Torstai-aamu. Kello soitti puoli kahdeksan, mutta silti kaikki huonetoverini yhtä lukuunottamatta oli jo hereillä. Alakerran terassilla tarjoiltiin sänkyhintaan kuuluva aamiainen: kaksi paahtoleipää, paistettu kananmuna, tuoreita hedelmiä ja marmeladi. Pikakahvia sai ottaa läpi päivän vapaasti, samoin täyttää vesipulloaan (puhdistetun veden juominen on kuulemani mukaan enemmän kuin suositeltavaa, joten en ole lähtenyt kraanavesipullontäyttöihin enkä ole paikallistenkaan niin tekevän.)
Terassipöydältä näkyi meri, juttelin britti-, espanjalais- ja saksalaismatkaajien kanssa. Suunnitelma lähteä Boholin saarelle (se isompi tässä etelässä olevan Panglaon vieressä, 8 kilometriä yhdistävälle sillalle – siellä eilenkin) koilliosan Andaan, jonne matkaa noin 70 kilometriä. Toki uimaan olisi päässyt viiden minuutinkin päässä, mutta halusin ajella ja ehkäpä tulla takaisin vielä saaren keskiosasta viidakkoisia kukkulateitä Sierra Leonen kautta.
Pakkasin reppuun uikkarit ja mukaan ottamani keittiöpyyhkeen (!) ja huivin, jonka suojassa voisi vaihtaa vaatteet. Ajoin ensin parikymmentä kilometriä samaa reittiä kuin edellisiltana, josta jatkoin rantatietä ylöspäin saaren reunaa. Pysähdyin ensimmäisen kerran Valenciassa, katselin satamassa uivia lapsia ja kalastajia tupakan verran. Espanjan siirtomaavalta on jättänyt joiden kielen samankaltaisuuden lisäksi ainakin paikkojen nimiinkin jälkensä. Olen nyt käynyt sekä Espanjan että Filippiinien Valenciassa!
Guindulmanissa pysähdyin public marketille. Näyttäisi olevan niin täällä Boholilla, että kaikissa vähintäänkin hiukan yksittäistä kioskia (joissa lähes kaikissa asioidaan metalliverkossa olevan pienen luukun läpi) on isompi katettu rakennus, jonka keskellä on torimainen public market ja ympärillä muutamia hyvin simppeleitä valmiisiksi tehtyihin ruokakattiloihin perustuvia ruokaloita, pari leipomoa (myyden sämpylöitä, leipää ja makeita pullia – voi miten ikävöin suolaisia piiraita ja pasteijoita, burekkeja, roteja ja sen sellaisia jo nyt helppona hätävälipalana! Nyt se on vaihtunut jo muutamassa päivässä sokeripäällysteiseen pullaan, sillä myös “pizza bread” paljastui kolmion mutoiseksi sokerikuorrutepullaksi, jossa oli myös välissä sokerimassaa). En muutenkaan ole vielä kovin vakuuttunut ruokakulttuurista tai sen olemassaolosta. Tähän mennessä vaikutteet ovat olleet joko italia turisteille pizzan ja pastan muodossa, riisi ja jokin pieni sivulautanen kasvismuhjua ruokalassa tai paistettu kana/muu lihamöykky- tai tikku.
Kävelin siis sisään simppeliin eatery-ruokalaan, ja sieltä löytyikin kalaa! Tilasin yhden palan sitä ja lisäksi yhden palan pinaattimössöä sekä lautasellisen riisiä. Pinaattimössössä paljastui olevan lihanpaloja (eli vegetable tarkoitti että ei pelkästään vegetable, mutta tottahan se on että oli siinä kasviksiakin) ja kalanpala tarjottiin kirkkaan liemen ja muutaman paksoin siivun kanssa. Ostin torilta pari omenaa jälkkäriksi ja kiskalta vettä.
