Tein pienen virhearvioinnin kartan teiden suuruudesta ja kunnosta, joka johti kovin hitaaseen etenemiseen ja myöhäiseen skootterilla ajoon inhoamassani pimeässä. Jos jotain toivon elämäni itsevarmuuden päätepysäkiksi, se olkoon boholilaisen usko omaan kuolemattomuuteen kävellessä leveästi autoteillä pilkkopimeässä ja luotto siihen, että moottoroajoneuvoilevat ehtivät, näkevät ja ymmärtävät väistää. Enkä aloita edes lukemattomista koirista, jotka ilmeisesti nukkuvat keskellä tietä karvaakaan liikuttamatta.
Aamulla heräsin kopistani ja valmistauduin aamupalalle. Halusin syödä hostellilla, jonka 70P (1,5e) menusettivalikoimaan kuului kananmuna ja kaksi paistettua lumpiaa, jotka ovat jotakin kevätrullan kaltaista ja ilmeisesti lähes kansallisruoan asemassa. Pettymys oli suuri, kun selvisi niissä olevan kanaa sisällä. Pyysin saada sitten vain kaksin kananmunaa, joka kostautui riisissä: se oli paistettu chorizomakkaran kanssa.
Kokeilin pihalla violettia skootteria, jonka kahden päivän vuokrasta olimme edellispäivänä sopineet 1000 pesolla (n. 20e). Sen jarrut kirskuivat niin, että pyysin saada toista. Mennessäni pakkaamaan loput tavarat he olivat kuitenkin korjanneet äänen, joten violetti jäi. Rinkka selkään, kettureppu jalkojen väliin ja kohti Panglaon saarta kymmenen kilsan päähän viemään rinkkaa seuraavaan yöpaikkan.
Olin varannut kaksi yötä Steffi’s Placesta seitsemän hengen huoneesta (6e/yö). Panglaolla sijaitsi Alona Beach, yksi ilmeisesti Filippiinien eniten turismin häpäisemistä rantakaistaleista ja suosittu sukelluskohde läheisten saittiensa vuoksi. Steffin majatalo sijaitsi skootterimatkan verran lähellä merta ja rauhallisempaa White Beachia. Ajoin ensin väärään suuntaan ja tankkaamaan 10 kilometriä, kunnes palatessani lopulta löysin lyhyen sillan viereiselle Panglaolle. Paikka löytyi pienen tien päästä, ja vastassa oli sydämellisen oloinen nainen ja kotoisa talo, jonka yläkerran huoneessa sängyt. Alempana olisi ollut myös jotain kahden hengen bambumajahenkisiä ratkaisuja. Ja mehua tervetuliaisdrinkkinä!
Suunnittelin ajavani ensin vesiputouksille 30 kilsan päähän ja sieltä pikkuteitä viidakkooselle keskialueelle saarta, jossa suurimpana nähtävyytemä oli Chocolate Hills, kukkulat nimettynä niiden kuivan kauden mukaan, jolloin niiden laet muuttuvat rusehtaviksi. Ne näyttivät kuin vähän oudossa paikassa ilmeneviltä jättiläismäisiltä kananmunan puolikkailta.
Vesiputousta en löytänyt koskaan. Sen sijaan löysin monia teitä, jotka olivat poikki (tietöitä, sementointia, maanvyöryjä, mutarailoja..) ja paljon teitä, jotka olivat jotakin polun ja kärrypolun väliltä, vaihdellen kuoppaisesta mutavelliin ja kivikasasta ruohikkoon. Matka erinäisiä pikkuteitä ja välistä ihanan helpottavia asfalttipätkiä (hanaa!!!) kesti kiemurrellen useita tunteja, varsinkaan kun en oikeastaan edes tiennyt mihin olin välillä menossa. Parista kohtaa jotkin miehet tulivat auttamaan minut eteenpäin: siltatyömaalla rohkaisten “vain ajamaan” ja tiesululla nostaen skootteria.
