Lauantaissa ei ihmiskunnan kannalta merkittävää, tai omaltanikaan ole juuri mainittavaa. En tiedä voisiko täällä muutakaan tehdä kuin ns. lomailla, eli istua rannalla, kahvilassa, uida tai lukea. Etsiä wifiä jutellakseen jonkun kanssa. Melko pateettista! Vaeltaa viidakkopoluilla, mutta koska jalka niin ei (saatte töniä minua tästä lähden aina, kun viittaan kipeään jalkaan). Ihan hauskaa, mutta minun on hirveän vaikea rentoutua. Koko ajan jotenkin vähän epämiellyttävä olo. En valita tietenkään, mutta rn halua myöskään enää tuntea syullisyyttä siitä, että oloni voi vaan välillä olla ahdistunut tai kurja ilman siihen oikeuttavaa syytä. Se ilmeisesti sitten on juuri se mielen ongelma.
Kuuma täällä ainakin on, jopa minulle. Harvinaisen tukala. Auringossa en voi kuvitellakaan olevani, jollen ole samaan aikaan vedessä. Ja yleensä aurinkoinen puoli katua on juuri nimenomaan aina valintani. Hikoilen enemmän kuin suihkusta tulleena litimärkänä pelkästään olemalla paikalla pimeimmässä nurkassa tuulettimen edessä. Huonehintaani kuuluu aamiainen, jonka kävin syömässä päärakennuksen kakkoskerroksessa. Toastia, kahvia, munakasta ja hedelmiä. Ruhtinaallisen luksusta saada muuta kuin paistettua nuudelia tai riisiä!
Lähdin saaren läpi kulkevaa polkua kävelläkseni kapeimmasta kohdasta noin 10 minuutin matkan toiselle puolelle Coral Baylle. Näytti aika pitkälle hieman pienemmältä versiolta omastani sillä erotuksella, että omassani on aaltoisaa ja tuulista, tässä meri oli tyyni. Uin siinä hetken, luin hiukan.
Lähdin kävelemään vielä yhden resortin takapihoja (täälläkin sama homma kun yleensä tälläisissa kohteessa, muistuttaa itseasiassa hyvin paljon Koha Lipeä) – kun menee yhtään syvemmälle tai katsoo edes takapihalle, vastassa on järkyttävä määrä jätettä ja ympäristön ylenkatsovaa roskaamista. Löysin jotain hämäriä reittejä pitkin kolmen pienen syvennyksen rannan paikan, josta otin itselleni aivan yksityisen paikan, yhdessä vaiheessa viereisellä kävi muutama muukin uimassa. Uin ja luin. Istuin enkä ajatellut oikeastaan yhtään mitään. Tälläisissa paikoissa jää hyvin helposti loukkuun mitääntekemättömyyden kierteeseen. Jopa muutaman askeleen ottaminen tai järjellisen lauseen muodostaminen tuntuu ylivoimaiselta. Päätä särki. Näin lähes metrin pituisen varaaniliskon!
Lopulta lähdin etsimään eksyen välissä olevan hienomman resortin mökeille vieville teille sokkeloon vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Lopulta kävelin reteästi tukka märkänä keskeltä heidän ravintolaansa, koska en tiennyt enää mistä muualta olisin päässyt läpi. Kävin syömässä “perhentian keittoa”, eli tomaattikeittoa kalalla ja mustekalalla. Selasin nettiä. Kulutin aikaa.
Selvittyäni muka uuvuttavan 10 minuutin matkan takaisin omalle rannalleni, kävin vielä uimassa ja sitten suihkussa. Yritin kuivattaa terassilla litrakaupalla valuvia hikinoroja terassillani onnistumatta. Vaihdoin rahaa todella surkealla kurssilla yhdessä majapaikassa, mutta olin onnellinen että minulla oli varalla 50 euroa, joka nyt mahdollisti tänne jäämisen vielä kolmanneksi yöksi. En jaksa vaivautua yhden yön takia Kota Bharuun, vaikka nyt en tiedäkään miten ihmeessä pääsen maanantaina Kuala Lumpuriin 12 tunnin ajomatkan päähän. Kävin heti kysymässä sukellusretkeä sunnuntaille. Kaikki firmat kiertävät samat kohteet samaan hintaan (RM50), neljä snorklauspaikkaa ja yksi pysähdys kalastajakylässä lounaalla. Menin oman majapaikkani Matahari Diversille. Myöhemmin ollessani uimassa sieltä tuli vielä tyttö jollain kumman muistilla kertomaan minulle rannalla, että koska heiltä ei ole lähdössä minun lisäkseni muita, voisin lähteä Pitstopin vetämälle retkelle jossa oli jo kolme muuta. Sama se, enenmmän hämmensi hänen minun muistamisensa ilman mitään papereita tai maksuja, olin vain käynyt siellä kysymässä että haluaisin lähteä, hän sanoi okei ja siinä se, nähdään huomenna puoli 11.
