Sateisen Siquijorin mystisiä vihreitä kukkuloita

Lankalauantai! Eilinen pitkäperjantai näkyi täällä vähän perussunnuntain tavoin: bensiksetkin oli suljettu, mutta onneksi tienviersikauppiaat olivat elossa litran täyttöpulloineen.
Saapuessani vanhaa shamaanimainetta kantavalle Siquijorille kello oli yksi, vaikka lähdimmekin puoli tuntia myöhässä Tagbilaranista. Miksei aikataulussa vain lue se puoli tuntia myöhempi lähtöaika? Suunnitelmana oli syödä ensin jotain ja vuokrata sitten skootteri päästäkseni Larenasta San Juaniin, jossa yöpaikka sijaitsi, ja siten myöhemmin myös ajalemaan 75 kilometrin ympärysmittaisella, keskeltä vuoristoisella saarella. Kuten olin jo aiemmin huomannut, ruokapaikan löytäminen oli hankalaa: ei siksi, että tekisi mieli nirsoilla, mutta niitä ei vain ollut. Näin yhden paikan minikokoisessa kylässä, jossa oli pöydällä kaksi kattilaa, jossa otaksuin olevan kiskan lisäksi jotakin ruokaa. Ostin siis.. pullan. Täällä on todella hankala kyllä syödä mitenkään järkevästi. Ehkä “puhtain” vastaan tullut asia toistaiseksi on banaanit ja keitetty riisi. Olen ajatellut syöväni niitäkin vaikka pelkästään sekaisin tässä jossain vaiheessa vielä, kun fritatut epämääräiset kokkareet ja pulla alkaa riittää. Miksei täällä ole edes jotain yksinkertaisia paistettu riisi kananmunalla tai paistetut nuudelit kasviksilla -kaakkoisaasiaklassikkoja? No joo. Ehkä turha tuomita kolmen saaren perusteella.
Ekasta vuokraamosta oli pyörät loppu, toisestakin. Joku hännystelijä kulki mukanani kysellen, mitä etsin. Kieltäydyin vuokraamasta mopoa häneltä, vaikka varmasti olikin ihan hyvällä asialla. Tunkeminen on silti, no, miinus.

