Torstai on toivoa täynnä, Malesiassakin. Vaikka nukuin jalkakivun ja ainoasta mahdollisesta makuuasennosta johtuvista selkäkivuista seuraten katkonaisesti ja noin neljä tuntia, oli fiilis eilistä murhaan-ja-mottaan-sisäisesti-kaikki-enkä-vähiten-itseäni -synkkäilyä jo valoisampi. Yritin ehtiä yhdeksäksi guesthousen ilmaisen kahvikupin ja hamstrattujen eilisten hedelmien jälkeen mopovuokraamolle, jotta ehtisin ennen pimeää hyödyntää mahdollisimman paljon 10 tunnin vuokra-ajasta. Dormista yöllä vessaan meneminen on kyllä kettumaisimpia puuhia, kun ylösnousu vuoteesta tapahtuu tätä nykyä kierähtämällä ja kädellä jalkaa avittamalla polvilleen pudottautuminen ja siitä käsien varassa takaisin pystyyn. 11 muuta kerrossängyissä nukkujaa herää taatusti. Ja kun aamulla kaikki alkaa sattuneista syistä heräillä samaan aikaan, on yksi samassa kopissa sijaitseva vessa ja suihku hiukan alimitoitettu odottaa jalat ristissä.
Hintaa enemmän minua ärsyttä vuokraajamamman asenne, mikä tuntui pitävän pahimpana mahdollisena hänen elämänsä takaiskuna, jos vuokraisin heidän moponsa. Minun piti moneen kertaan varmistaa, että otan kyllä kaiken vastuun mistä ikinä pyörän kanssa tapahtuukin, ei puhettakaan että hän olisi voinut auttaa rullaamaan pyörän ulos kadulle, ei näyttämään edes pintapuolisesti miten se poljetaan käyntiin ja miten vaihteet toimivat tai jarrut jakautuvat eteen ja taakse käsi- ja jalkajarrujen kesken. Onneksi jo Metsäkulmalla oli sen verran ajettu pappatunturia ja Honda Monkeyta, että muutamien parkkipaikkatestikierrosten jälkeen kultaisen värisen tissienjatkemoponi logiikka tuntui jo tutulta. Vaikeinta lähes neljä kertaa aiempia malesialaisvuokraamoja kalliimmalla (37-38e) vuokratussa motskarissa oli kyytiin nousu, koska siinä ei ollut sitä keskeltä avonaista jalkatilaa, ja minä en toisaalta pystynyt nostamaan murtunutta jalkaa (jo portaat ovat helvettiä) mutta toisaalta myöskään olemaan sen varassa niin, että oisin voinut ns. väärältä puolelta nostaa oikean jalan mopon yli. Päädyin päivän aikana kokeilemaan vaakasukelluksia, käsin jalan nostamishivuttamista istuen siinä penkillä ensin kuin hienot naiset tarakalla, takaperinnousemista, polvinousuja ja muita varmasti mielenkiintoisen tuijotuksen ansaitsevia kikkoja. Lopulta helpoimmaksi tavaksi valikoitui tasapainotella mopoa niin, että nousin polkimelle ensin kipeällä jalalla väärältä puolelta, painoin vasemman puolen kahvaa alas ettei se kellahtaisi ja siten lyhennyt terveen jalan nostolla onnistuin siirtää itseni penkille kyytiin. Eli melkeinpä mallia hevosen selkään nousu.
