Jalkavammaa on tällä reissulla voinut käyttää myös hyvänä tekosyynä oikeasti ihan vain laiskotteluun. Edessä on vielä melkein pari viikkoa aikaa elää rinkasta ja takana tarpeeksi päivä, ettei alkustressiä siitä mitä ihmettä tekisi enää ole. Tiedän parin päivän päästä reissun loppumisen ukkospilven alkavan ilmestyä taivaalle, joten on nähtävä näiden päivien erityislaatuinen täydellinen aikakausi. Toki suoraan sanottuna vituttaa monet hetket ja paikat, jotka jäävät sen takia kokematta: minulle kun vapaa-ajan ja elämän vapaimmat ja ahdistuksesta levollisimmat hetket löytyvät liikkeestä uusilla kokemuksilla ja näkemisestä. Varsinkin nyt, kun rauha jonka lähimmäisen kanssa ainoastaan paniikeissani koin, on mahdotonta ottaa käyttöön. Tuntuu, että masennuksen syventymisen taistelussa on jotenkin yritettävä tankata varastoon arjesta poissaolon helpotuksella. En tiedä, miksi helvetissä ahdistavinta on aina kotona ha sen jatkuvan pimeän toistuvan tunnelin jatkuminen päivästä toiseen ilman mielekkäältä tuntuvaa päämäärää, vaikka kuinka yrittää ajatella positiivisesti mistä tahansa hetkestä tai löytää iloa niistä, joista sitä pitäisi tuntea. Miksi toiset tuntee jotakin, mitä itse ei ja toisinpäin, kukaan tunnu jakavan sitä sysirapaista suonsilmäkettä, josta tuntuu räpiköimällä vain painuvan syvemmälle. Ehkä ensimmäinen askel sitten eteenpäin menemiseen olisi se lopullinen luovuttaminen yrittämisestä selvitä ja pysyä pinnalla, joka johtaisi vaivattomiin itselle epäonnistumisesta elämässä anteeksiannettuihin rauhan ja tyytyväisyyden hetkiin. Huoh. Se tästä itkuavautumisvirrestä tällä kertaa.
Tiistaiaamuna yritin herätä ajoissa, että ehtisin vielä hiukan ajella kaupungilla ennen puoli yhdeltätoiksi palautettavaa skootteria. Olin kuitenkin taas tuhrannut netissä ja kotipuoliviestittelyyn (pakko ne päivän kokemukset on jonkun ihanan kanssa siellä jakaa, kiitos tyypit että matkaatte mukana ja jaksatte kiinnostua!) yli kahteen, joten meni melkein kahdeksaan ennen kuin sain itseni ylös ja aamutoimiin. Pikakahvipussista rinkasta aamukahvit hostellin keittiön kupeista naamaan ja lähdin ajamaan rantaan tarkoituksena katsoa pääsisinkö hiukan kävelemään siellä olevalla, Kiinasta aikanaan tulleen työläisväestön itselleen rakentamalla asuinalueella: rakennuksia, jossa puujalkojen varaan ja laiturien toimittaessa kujien virkaa oli rakennettu yksinkertaisia puulautakuutioita (clan jetties). Kävelin yhden laiturin nokkaan ja ohitin jonkunlaisen kennelin, jossa häkeissä oli pelkästään niitä possun näköisiä, sikaniskaisia tylppänokkajalostuskoiria joiden rotua en juuri nyt muista, mutta niitä joilla usein surullisesta liikajalostuksesta hengitysvaikeuksia ja siksi tuhisevat ja poimut naamassa hieräytyvät verille.
Muuta en sitten enää ehtinytkään, ja ajoin keskustaan (aivan lähellä, tämä on kuitenkin kovin köveltävissö oleva pienehkö kaupunki) palauttamaan skootterin. Kävelin lähellä olevalle kung-fu-tytön seinämaalaukselle ja jäin sen lähellä olevaan kahvilaan lepuuttamaan jalkaa. Olin lähdössä läheiseen Sup Ahmeediin lounaalle, kun otin jonkun väärän kadun risteyksen, jonka huomasin aivan liian myöhään. Sitten olinkin jo kävellyt lähes puoli kilometriä ja jalkaa vihloi niin surkeasti, että jäin huoltoaseman viereen katukivetykselle varjoon kirjoittamaan postikorttia. Päivä oli jotenkin aivan ennennäkemättömön tuskaisen kuuma, ukkosta enteilevän hiostava tavalla, jossa aurinkorasva vaan kuoriutuu valkoisina noroina pitkin vartaloa jo varjossa. Minähän pidän 40 asteen lämmöstäkin enkä ole tälläkäön kertaa tuntenut missään vaiheessa ahdistavaa kuumuutta, mutta nyt mentiin yli. Jopa paikallinen moottoripyöräpoliisi, joka myöhemmin pysähtyi kohdalleni odottamalleni bussipysäkille sakottamaan autoilijaa, tuli minulle erikseen päivittelemään päivän sietämätöntä kuumuutta.