Olen jo nyt parissa päivässä vilkuttanut kymmenille ja kymmenille lapsille, ja päästyäni Andan pienelle tielle ajelemaan vilkutin vielä enemmän. Olin myös kovin ilahtunut lukuisista karuista koripallokoreista pitkin matkaa, ruosteisista ja laudoista tehdyistä koritelineistä. Koulut vaikuttavat olevan ensiluokkaisessa kunnossa, tien vieressä on usein kivipaasi, jossa kerrotaan esimerkiksi että “8 teachers, 1 principal” eli ymmärtääkseni koulun opettajavarustus. Lisäksi huomaan minua ihmetyttävän tavan, jossa poikkeuksetta monien talojen edessä, ajotien laidalla kuivataan jonkinlaisia siemeniä pressujen päällä. Ensin luulin niiden olevan myytävänä, mutta sitten ymmärsin niiden olevan siinä ilmeisesri kuivamassa, koska niitä näkyy aivan liian usein. Kun aurinko laskee, ne kasataan vilja/betonisäkkiä muistuttavaan isoon pussiin ja kuivatellessa välillä käännellään käsilanalla tai siilotaan käsisiilolla. Ensin ajattelin riisiä, mutta enemmän se näyttää vehnältä tai kuminansiemenmaiselta pienemmältä silpulta. Tästä pitää ottaa selvää lisää. Siitäkin syystä olen oppinut ajamaan skootterilla reippaasti keskellä tietä, sillä reunat on aina varattu jollekin epämääräiselle kävelijälle, pressulle, kanalle, lapselle tai liittyvälle skootterille. Vaarallisia ovat nuo tien vieressä hiljaa köröttelijät!
Minulla oli vaikeuksia löytää mitään käännöstä rantaan, jossa ei sijaitsisi jokin resortti, jonka yksityinen ranta siinä kohtaa oli (eikä sinne päässyt edes kävelemään, jollei kävellyt läpi heidän päärakennuksensa sisältä). Lopulta käännyin kohdasta, josta päädyin kilometrin päässä rantaan, josta pystyi kävelemään kaljastajien veneidensäilytyspaikalle ja vieressä olevan Anda White Beach Resortin rantakaistaleelle. Minun lisäkseni siellä oli lähinnä veneitään huoltavia ja katoksessa hengailevia kalastajia, joka oli uimaan menon kannalta hiukan häiritsevää, mutta minähän heitä olin tullut häiritsemään ajattelin ja menin uimaan. Melkein private beach -henkeä!
Uimisen jälkeen ajoin syvemmälle Andaan tietä eteenpäin ja kävin verrattain hienohkossa pienessä resortissa banaanipirtelöllä. Heillä oli simppeli uima-allas sisäpihalla, vaikka ulkona oli meri! Pesin vessassa käsistä suolavettä ja lähdin ajamaan takaisin Guindulmaniin ja sieltä Jagnaan, josta käännyin sisämaahan päin kohti Sierra Leonea.
Sinne vievä tie oli sellainen, jota matkaopas kuvailisi sanoilla “scenic route”. Nousin ylöspäin vihreää tuoreutta tuoksuvassa kiemuraisella, mutta päällystetyllä tiellä. Jokamotoristin unelma! Vaikka ymmärsin joutuvani ajamaan jälleen takaisin pimeässä, tällä kertaa se tuntui sen arvoiselta. Tästä matkasta pidin! Näin paljon vuohia, portaittain rakennettuja riisipeltoja, metsää, rotkoja, peltotöitä härällä ja kuokalla ja erilaisia taloratkaisuja. Ja julkisia roskiksia tien vierillä! Kaakkois-Aasian maista Malesian tavoin ainakin Bohol vaikuttaa verrattain siistiltä pientareineen.