Jossain pienessä kylässä kävin etsimässä ruoka, löysin ruokalasta ainoana kasviasruokana bittercurdia (pahaa) ja riisiä, jota nainen lämmitti. Hänen miehensä tuli kertomaan jossain meneillään olevista taisteluista, joissa eilen oli kuollut 12 henkilöä hallitusta vastaan taistelleessaan. Epäselväksi jäi, missä, mutta kuulemma “liian pohjoiseksi ei kannattanut mennä”. Tällä saarella, Filippiineillä vai missä?
Sitten alkoi sataa. Ensimmäisen vartin jälkeen se loppui, ja kun jatkoin matkaa, se alkoi kahta kauheampana kaatamalla uudelleen. Lopulta oli pakko pysäyttää skootteri tien viereen ja yrittää värjötellä palmun alla (ei kovin tehokas sateensuoja, mutta repun sain rungon viereen vähän jemmaan).
Puolen tunnin päästä olin kastunut, sade enää tihkua ja minä takaisin tien päällä. Meininki teillä jatkui entisenkaltaisena: vähän jo mietin pitäisiko vielä skootteri johonkin pesulaan ennen palauttamista, sen verran se imaisi mutaa parissa kohtaa.
Kun pääsin Danaoon ja sieltä alaspäin kohti Carmenia ja Chocolate Hillsiä, tie alkoi kasvaa sen verran että pääsin etenemään jo paikoin kuuttakymppiä. Tien vierillä oli välillä kiskoja, välillä koripallokoreja, huomattavan paljon. Täälläkin lapset vilkuttivat ja tervehtivät tien vierellä, samoin alle 15-vuotiaat pojat tööttäili hellohello. Hämmentävän kiusallista! Vaikka vetelisin kypärä ja aurinkolasit päässä, minut tunnistanee turistiksi nimenomaan siitä, että minulla on se kypärä. Lokaalit näyttävät vetävän liinatai paita käärittynä koko pään ja kasvojen ympärille, silmät peitetään aurinkolaseilla. Sen verran lentelee kyllä ötökkää ja välillä kiveä naamalle, että en voi kuin arvostaa.
Chocolate Hillsille oli 50 peson pääsymaksu, ja saavutin näköalapaikan juuri viimeiseen auringonlaskun aikaan. Yhtä hienoa ei ollut sittrn lähteä siitä alaspäin Lobocin kautta kotia kohti pimenevässä ja sateen jäljiltä kylmenevässä illassa. Ainakin opin sen, että jos takaa tulee pienellä vuoristotiellä bussi, on syytä väistää heti tien sivuun ja päästää ohi: muuten saa melko syyllistävän valo- ja torvensoittopalkkion. Jännitin niskojani vielä enemmän huonon moponvalon ja yllättävien vastaantulijoiden kanssa serpentiiniteillä, mutta onneksi tie oli kuitenkin löhes kokonaan jo asfalttia ja kaksikaistaista. Kun pääsin noin kahdeksalta vähän isompaan Lobocin kylään, nälkäkin oli sitä luokkaa että päätin pitää rauhoittavan ruokatauon. Kävelin sisään tienvarsipaikan ruokalaan (jossa yleensä on valmiina kattiloissa ja padoissa ruokia, joita ostetaan per annos ja lämmitetään), mutta sieltä ei löytynyt riisin lisäksi mitään kasvisruokaa. Sen vieressä oli jostain kumman syystä kiviuunipizzeria, jossa oli kuusi asiakaspaikkaa. Sinne siis!
Odotin pizzaani ehkä 50 minuuttia, ja tullessaan se ei ehkä ollut parasta syömääni. Mutta paskinkin pizza on parasta, kuuluu totuus. Päästyäni viimein vielä reilut parikymmentä kilometria Steffin kotiin yöpaikkaani kävelin suoraa päätä suihkuun, söin Suomesta reppuun jääneen tikkarin enkä poistunut enää alas kuin tupakalle. Nukahdin puhelin kädessä huoneen muiden tyyppien vielä jutellessa.
Leave a Reply