Kun sain lopulta itseni ylös, jäin lähelle syömään avoruokalaan, jossa ihan selkeästi englanniksi minulle ehdotettiin fritattujen tofujen mixiä, jossa erilaisia tofuja olisi kolmella tavalla leivitetty. Siltä ne myös näyttivät ja maistuivat, mutta en tiedä oliko ongelma sitten maistekastikkeissa vai oliko katkarapu jauhettu tunnistamattomaksi, mutta pari minuuttia syömisen jälkeen se taas alkoi: nahan ulos hikoilu, polttava mahan korvennus ja oksennusolo. Selvisin bussiilla läheiseen kauppakeskukseen vessaan, jonka peilistä olin kyllä melko pelottava näky litimärkänä hiestä ja punaisilla silmillä, ei mikään ihme että olin vainoharhaisesti tuntenut tuijotusta. En oikein tuntunut kykenevältä matkustamaan hostelliin saakka, joten pungersin itseni ilmastoituun Starbucksiin (kiitos riistokapitalismi ja ylikansalliset yhtiöt) juomaan jääkylmää suklaakahvipirtelöä, joka tuntui ainoalta houkuttelevalta vaihtoehdolta. Siellä minua alkoi yhtäkkiä väsyttää niin paljon, että rupesin keräillessä väistämättä torkkumaan, ja ymmärsin että oli pakko suoriutua hostellille. Löysin edestä bussipysäkin ja sjelin kaksi pysäkkiä suoraan nukkumaan puoleksitoista tunniksi.
Heräillessä olo oli edelleen vähän kehno, joten jäin vielä hostellin edessä olevaan pöytään istumaan joksikin aikaa. Lopulta lähdin illemma maleksimaan keskustaan ja kävin muutamassa matkamuistoputiikissa katsomassa ja syömässä intialaisessa banaaninlehdellä tarjoiltujen pikkukastikeannosten ja riisin mixin 1,5 eurolla. Sitten bussilla uudelleen auringonlaskun aikaan rannan jettiesseillä. Olin repeyttänyt isonevasta koostani johtuen pari päivää sitten kierrätyskeskuksesta hankkimanani reissujen turvalappuhaalarit (niissä paskinkinkin epävarmuus kääntyy tunteeksi siitä, että kyllä tästäkin päivästä selvitään) kuntoon, joita en saisi enää neulalla ja langalla säädyllisiksi, joten menin isoon kauppakeskukseen etsimään joitain lappushortseja niiden tilalle kiperiin tilanteisiin. Löysin yhdet välttävänlaiset H&M:stä (ensimmäinen Malesiassa vastaantullut), mutta ostin ne kalliilla silti. Hintaerot ja käsitys hintatasosta on kyllä todella vaikea määritellä. Esimerkiksi lounaan voi saada aina alle kahdella eurolla jollei vaadi ihmeitä ja juo vettä, mutta esim. Starbucks-kahvi maksaa yli neljä ja nuo shortsit 30e, jonka niistä olisi joutunut maksimissaan Suomessakin maksamaan. Ja kalja kiskassa maksaa mantereella melkein enemmän kuin Suomessa. Alan myös nyt ymmärtää sen Langkawin ostosmanian: kaikki kauppatuotteet tosiaan olivat siellä paljon halvempia. Ja tupakka! Halvimpia merkkejä ei edes myydä ja länkkäriröökit kaksi kertaa kalliimpia. Kaljan hinta nelinkertainen.