Mitään kovin kummoista karttaa en löytänyt, mutta puhelimen offlinekarttasovelluksen (maps.me, loistotuote jo monien vuosien ajan, jossa puhelimelle voi ladata maan kartan etukäteen ja sitten ilman nettiä gps:n avulla kohdentaa sijaintinsa, ja näyttää useimmiten myös joidenkin nähtävyyksien, maamerkkien tai vaikkapa palveluiden sijainnin) avulla lähdin ajamaan tietä kohti seuraavaa lähikylää Brinchangia ja siitä eteenpäin ylös Gunung Brinchangin vuorelle, johon pystyisi pikkutietä ajamaan 2031 metrin korkeuteen saakka. Toki suuri osa ihmisistä menee sinne vaellusmallilla, mutta mitäpä sitä turhaa itseään rasittamaan kun voi moottoroidakin, heh. Olin kyllä superonnellinen, että kukkuloista löytyi edes yksi jalkavammaismalliin sopiva. Kylät täällä Cameron Highlandiksi tituleeratulla ylämailla ovat siis tienvarsipaikkoja yhden kiemurtelevan ja mäkisen asfalttitien varrella, jossa ei ole juurikaan mahdollisuuksia ajaa tien sivussa mopolla niin, että autot pääsisivät ohi. Ajoin varmasti säädyttömän hiljaa, koska arkailin uutta vielä tuntematonta mopoa ja mutkia, joissa pelkäsin liian kovalla vauhdilla kaartavani ulos, ja monta kertaa päätin vain pysähtyä tien laitaan päästääkseni autot ja lavamalliset kuorma-autot ohi. Tie vuorelle oli vielä puolet kapeampi, jossa autot eivät mahtuneet vastaantullessaan ohittamaan toisiaan. Mutkissa onneksi tööttäiltiin äänekkäästi varoituksen merkiksi. Se oli useasta kohtaa niin rikkonainen, kuoppainen ja hajalla, että valmistourit sinne tehtiin jeepillä. Näin myös alastullessani muutaman hemmetin kiiltävän coupémersun tulevan vastaan ja mietin, miten ikinä ajattelivaat selvitä huipulle saakka. Matkalla sinne oli välietappi Sungai Palas Boh Tea Estaten teeviljelmien ja tehtaan kahvilamyymälässä ja piipahdus myös pienen tehtaan sisällä samaan tyyliin kuin Sri Lankassa olin keskiosissa tehnyt. Itse viljemistä sanoisin, että rinteiden puskien porrastukset tai kantteet eivät ole kyllä uhtä huolella tehty, koska maisemia tienvarsilla leimoittavat myös maansortumat ja isot eroosion leimoittavat hiekkavalumat. Mutta vehreimpiä teki mieli kieriä mattoon rullattuna tai pomppia alas! Tiluksilla kävellessäni jouduin taas ryhmäkuvaan poseeraamaan joidenkin malesialaisteinien kanssa, kun en muutaman kieltäytymisen jälkeen enää kehdannut jatkaa. Kaikkien kännyköissä patsastelee nyt yksi arkisen räjähtänyt suomalainen. Juodessani kupin teetä vihreille viljemille antavissa maisemissa olin kyllä melko pettynyt saamaani vesikuppiin ja teepussiin. Teepussi teeviljemillä, missä haudutettu tee, kysyn vaan!
2000 metrissä oli parkkipaikka ja mahdollisuus lähteä Mossy Forestiin, kävelyreitille isojen varjoisten sammaljuurakkoisten ja haarautuvien puiden ja kasvustojen keskelle Taru Sormusten Herrasta -henkisiin maisemiin. Ainakin alusta sen mitä taistelin katsomaan reitille oli rakennettu hyväkuntoiset portaat. Kun portaat lähtivät pitkään nousuun, jouduin luovuttamaan ja kääntymään haikeana takaisin. Varmasti reitti syvemmällä metsässä olisi ollut hiukan perussuomalaista aarniometsää eksoottisempi uturehevöitynyt satumaa, mutta ensi kerralla sitten. Näin kuitenkin jo alkutaipaleella hienoja pilvimassojen taakse kelluvia vihreiden huippujen lakia.
Itse huippu sen sijaan oli suuri antikliimaksi. Pieni katos ja iso aidattu jonkinlainen satelliittiasema. Puut, jotka estivät näkymän joka suuntaan. Yritin kävellä aidan laitaa hiukan siitä alkavaa vaellusreittiä eteenpäin, mutta se oli liian hankalakulkuisen kapea klenkata. Mutta ajomatka ylös oli ehdottomasti tulemisen arvoinen!