Pimeän tullen lähdin rannan yhteen kuppilaan juomaan mangopirtelöä. Superhuomaavavainen rastatukka luuli minua ruotsalaiseksi, luulen saavuttaneeni jonkun lakipisteen. Minua ei ole koskaan luultu vielä ruotsalaiseksi, siihen ne ovat aina liian kauniita ja ruskettuneita. Mutta toisaalta Suomea harva tietää: sanomalla “next to Sweden” soittaa kaikilla taas jo kelloja. Mutta tämä mies osasi jopa muutaman sanan suomeksi, vaikka turisteista täällä en ole nähnytkään muita kuin malesialaisia, muutamia ruotsalaisia ja hollantilaisia. Täällä on kovin paljon rastapäisiä rantasurffarin näköisiä miehiä, ja sukelluskouluissakin varmasti jotain oravanpyörää paenneita länkkärityttöjä töissä. Oman majapaikkani ja siihen kuuluvan sukellusfirmaa pyörittää noin kuuden rastajätkän porukka, jotka kysyvät aina nimelläni mitä kuuluu. Ja heistä yksi (Paa, muita nimiä mm. Mii ja Yoo, en ymmärrä logiikkaa) oletti minun asuvan Malesiassa, kun tilasin lisukkeeksi kalakastikeella paistettua hapanta pinaattikaalipaistosta käydessäni heillä illalla syömässä. Usein paikalliset (kuten ainakin thaikuista suurin osa) tuntuvat säälivän yksinmatkustajaa. Tänäänkin sunnuntaina ollessani snorklausreissulla yhdessä kolmen malesialaisen kanssa, yhden niistä ollessa ladyboy, hän hurmaavasti ehdotti että voisin lomailla heidän kanssaan.
Sunnuntaina lähdin aamupalan jälkeen vartin yli kymmeneksi Pitstopin bambumajalle, jossa minun oli tarkoitus päästä kolmen muun kanssa snorkkeliretkelle. Odottelin hyvän tovin kolmea muuta, ja nuorta jätkää silmienpyörittelyn verran ihmetytti räpylöiden kooksi ilmoittamani 41. Kun lopulta kolme malesialaislomailijaa, kaksi tyttöä ja yksi ladyboy tulivat, päästiin lähtemään. Pääsin jalan kanssa aiheuttamatta kohtausta rannasta peruslasikuitunoottoriveneeseen, kolme muuta pukivat pelastusliivit ja mietin, tarvitsisinkohan minäkin sellaiset. Ensimmäisellä pysähdyspaikalla Turtle pointissa ymmärsin, että yksikin heistä pelkäsi niin paljon vettä, että joutui pakokauhun valtaan mennessään veteen eikä enää sen jälkeen poistunutkaan snorklauspaikoilla pois veneestä. Veneestä piti hypätä veteen ja nousta peltisiä reunaan sen ajaksi kiinnitettyjä kolmen portaan putkitankoja pitkin ylös. Oli suorittamista, että en vammaisen jalan ja elopainoni kanssa kaatanut venettä joka operaatiolla. Ensimmäisessä paikassa en nähnyt kilpikonnia snorklatessa, mutta kun olimme lähdössä, kolme keltamustaa isoa kilpikonnaa tuli käymään pinnassa! Siitä lähdimme Fish pointille, joka oli mielestäni reissun paras. Korallejakin oli ainakin kymmentä erilaista, kaloja oli sellaisia parvia, että niiden suomut koskettivat käsiä ja snorklausmaskia. Keltaisia, sateenkaarenvärisiä, mustia, syvän violetteja, niitä höllymakkarakierteitä, pieniä sinihopearaitaisia… Joskus minun täytyy vielä suorittaa se sukelluskurssi ja kokeilla nähdä meri vielä syvempää, onhan tuo nyt aivan mielettömän hieno maailma! Vaikka samanlaisia reissuja tosiaan Perhentian saarilla järjesti monet tahot ja pisteillä oli jengiä muutakin, ei tullut vielä ihan sellaista täyteen tupatun karsinan tuntua. Tosin melkein kaikilla muilla oli pelastusliivit, joten hiukan jännitti mahdanko jäädä jonkun potkuriin kiinni kun en näy pinnassa samanlaisena neonhuutomerkkinä.