Kauppakeskuksesta taistelin kiukulla ja kivulla mutta vahvalla halulla käydä yhdellä iltakaturuokavaunujen keskittymäkadulla Lorong Barulla sen taakse noin kolmensadan metrin matkan. Koska olin tullut jo todella epäileväksi katkarapuyllätysten vuoksi joista neuroottisesti pelkäsin allergiaoireita, tilasin turvallisen tofunuudelikeiton. Hyvä oli. Tarkoitukseni oli vetää vielä jälkkäriksi suosittu cendol (tai hiukan samantyyppinen aic kasang), jossa jäämurksan päälle laitetaan kulhoon erilaisia palmusokerivirityksiä, värikkäitä hyytelöjä ja pallluroita, siirappeja ja kondensoitua sweetmilkkiä (aic kasangissa sokeroituja punaisia papuja ja kookosmaitoa niiden sijaan), mutta alkoi sataa. Vikkelästi kymmenet muovipenkit ja klaffipöydät kiikutettiin asiakaiden ruokien kanssa läheisten rakennusten katosten alle, mutta päätin lähteä takaisin bussipysäkille kiskan herkkujen ja kokiksen kautta ajellakseni rinkan pakkauksen valmisteluun hostellille, jonne päästessäni kello olikin jo lähemmäs yksitoista. Valvoin tämän kirjoittamisen, kuvalatausongelmien ja hesarin kanssa puoli kolmeen. Kolmena iltana oli jo muodostunut hauska rutiini, jossa samoihin aikoihin hostellin katupöydälle kerääntyivät minä kirjoittamaan ja kiinalaisomistaja juomaan iltakaljansa (aina yksi Asahi) toivottomasti yskivän papan ja yhden perulaiselta mafiosolta näyttävän vanhuksen kanssa. Kaikki polttavat ketjussa tupakkaa, ja siirtelemme tuhkista pöydällä puolelta toiselle.
Aamulla kahdeksalta vääntäydyin ylös, jotta ehtisin pakata loput ja käydä aamukahvin jälkeen vielä jossain syömässä ja ostamaan eväitä bussimatkalle. Hyvästelin samaan aikaan aamukahvia hakevan saksalaistytön, jonka kanssa olin tullut Langkawista. Hän aikoi matkustaa vuoden loppuun saakka, ja oli ollut reissussa jo pari kuukautta. Aasiasta hän lähtisi tapaamaan ystäviään yhteiselle reissulle Sri Lankaan ja sieltä Etelä-Amerikkaan. Aivan unelmallista, ja vielä ilahduttavampaa, että hän oli pääsemässä Sri Lankaan, jonka ihmisiä ja tunnelmaa kehuin vuolaasti. Hedelmämyyjät olivat pystyttäneet kadulle toripöytänsä, ostin kulman hedelmäkaupasta eväitä ja jatkoin pinaattinuudeli-tofu-kasvisnuudelikeitolle Yeot Noodel -ruokalaan. Vähän puoli yhdentoista jälkeen saapui minipaku, jossa oli jo kyydissä yksi saksalaispoika. Haimme mukaan vielä yhden pakistanilaisen sukulaisia tapaamassa olevan ja yhden malesialaisen miehen sekä kansalaisuudeltaan arvoitukseksi jääneen länkkäripariskunnan. Tilaa oli väljästi ja matka aivan kelvollinen, jopa liian helppo jäädäkseen mitään muisteltavaa. Pysähdyttiin kerran tauolle. Saapumisen jälkeen on suoraan sanottuna vaan vituttanut. Dormisänky 12 henkilön huoneessa on ihan siedettävä, mutta jotenkin kaikki tuntuu nyrpeiltä tässä tienvarsikylässä, tehdäkseen jotain kyllä hienoilta kuulostavia vaellus- ja trekkausjuttuja pitäisi pystyä kävelemään ja tiellä ajeluun on tarjolla vain yksi helvetin kallis vuokraamo, joka tarjoaa vain vaihteellisia moottoripyöriä. Täällä on kylmä ja tarvitsee takin ja pitkät housut. Ihmiset tuntuu tylyiltä ja mulla on ikävä Penangiin, ärsyttää että lähdin. Olen käytttänyt illan kahdessa intialaisessa syömiseen ja netissä jatkopaikkoja tutkien. Ostin myös lennon Kuala Lumpurista Bangkokiin paluulentoa varten 15.4. Jää muutama päivä aikaa nähdä siellä asuvaa kaveria Teroa ja toivottavasti rehellisesti kaljoitella. Nyt olisi ainakin sen tarpeessa. Hiton jalka ja hiton yksinäinen olo kun mitään ei voi tehdä, ja sosiaaliset nuoret keskenään naureskellen tässä huoneessa ottaa vaan päähän. Toivottavasti huomenna varmasti taas paremmat tunnelmat, minä suljen nyt pääni.
Leave a Reply