Minua hymyilyttää, että teen, laventeli- ja mehiläistarhojen lisäksi suuri hittituote näillä seuduilla ovat kotoisat mansikat. Koska on vaan niin ihmeellistä, että ilmasto voi olla niin viileä että tämmöinenkin ihmetuote kasvaa! Isot kasvihuoneet hallitsevat teepuskien kanssa maisemaa. Ajellessa koko ajan olisi kylttien perusteella mahdollisuus päästä vierailemaan puutarhalle ja jopa poimimaan itse mansikoita. Kadunvarsikojut mainostavat mansikkamyyntiä, ja pysähdyttyäni muutamalla myyntikatoksella, löytyi kaikkea mansikkapehmoleluista mansikan muotoisiin autohajusteisiin. Itse tuoreita mansikoita myytiin pienissä rasioissa noin kymmenen kappaleen verran loota. Ehkä nyt ei ole sesonki.
Tullessani alas vuorelta jatkoin eteenpäin noin 15 kilometrin päähän Kampung Rajan kylään, jossa oli melko rumia betonikerrostaloja ja kaikkialta tuttuja alimpien kerrosten kiskoja/kauppoja/sekatavaraliikkeitä (mini martit tai mini marketit tuntuvat myyvän kaikkea hiuspinneistä autonöljyihin ja hedelmistä pesuaineisiin). Ruokalat ovat useimmiten joko kiinalaisia, intialaisia tai malesialaisia, eli jotakin siltä väliltä. Söin yhdessä Curry Housessa mee goreng -nuudelipaistoksen ja yhden roti canai -letun currydipillä. Taas tuntui nähtävyydeltä, jota tuijotettiin joka suunnasta. Ajoin takaisin pysähtyen muutaman kerran ottamaan kuvia ja tupakalle. Palatessani Tanah Rataan kello oli jo yli neljä, ja kävin huoneessa vaihtamassa pitkät housut ja takin.
En vieläkään oikein tiennyt, mihin suuntaisin perjantaina seuraavaksi. Olin ajatelut lähteä itärannikolle vertailun vuoksi, jossa olisi vaihtoehtona kiinnostavuuden puolelta joko suosittu kahden lomasaaren Perhentian Islands tai lähes Thaimaan rajalla sijaitseva syvän muslimiseudun isoin kaupunki Kota Bharu. Perhentianeilta ei netistä löytynyt mitään minulle sopivan hintaista majoitusta (edes alle 50 euroa yö, ja nyt olen pitänyt maksimina noin 13-16 euroa), eikä siellä voisi liikkua kuin kävellen: rantojen ulkopuolella saaret olivat vaelluskelpoista viidakkoa. Matka sinne tehtäisiin mantereelta taas speedboateilla, jonka menopaluukin kustansi 70 ringgittiä (n. 17e). Tanah Ratasta oli mahdollista ostaa matkajärjestäjien valmispaketti 30 eurolla, johon kuului laivat ja minipakukuljetus täältä sinne. Kota Bharussa oli kyllä mahdollisuus skootteroida lähikylissä (alkuperäisväestöö), mutta matka pitäisi tehdä kolmella vaihdolla (joko bussi-juna-bussi tai bussi-bussi), ja respan nainen vakuutteli että löytäisin saarilta majoituksen paikan päältä: halvemmat eivät kuulemma ottaneet varauksia, koska muuten peruuttamatta jätetyt varatut huoneet jäisivät eristyneillä saarilla tyhjiksi. Vaikea päätös, ja alkoi ahdistaa että aikakin loppuu kesken. Toisaalta olen tuhlannut ja turannut paljon aikaa Malesiaan pääsemättä edes Borneon puolelle, toisaalta tuntuu että ei ehdi enää mihinkään. Idässä olen taas 12 tunnin päässä pääkaupunki Kuala Lumpurista, joka olisi myös kiva ehtiä nähdä. Lento Bangkokiin viettämään viimeinen viikonloppu olisi 15.4.
