kotonaan kuunnella. Toisaalta puiston pinta-ala on suuren suuri, eikä sitä ole kokonaan peitetty teillä, joten piilopaikkoja löytyy. Olin toivonut eniten näkevöni elefanttilauman ja siitä syystä lähdin, mutta se jäi näkemättä. Muutama yksilö oli aivan mahtavaa sekin, ja yksi jopa tallusteli suoraan automme edessä. Lisäksi bongasimme puussa nukkuvan leopardin selän ja maassa makaavan yksilön selän, vesipuhveleita, kauriita, kotkia, varaaneja, krokotiilin, tukaaneja, pelikaaneja, kuningaskalastajia ja kaikenlaisia lintuja ja joitain muita yksilöitä, joita en nimeltä tunnistanut. (Kuten Morrissey sanoo: “Nature is a language, can’t you read?”, voiko ihminen ikinä oikeastaan siäistää tai ymmärtää jotakin, jolle sillä ei ole käsitettä tai sanaa?). Jalottelutaukojakin löytyi. Päätin myös, että tämä ökyily eli kaikenmaailman kalliisiin retkiin osallistuminen saa nyt hetkeksi jäädä, tai olen vararikossa. Kun kaiken syömisen, juomisen ja elämisen joutuu päivittäin ostamaan erikseen, siitäkin tulee jo nopeasti kallista, vaikka yksittäinen ruoka-annoskin voi irrota parilla eurolla.

 

Takaisin kotiovelle pääsin puolen päivän aikaan, josta lepuuttelun jälkeen lähdin syömään… riisiä ja currya! Tosin tällä kertaa sain mukaan myös paistettuja kasviksia. Syön normaalisti niin paljon ilmeisesti kypsentämättömiö kasviksia (kuten nyt vaikka salaatti tai porkkana), että himoitsin kaiken perunalasti-rotti-leipä-ähkyissäni tänään yllättäen jäävuorisalaattia. Alunperin suunnitelmissani oli lähteä tänään safarin jälkeen kohti itärannikkoa ja ehkä Arugam Bayta tai ainakin sinne suuntaan, mutta koska kuulin epäilyjä, ettei kannattaisi lähteä noin kahdeksan tunnin ja kolmen vaihdon bussimatkalle (matka ei kilometreissa ole kahta sataakaan) siihen aikaan yksin naisena, jäin Thissaan vielä toiseksi yöksi ja sain jäädä vanhaan huoneeseeni.

Olin ottanut taas perheen isän ruosteisen pyörän, ja lähdin ajamaan sen kanssa Kirandaan, jossa safarikuskimme mukaan pääsisi uimaan. Matkaa oli vähän alle kymmenisen kilometriä, ja voi miten tyytyväinen olin, että lähdin. Matkalla näki paljon poltettavaa riisipeltoa, ison järven, kymmeniä katukoiria, iloisia vilkutuksia lapsilta, tervehdyshuutoja pihoilta, vesimelonikasojen myyjiä pientareilla, hamepapparaiskulkureita paljain varpain… aurinkoa, aurinkoa ja aurinkoa, joka oli mahtavaa parin sadepäivän jälkeen.

 

Kunto oli sen verran heikko, että viidennen tauon jälkeen (jossa vastapäisestä talosta ujo tyttönen tuli kysymään nimeäni suloisenkurainen juhlamekko päällä) meinasin jo jättää leikin sikseen. Poljin kuitenkin perille, ensin käyden venesatamassa ja sitten jostskin jättiläismäisen buddha-patsaan takatieltä hiekkarannankin löytäen. Aallot olivat sen verran mellevät ettei uiminen näyttänyt vaihtoehdolta, mutta koska aika harvinaista kohdallani on saada kokonainen hiekkaranta pauhuavan meren äärellä itselleni, jäin siihen lukemaan yhden rantakiven päälle. Riisuin kengät, silmälasit ja joitain muita irtaimistoja vierelleni kivelle, repun jätin selkään ja kaivoin esiin kirjan. Hetken perästä jostain saapuikin sen verran korkeat ja pitkät aallot, että istumani kivi jäi alle minä mukaanlukien. Kun tajusin kastuneena mitä oli tapahtunut, näin kenkäni lipuvan vasta-aallon silmäkkeessä jo pitkällä merellä. Sen sain pelastettua, mutta muut myönsin menetetyksi sen jälkeen, kun olin yrittänyt epätoivoisesti paikallistaa niitä kaatuillen uusissa aalloissa.

 

Hetken aikaa pyörin ympyrää tietämättä oikeastaan mitä tehdä. Jättäisinkö siis silmälasit loppumatkaksi merenpohjaan ja jatkaisin puolisilmäisenä polkien nyt ensitöikseni majapaikkaan kymmenen kilometriä paljain jaloin? Koko tilanteen koomisuus oli käsinkosketeltavaa, joten lähdin polkemaan takaisin Tissaan. Ensimmäiselle muutamalle ei hello-huudon vastaukseksi tullut ihan iloista vastausta, mutta sen jälkeen lähinnä nauratti. Että täällä nyt mennään sitten, flipflopeissa ja ilman laseja, joita etsin ja metsästin aikanaan kaksi vuotta sopivia löytämättä.

Takaisin kaupungissa poljin majapaikkaan ja suorilta suihkuun, josta lepäilyn jälkeen syömään. Olin mielestäni kaljan tarpeessa, mutta en jaksanut lähteä pyöräilemään Tissan järven laidalla oleviin turistihotelleihin, ja muita alkoholia tarjoavia paikkoja en tässä kaupungissa ole löytänyt. Edes ruokakaupasta ei löytynyt sitä erillistä kaljatiskiä. Pääkatua rullaillessani löysin hämmennyksekseni sitten kuitenkin viinaluukun ja sen ympäriltä hurjan hyörinän. Ensimmäisestä pikkuluukusta tilattiin ja vaihdettiin rahat, toisesta otettiin mukaan pyydetyt tuotteet. Ostin yhden Lionin ja yhden Superstrongin illaksi kotiin. Ensi viikon alun näil uuden vuoden juhlintojen takia olettaisin, että näin jonossa monia ostoksia, joihin sisältyi esimerkiksi kymmenen viskilitraa ja kolme jotakin muuta.

Hankin huomiselle lähtöpäivälle perheen tyttärelle konvehtipaketin kiitokseksi hyvästä ja suloisesta palvelusta. Söin kananmunarotin ja paistettuja nuudeleita, kävin kaupassa hakemassa taas minulle jo perinteeksi muodostuneet illan kummalliset paikallisnapostelut (tänään saffronilla ja suolalla maustettuja paahtokikherneitä, manteli-vaahtokarkkeja, curd-hunajaa ja mangojäätelöä) ja poljin kotiin.