Sierra Leonessa niskat alkoivat olla ajamisesta kovinkin jumissa, takapuoli jo puutunut. Kun pääsin Carmeniin saakka, loppumatka kotiin oli sanaa reittiä kun edellisiltana ja lähes samalla aikataululla: kun pääsin Lobociin, oli jo pilkkopimeä. Pysähdyin Carmenissa kauppalimulle ja tupakanostoon: sain molemmista erilliset käsinkirjoitetut kuitit ja molemmat yksittäinpaketoituna muovipussiin. Röökiaski maksaa noin 1,2-1,7 euroa merkistä riippuen. Lobocissa söin välipalapullan ja jatkoin kohti Panglaota ajatuksena käydä syömässä Alona Beachilla kotipaikkaa lähempänä. Kun pääsin vihdoin kahdeksan maissa Panglaoon ja olin kodin kohdalla aloin olla todella tuskastunut ajamiseen, halusin vain kaljan ja ruokaa enkä ajaa enää kilometriäkään. Niskaan sattui pään kääntäminen. Yritin ajaa Alonalle, jossa tiesin ainakin olevan ruokapaikkoja sen turistisen luonteen vuoksi, mutta 5-10 kilometriä kotipaikan käänteen ohi ajettua kyllästyin, käännyin ympäri ja menin ainoaan matkalla olleseen ruokalaan. Listalla oli ainoastaan pastaa, kokkina joku “miljonääteille ennen ruokaa tehnyt” harmpaahapsinen ukko. Pasta puttanesca oli kolmen desin öljyssä olevaa farfaellea ilman anjovista teollisilla oliiveilla, mutta ehkäpä miljonäärit kaipaavat sitten sellaista.
Ostin kiskalta boholilaisia banaanisipsejä, cokis lightin (älyttömän vaikea löytää mitään light-limuja – todellinen valkoisen aspartaamikoukkuisen naisen ongelma ja kun se löytyy, hinta on sivuseikka!) ja ajoin Steffille. Suihkottuani sukelsin wifin, päiväkirjan ja somen virtuaalitodelisuuden pumpuliin.
Seuraavan aamuna olin kuvitellut ehtiväni käydä vielä katsomassa sen kuuluisan Alona Beachin ennen kello yhdentoista laivan lähtöä Siquijorin saarelle, mutta juteltuani Steffin miehen kanssa minun olisi ilmeisesti syytä olla siellä ainakin puolitoista tuntia ennen lähtöä, jos en ollut hankkinut lippua etukäteen – etenkin kun meneillään oli Holy Friday pääsiäisen vuoksi ja olin jo pari päivää todistanut kiertoreittejä erinäisten jeesusteluseremoniakulkueiden vuoksi. Aamupalan ja pakkaamisen jälkeen hyvästelin siis ihastuttavan lämminhenkisen pariskunnan (vahva suositus kaikille, jotka etsivät paikkaa majoittua tällä suunnalla kovinkin kotoisassa ja perhemäisessä paikassa – vaatii tosin jonkunlaisen fillarin tai skootterin liikkumiseen, sillä on melko kaukana “kaikesta”, ja sellaista saa ilmaiseksikin lainata perheeltä) ja lähdin rinkan kanssa palauttamaan Tagbilaraniin vuokramopoa. Hostellilta otin moottoripyörän takapaikkataksin satamaan (minä, rinkka, reppu ja kuski kaikki sulassa sovussa kyydissä) ja ostin 700 peson (14-15e) lipun Siquijorin Larinaan. Saaren toiselta laidalta minulla oli varattu Tori’s Backpacker Placesta kahden yön majoitus ja suunnitelmana vuokrata satamasta taas joku skootteri, jolla siirtyä sinne.
Maksoin vielä 20 pesoa jotain outoa terminaalimaksua ja 70 pesoa laukun viemisestä katamaraaniin ja siirryin sisälle odottamaan reilun tunnin verran siirtymistä veneeseen. Vene lopulta lähti puoli tuntia myöhässä, mutta nyt kirjoitan tätä kaksi tuntia kestävällä matkalla kohti Siquijoria – ja lippuun kirjoitettiin virallisesti Jenni Kaisu Kiviniemi, hyvin hyvä!
Leave a Reply