Lähdin miettimään asiaa ja tankkaamaan mopoa (omassa tienvarsikylässäni ei ollut bensistä ja se piti palauttaa täytenä) tietä aamuisesta vastakkaiseen suuntaan kohti 12 kilometrin päässä olevaa Ringetin kylää. Pysähdyin haltioitumaan muutamaan otteeseen vehreysrinteiden ääreen selfieitä ottavien malesialaisteinien jatkoksi. Ringetissä tankkasin ja käännyin ympäri ja kotimatkalla pysähdyin teekahvilaan tienvarrella. Ostin vihreätee-juustokakkupalasen ja istuin näköalaterassilla.
Omilla kylillä kävin sitten ostamassa matkalipun huomeaamun kahdeksan lähtöön Perhentian Islandsille. Menisin kahdesta halvemmaksi kuvailtuun Pulau Keciliin ja toivoisin parasta. Ilman jalkarajoitetta olisin ehkä tehnyt muita ratkaisuja, mutta nyt muutaman päivän rantalepo vielä kerran ennen Helsingin viileyttä ja helppo matkanteko ilman omatoimisia bussienetsimisiä tekivät valinnan puolestani. Hain kaupasta aamuksi evästä ja vettä, palautin mopon, kävin syömässä taas intialaisessa ja lähdin guesthouselle suihkuun ja pakkaamaan rinkkaa niin, etten aamuseitsemältä herättäisi koko dormihuonetta etsiessäni nyssököitä. Loppuillan katselin majoituksia Kuala Lumpurista ja Bangkokista ja etsien juna-aikatauluja Kota Bharusta etelään ja länteen. Suoraan ei ainakaan pääsisi, joten väliyö jossain olisi varmasti pakollinen, jos haluaisin kokeilla junalla matkustamista. Yksi mahtavimia asioita on kyllä istua junassa tuntitolkulla ja katsoa ohi lipuvia maisemia!
Perjantai oli aika pitkälle matkustuspäivä. Puoli seitsemältä ylös, hiippailu vessaan, pukeminen, aamupalat ja minipaku noutamaan. Tällä kertaa auto oli täysi, ensimmäinen lounaspysähdys vähän kymmenen jälkeen Gua Musangin vuoristokylässä. Loppumatka lähinnä silmät kiinni, väsytti mutta oli huono tila nukkua. Jalka oli ollut aamusta lähtien todella kipeä, lähes kokonaan astumiskyvytön edes muutaman askeleen verran, ja kaikenlainen liikuttaminen kirpasi. Ehkä Panacodin loppuminen vaikuttiaa, koska jouduin paikallisen Tramadolin armoille. Jouduin nostamaan sen käsin toiselta taukopaikalta kyytiin. Kun päästiin Kuala Besutiin, josta speedboat lähtisi 20 kilometrin päässä sijaitseville saarille, saimme laivaliput matkatoimiston naiselta ja tunnin odotteluaikaa seuraavan lähtöön. Hieno seiniä lyhyellä kadunpätkällä. Yritin kysellä juna-aikatauluista takaisintuloa varten Kota Bharusta, mutta yksi miehistä yritti mielestäni selittää, että tulvan vuoksi koko juna ei kulkisi Gua Musangia pidemmälle pohjoiseen. Mutta en todella tiedä ymmärsinkö oikein. Netistä löysin vain tiedon, että 2015 se oli toistaiseksi suljettu tulvan vuoksi, mutta ei kai se nyt vuotta voi olla kiinni? En yhtään tiedä mitä pitäisi takaisintulon kanssa tehdä.
Laiturilta pienehköön veneeseen pääsy oli jalalle niin kipeää, että ilmeeni taisi pelästyttää kolmen ikäiseni tytön niin pahasti, että yksi heistä istui painava rinkkani sylissään koko matkan, että minun olisi tilaa pitää jalkaa seurana. Noin 35 minuutin pomppuisan kiitomatkan jälkeen pysähdyimme jättämään toiselle saarista (Besar) yhden perheen. Me muut jatkoimme Kecilin Long Beachille – vaihtoehtoja oli kolme, ja olin valinnut niistä suosituimman koska ajattelin sieltä ehkä helpoiten löytäväni yöpaikan. Lonely Planetin mukaan se olisi myös reppureissaajien ranta, kun muilla oli rauhallisempaa. Olisin mummona ehkä kaivannutkin sitä hiljaisuutta biitsibilerynkytyksen sijaan, mutta en uskaltanut riskeerata sitä, että joutuisin ottamaan tyhjin käsin vesitaksin löytääkseni majoituksen.