Kolmas paikka oli Shark point, jossa piti olla isojen kivien lähellä mahdollisuus nähdä haita. Vähän yritin kysellä että mahtaako olla isot vai pienet kyseessä, mutta se kuulemma riippuisi onnesta. Ensimmäiset 10 minuuttia näin oikeastaan vain samoja mereneläviä kuin edellisessäkin paikassa, mutta sitten näin kyllä aivan varmasti yli metrin pituisen harmaan hain allani. En keksi mikä muu se olisi voinut olla. Näin samanlaisen vielä kolme kertaa sen jälkeen, joka kerta jähmettyen paikalleni, ilmeisesti liikaa Tappajahain meressä harottavia jalkoja katselleena.
Shark pointilta lähdimme kalastajakylään lounaalle, jossa olimme varmaan reilun tunnin. Ihana leidari huolehti syömisestäni nasaaliäänellä kiekuen ja suloisesti muovipussiin pakatuilla koristeskandaaleilla heilutellen. Söin vaihteeksi paistettuja nuudeleita ja mustekalaa, join maailman noloimman näköisen jättiläismäisen suklaapirtelön. Lounaan jälkeen menimme vielä yhdelle tuntemattomaksi jääneen nimiselle paikalle, jossa muut halusivat mennä rannalle uimaan, joten kuski heitti meidät suoraan hiljaiselle rantahiekalle. Siitä pystyi uimaan korallien luo, mutta poika heitti minut sinne myös erikseen vielä veneellä, että voisin uida sieltä takaisin rannalle. Mahtavia uudenvärisiä koralleja, merimakkaroita, vaaleanvihreitä pallerokoralleja, merisiilejä, valkoisia läpinäkyviä kaloja, parvia kolmenkymmenen sentin mittaisia harmaanvioletteja ja neonvärisiä kaloja näykkimissä korallia. Lopulta menin takaisin rantaan, poltin pari tupakkaa ja sitten lähdimmekin takaisin Long Beachille. Hyvä reissu! Ja vaikka kauaa ei kussakin paikassa oltu, ei enempää olisikaan jaksanut jatkuvaa veneeseen nousua ja sieltä poistumista, koska tilanne oli aina ahdistava että joudun nostamaan tai vahingossa vääntämään kipeää jalkaa niin, etten enää pääse kyytiin. Varmasti kuulostaa kaikenaikaiselta itkemiseltä ei edes tuhannen murskana olevasta pikkuvaivasta, mutta tottumattomana itselle se on hidastanut menoa niin paljon ja pakottanut tekemään valintoja sen ehdolla, että tahtomattanikin mainitsen sen joka käänteessä.
Kotirannasta menin suoraan suihkuun, jonka jälkihien kuivatteluun menikin seuraavat pari tuntia. Selvitin sähköpostilla matkatoimistoon ja lopulta yhden oman majapaikan respan tyypin avulla, että huomenna lähtisi busseja Kuala Besutista suoraan Kuala Lumpuriin 8 tunnin matka-ajalla kolme kertaa päivässä. Mietin vaihtoehtoa yöbussiin, mutta koska se olisi perillä jo 04:30 Kuala Lumpurissa, alkoi ahdistaa ajatus klenkata vieraassa pääkaupungissa keskellä yötä tietämättä, mitä odottaa, ja mietin josko sittenkin tuhlaisin koko päivän bussiss istumiseen ollen perillä jo puoli kymmeneltä illalla. Yöpaikkakin oli vielä varaamatta, eikä wifikään toiminut taas. Speedboateja Kuala Besutiin menisi kolme päivässä, klo 8, 12 ja 16.
Kävin vielä juomassa kahvipirtelöä rinteeseen rakennetun bungalowikylän raflassa, kysyin myynnissä olevasta tupakasta ja sain kokilta jonkun import-askin kauppahinnoista puolella, sitten syömässä. Loppuillasta ei mainittavaa: pähkinöitä ja hesarin lukemista, simahdin luultavasti mummon tavoin ennen kymmentä: viereisen huoneen perhekin tuli vasta myöhemmin rannalta kotiin.
Leave a Reply