Löysin vuokraamon, jossa oli kaksi pyörää jäljellä – vaikka ensin piti olla vain yksi puoliautomaattinen vietnambike. Helvetin hidasta meininkiä, tyyppejä puhumassa puhelimeen, kävelemässä ulos ja sisään enkä enää edes tiennyt, pitäisikö minun odottaa vai oliko se pyörä jo mennyt, koska ei kukaan enää kiinnittänyt mitään huomiota minuun. Olo oli melko typerä seistessäni rinkka selässä ja toinen reppu etupuolella vatsan päällä siinä vuokraamon edessä. Sitten sinne tuli jonkun pojan kanssa joku nelikymppinen länkkäri, ja hänellä olikin yhtäkkiä se vietnambike hallussaan. Minulle löytyi pinkki Scoobyn possumopo. Ehkä kaiken kaikkiaan olin tyyyväinen automaattiin, vaikka tein vielä itsestäni idiootin luulemalla sitäkin puoliautomaattiseksi ja pyytämällä näyttämään vaihteiden toiminnan. Naiset kahvassa, pff!
Löysin Tori’s Backpacker Paradisen yllättävästä käännöksestä ja huonosta kyltityksestä huolimatta. Näin matkalla mm. Hautakivien hautausmaan, siinä vasta tasoja! Täällä mulla oli oma huone selllaisessa ympyrän mallisessa bamburakennuksessa, johon oli lohkottu viipaleittain viisi eri huonetta. Vastaanotto oli vähän nihkeä, mutta huone jees. Paikan edessä oli kivinen ranta, ja kauempana skootterimatkan päässä isompi Paliton-ranta – ja toki siitä pystyi kävelemään usean kilometrin matkan majoituspaikkojen edustalla olevia rantoja pitkin. Kävin kääntynässä rannan parkkipaikalla, mutta koska nälkä oli kaamea, päätin ensin mennä syömään. JJ’s Backpackerissa join kaljan ja söin ainoan kasvisruoan, paistetut kasvikset. Eipä minun suurruokaisuuteni kyllä siitä kovin paljon iloinnut.
Kello oli lähemmäs neljää syötyäni, joten päätin lähteä etsimään läheisiä vesiputouksia vielä ennen pimeää. Ajellessani taas vuoristoteitä oli kovin etuoikeutettu olo päästä näkemään maailmaa tältäkin kantilta, ja teki arjen säästötoimenpiteet ja X-tra-juuston syömisen perustelluiksi ratkaisuksi. Saari on pienempi kuin Bohol ja Panglao, ja tässä on jotain tosi symppistä kylämäisyyttä. On tosi hieno ajella pitkin pikkuteitä saaren keskiosassa, vaikka mitään erityistä yksittäistä ei tulekaan vastaan, mutta kokonaisuutena paljon yksityiskohtia, kauniita, rumia, vihreitä ja harmaitahetkiä ja tilanteita.
Vesiputouksien “portilla” päivysti pari poikaa, jotka sanoivat sen olevan tällä hetkellä kuiva. Päätin kuitenkin lähteä ajamaan vähän vielä eteenpäin, näin tavallisia maaseutuviljelmiä, juttelin joidenkin lasten kanssa pellon laidalla, ajauduin jonkun pihaan polun päässä mutta vesiputousta, kuivaa tai virtaavaa, en kyllä löytänyt. Mutta päämäärähän on aina matka, ei loppupiste, sanoisi kotifilosofi.
Ajelin vähän päämäärättömästi, pysähdyin saaren pohjoisosassa pienelle rantapromenadipätkälle, jossa oli ihmisiä viettämässä aikaa muovituolikalusteissa parin grilli- ja kylmälaukkukaljaravintolan ympärillä. Ostin San Miguelin (vakio tarjolla oleva kaljalaatu) ja katselin ihmisiä. Vesi oli paennut rannasta pitkälle merelle, mikä nosti vihreän, leväisen pohjan auringonlaskussa kauniinrumaksi.
Ajoin kotiinpäin, syödä piti. Päätin yrittää yhtä resorteista, Coral Cay:tal joka muistutti Koh Lantan ja sellaisten rantarafloista. Aivan hyvä siis tähän kohtaan! Söin kasviscurrya (ensimmäistä oikeasti hyvää ruokaa tähän mennessä) ja roikuin netissä varmaan pari tuntia. Kotipaikassani wifi toimii vain respamajan vieressä.
En tiedä oliko jonkunlainen ennätys mennä nukkumaan vähän kymmenen jälkeen, mutta ei näkynyt mitään kiinnostavaa meininkiä kotipaikan baarissa ja yksin ei huvittanut enää turhaan istuskella missään.
Olin suurin toivein odottanut seuraavan aamun aikaista herätystä, aamu-uintia ja ensimmäistä hengailua kunnolla rannalla ja mietin jo kolmanneksi yöksi jäämistä rantamoodiin totuttautumiseksi. Pettymys oli karvas, kun heräsin lupaukseen sateesta, ja aamukahvilla jo tihuttikin. Sääennuste lupasi sunnuntaille samaa, ja varasin sittenkin seuraavalle päivälle jo siirtymisen kaupunkimaisemiin Dumagueteen Negroksen saarelle noin 40 km merimatkan päähän.
Lähdin ajamaan vuorille ajatuksena ajella vain pikkuteitä läpi kiemurrellen saaren toiselle laidalle. Eturengas oli edellispäivän pomppuilusta ja töyssyistä lähes tyhjentynyt, joten etsin ekana paikan, josta sain ilmaa. Jostain syystä siellä oli taas sama tyyppi, jolta olin sekä vuokrannut mopon että vielä ostanut bensaa toiselta puolelta saarta. Päivästä ei muuta sanallista kerrottavaa, kuin että kaikkea sitä näkee! Aivan huikeita vihreiden kukkuloiden maisemia ylhäisessä yksinäisyydessä, maanviljelijöitä, kukkoja, sikoja, paljon vesipuhveleita, riisipeltoja, kukkuloita, merta ja ties mitä kasveista ihmisiin.

Puolen päivän tienoilla alkoi sataa yhä enemmän, ja pysäytin pyörän jossain viidakkotiellä vähän väliä oleviin “kyläkatokseen”, johon sadetta pitämään tuli yksi perhe ja kolme miestäkin ohi ajaessaan. Saapuessani vartin verran minulle piti sonni, joka oli sieraimestaan sidottu köydellä puuhun.
Reilun tunnin ja Hesarin kuukausiliitteen jälkeen uskalsin jatkaa tihkussa matkaa. Saavuin kansallispuiston alueelle, jossa oli pääsiäsilauantain vuoksi menossa jokin pieni kadunvarsifestari. Kävin puiston alueella kiipeämässä myös näköalatorniin ja ymmärsin ajaa to-del-la varovasti: tien sateen jälkeisestä liukkaudesta varoitti minulle ohi ajaessaan useampi ihminen huutelemalla ja kerran slaidasin niin, että uskoin kerrasta.