Long Beachille piti vielä noin 100 metriä rannasta vaihtaa pienempään vesitaksi-moottoriveneeseen. Sinne merellä siirtyessä jouduin vääntämään jalkaa jotenkin niin, että tahtomattani aloin itkeä, enkä tiennyt miten oisin saanut sen loppumaan. Tyhmän näköisenä yritin hymyillä samalla kun silmistä valui etten aiheuttaisi isompaa kohtausta. Loppu hyvin, sama tyttö kantoi reppuni kahlaten lopulta rannassa hiekallekin.
Hiki valui noroina pitkin naamaa, kun kävelin toiseen näkemäni Matahari Chalets -paikkaan, jossa odottelin respaan ilmestyväksi jotain henkilöä pitkän tovin. Lopulta mustarastainen paidaton unisen näköinen mies kömpi jostakin, ja vapaana oli yksi huone rivitalomallisesta puumajasta 80 rm, eli hemmetin kalliilla. Otin sen silti kahdeksi yöksi. Automaatteja täällä ei ole, sähköäkin jaellaan vain illan puoli seitsemästä aamuseitsemään. Jos haluaisin jäädä pidemmäksi, multa loppuvat rahat. Nytkin on vähän niin ja näin, että millä rahalla syö, ja kymmenen euron snorklausreissu olisi kyllä superkiva osallistua. Pitää huomenna selvittää, saisiko jossain maksettua kortilla ja nostettua luotolta ylimääräistä käteistä samalla. Epäilen. En ollut varautunut taas tyhmänä, että täälläkin eletään pikkusaarihinnastolla. Rantakaistaleen takaa muu saari on tiukkaa viidakkoa, joissa kulkee polut saaren läpi. Vaeltamista täällä suositellaankin snorklaus- ja sukellusretkien lisäksi. Painuin huoneeseen vaihtamaan uikkarita köllötin kirkkaassa vedessä rannassa puolitoista tuntia, kunnes aurinko laski. Yhdestä rantaravintolasta (yhteensä tällä rannalla varmaan 10-15, kaikki majatalojen tai bungalowipaikkojen yhteydessä) alkoi järkyttävän kova jumputusmusiikki. Kalja maksoi neljä kertaa enemmän kuin mantereella, listan perusteella ruoka oli kolme kertaa kalliimpaa. Toisaalta miksi valittaa, kun olen keskellä merta ja kaikki pitää tuoda veneillä paikan päällä. Hymähtelin itsekseni, kun isoja säkkejä jäitä jo puoliksi sulaneena roudattiin moottoriveneestä baariin. Ei ole helppoa kyllä.
Suihkun jälkeen yritin epätoivoisesti saada majapaikkani Matahari Chaletsin wifiä toimimaan edes vähän, heikoin mutta ajoittaisin tuloksin. Vessani on sen näköinen, että jos se tulisi vastaan ravintolan takahuoneessa, jättäisin menemättä. Mutta ainakin se on oma! Kävin syömässä paistettua riisiä ja hiukan katselin rannan iloisia kaveriporukoita ja pusuttelevia pareja ja päätin jatkaa yrityksiä wifin kanssa. Ei vaikka kuinka idyllisiä tämmöset paikat olisivatkin, niin kyllä ne soolomatkaajan/lomailijan yksinöisyyttö korostaa ja sitä alkaa kaivata vierelle kaveria tai jotain lukuseuraa halattavaksi. Varsinkin illalla, kun introvertti ihminen ei osaa tunkea seurueeseen tai toisten bungalowien terasseille ymmärtää, että yksinreissatessa on puolensa pysyä liikkeessä, seuduilla jossa on nähtävää tai tehtävää tai pystyä ainakin kävelemään.
Mutta aamu-uinti, kaikki on sen arvoista!
Leave a Reply