Yhtäkkiä löysin kolmen maissa itseni taas saapumiskylästäni Larenasta, josta pitkän etsinnän jälkeen löysin ravintolan, josta sain riisiä ja fritattuja kalapaloja. Kävin kaupasta hakemassa hätätilanteeseen pähkinöitä ja karkkia jatkaen takaisin viidakkoteille ylös ja alas pitkin erilaisia teitä ja polkuja. En voi tarpeeksi kiittää sitä, että sielläkin pikkulautamajoissa saa ostaa litran kokispullossa bensaa 50 pesolla litra (asemalla n. 44 pesoa).
Saaren eteläosassa ollessani kello oli jo lähemmäs viittä, enkä enää viitsinut maksaa sisäänpääsymaksua eteläkärjen kansallispuistoon Salagdoongiin, jossa olisi kai ollut monenlaista uimarannasta kalliokielekehyppelyaktiviteettiin yms. Sen sijaan aloin ajella kotiinpäin, ajoin toisen niemenkärjen ympäri ja kävin hiljenevällä pikkurannalla, ajelin Laziin syömään El Monteen riisiä ja paistettuja kasviksia ja ihmettelin omistajien pientä koiranpentua. Päästessäni majapaikkaan kävin vielä paikan omassa respassa kaljalla ja yritin saada nettiä toimimaan. Viestittelin Dive Point Alcoylle tulevani maanantaina, kuten olin etukäteen heidän kanssaan meilitse sopinut. Olin varannut 3-4 päivän Open Water Diver -sukelluskurssin sieltä, koska he tarjosivat sitä kahden suomalaispitäjän vuoksi myös suomeksi, ja ajattelin että tuottaisi ylimääräisiä vaikeuksia opetella teoriaosuutta ilmanpaineista ja fysiikasta englanniksi. Olin jotenkin sekoillut päivissä, joten kurssi alkaisikin osaltani vasta keskiviikkona, oma moka. Päätin lähteä silti seuraavan päivän kahden laivalla Dumagueteen Negrosin saarelle ja hengailla siellä pari päivää.
Aamulla aurinko ei edelleenkään paistanut, joten uimisen sijaan lähdin ajamaan etelään kohti Campugahain ja Lagoonin vesiputouksia. Lagoonin tuli ensimmäisenä vastaan, ja taisin olla ensimmäinen kävijä, koska opas Joel puki paitaa päälleen tullessaan keräämään kympin parkkimaksua ja jotain mystistä 50 peson pääsymaksua, josta “kapteeni ei ollut paikalla kirjoittamassa kuittia”, jota närkästyneenä kysyin. Joel opasti minut kuitenkin reilun viiden minuutin savipolun ja -portaat mestoille, jossa putoukset olivat melko pieniä, ja niiden juuressa kerääntymisallas, jossa olisi pystynyt uimaan ja swingaamaan itsensensä köydellä Tarzanin tavoin. Noin kymmenen jotain ilmeisesti paikallista opasta siellä uimassa keskenään ei houkutellut sameaan veteen, mutta näin sisään myös pieneen luolaan, johon olisi pystynyt myös uimaan sisään.

Kun lähdin sieltä yltä päältä hiessä (pienikin kävely on liikaa ihmiselle, joka ajaa nykyään kaikkialle skootterilla) ajoin vielä toisen putouksen parkkikselle, mutta portaat näyttivät sen verran raskailta että en jaksanut jäädä kiipeämään edelliseen hiukan pettyneenä. Ajoin viereiseen Laziin El Monteen aamupalalle ja sieltä takaisin majapaikkaan, jossa minulla oli vielä tunti ennen uloskirjottautumisaikaa käydä nopeasti uimassa kivikkoisessa, roskaisessa rannassa ja suihkussa. Ajoin parikymmentä kilsaa Lateraan vain sekoilevien ja ärsyttävien erilaisten luukkujen jälkeen ymmärtääkseni, että ilmeisesti kahden lautta oli peruttu, ja Oceanjetin 14:50 menevään lauttaan oli jäljellä vain puolet kalliimpia (380 pesia, 8e) hintaisia ykkösluokan lippuja. Ostin sitten silmien pyörittelyn jälkeen sellaisen ja yritin nostaa rahaa saaren ainoasta automaatista, sillä jäljellä oli noin kahden euron verran. Automaatista oli ilmeisesti rahat loppu tai ainakaan emme päässeet yhteisymmärrykseen, joten toivoin että laukun vieminen ei maksaisi sitä enempää. Menin kahvilaan odottamaan reiluksi tunniksi ja kun lopulta pääsin terminaaliin, selvisin laukusta 90 sentin maksulla. Hurraa ja kohti Dumagutea, kakkoskerroksen nahkapenkeillä pakkasella puhaltavan ilmastoinnin kohdalla istuen!
Sateensuojapaikka.

Teillä tietämättömillä.

Erityisen vanha puu, jonka juurelle kerääntyneessä lammikossa saattoi tehdä jalkahoitoja: kalat näykkivät niitä. Näin paikalla myös surullisr apinan pikkuruisessa häkissään.