Ensimmäinen tehtävä laivan rantauduttua Dumagueteen: etsi automaatti. Se löytyi helposti käveltäessa parisataa metriä rantabulevardia. Katselin kartasta, että Flying Fish hostellille oli pari kilometria matkaa, joten otin mopotaksin paikalle. Hostelli oli yksi toimivimmista ja parhaista vähään aikaan. Se oli selkeästi rakennettu alun perin hostelliksi, ja vaikka ulkokuori ja sisustus oli karua betoni-tiili-loftia, se oli viety hyvällä tavalla loppuun saakka kaikissa yksityiskohdissa. Nukuin dormissa viiden muun kanssa.
Lähdin kävelemään kaupungille kyseltyäni ensin vähän retkistä seuraavalle päivälle. Olin ajatellut Twin Lakesia, kahta kraateriin muodostuneiden järvien ympäröivää kansallispuistosluetta, mutta mukavuudenhalu vei voiton. Päätin osallistua Apon saaren sukellusretkelle, sillä sitä on luonnehdittu alueen ja Filippiienin parhaimmiksi. Eniten toki sukeltajille, mutta myös rannassa oli snorklattavaa aluetta.
Kaupungilla olin jotenkin hyvillä mielin ekasta vähän isommasta paikasta. Oli kiva nähdä ravintoloita, kauppoja, rantabulevardien katuruojakojut, ihmisiä ja kahviloita. Siitä pökertyneenä kävin jopa kokeilemassa neljää eri paitaa, jotka tosin olivat kaikki liian pieniä ja join länkkärikahvin eli jättiläismäisen capuccinon Bo’s Coffeessa. Kävin syömässä K.R.I:ssä, jonka menu oli hiukan japanilaisvivahteisesti kansainvälinen. Söin tempurafritattua tonnikalaa, majoneesia ja riisiä. Ihan jepa.
Kävelin kotiin HayHay Treehousen kautta rannasta, jossa oli bändi alakerrassa soittamassa Neil Youngin biisiä ja iso kaksikerroksinen puurakennelmataloterassi, joka yhdisti baarin ja ravintolan. Päätin palata seuraavana päivänä sinne syömään, nyt lähinnä huvitti palata Flying Fishiin ja yrittää saada sietämätöntä wifiä toimimaan. Ilmoitin respassa jääväni päivän pidempään, otin San Miguelin bissen ja jätskin seurakseni tappelemaan netin kanssa pariksi tunniksi.
Maanantaiaamu. Uikkarit alle, hame päälle. Otin talon 180 (3,8e) peson aamiaisen: suklaacroissntti, pikakahvi ja hedelmäkippo. Melko ylihinnoiteltua.
Minipaku tuli hakemaan ennen puoli yhdeksää minua, ranskalaisparia, kolmea hollantilais(?)tyttöä ja yhtä nrittipariskunfaa. Ajoimme Dauisin satamaan noin 45min, jonka jälkeen nousimme perus filppariveneeseen puolen tunnin matkalle kohti Apon saarta.
Apolla maksoimme 100 peson merensuojelurahan ja paikallisguide kertoi Apon elämäntavasta ja meren ja sen eläinten suojelemisen tärkeydestä. Vuokrasin maskin ja menimme yhdessö oppaan kanssa veteen: jotta ihmiset ei alkaisi turmella tai häiritä alueen jättiläiskilpikonnia tai muuta eläimistöä ja kasvustoa, oli jokaiselle ryhmälle määrätty paikallisopas. Eniten yllättynyt olin kilpikonnien määrästä ja koosta. Odotin, että siellä ryhmä ihmisiä hätäilee yhden raukan peräsä kuin paparazzilauma, mutta alun veteen pääsemisen jälkeen sai sukellella ihan omassa rauhassaan, ja kilpikonnia tuli vastaan niin usein, että ei joka kerta tarvinnut edes jäädä ihmettelemään. Parhaimmillaan minut ympäröi viisi kilpikonnaa, kaksi minua itseäni isompaa ja kolme pienenmpåä. Lisäksi näin meritähtiä, erilaisia sähkönvärisiä ja keltaisia kaloja, merimakkaroita, korslleja malleissa saksanpähkinä, viinirypäle, donitsi, korvasieni, siili, ruohpsykeldeelinen ruohikko ynnä muuta vähintään yhtä narkoottista.
Kahdeltatoista tarjoiltiin hintaan kuuluva lounas rantakuppilassa: riisiä ja kalaa. Sen jälkeen sai vapaasti uida tai ottaa aurinkoa, itse hengailin vähän aikaa rantavedessä ja lähdin sitten takaisin pinnan alle. Vähän ulkopuolinen olo: kaikki muut ryhmäläiset olivat kaveriensa tai puolisoidensa kanssa pussailemassa, joten vietin mieluusti aikani vedessä. Kolmelta päätti lähti viemään meitä tajaisin, ja puoli tuntia rannassa odottelua ja limua myöhemmin minipakukuksikin saapui hakemaan takaisin hostellille.
Suihkun jälkeen lepäilin riippumatossa hostellilla ennen syönään lähtemistä. Kävelin puolisen kilsaa Hayhaylle, ja miljoonasivuisen ruokalistan tutkimisen jälkeen päädyin helvetin kalliiseen pizzaan. Yksin minkään grillattujen kalojeb syöminen olisi tullut vielä kalliimmaksi, ja riisiä oli nyt jo syöty taas monta päivää. Pizza oli mallia Dr. Oetker ja ylihintainen, mutta puutalon terassiln kakkoskerroksessa oli ihan miellyttävää istua katselemassa ohikulkevaa liikennettä, jollei ota huomioon vähän surullista istumista yksin kuuden hengen pöydässä kietoutuneiden pariskuntien lomassa.
Maanantaina oli lähtö Dumagueten lähikylästä Sibulanista tricyclen, lautan ja bussin voimin Cebun saarelle Alcoyhin, jossa keskiviikkona aloittaisin sukelluskurssin. Ennen lähtöä tsekkasin itseni ulos ja jätin rinkan Flying Fishiin säilytykseen, sillä halusin käydä vielä keskustassa katsomassa ekana päivänä näkemääni reppua ja syömässä. Keskustassa vietin tavaratalossa varmaan tunnin katsellen tuotteita ja löysinkin mustan Leviksen kangasrepun 18 eurolla, jonka rinkkaan mahtumisen tilanvuutts uhmaten ostin, ostin myös helvetin halpoja (ja rumia!) alushousuja, jotta välttäisin käsipyykin loppumatkasta.
Ruokakaupassa kävin hamstraamassa snackseja, kuivattuja hedelmiä, karkkeja ja muuta roskaa, koska en tienny millaiset fasiliteetit Dive Alcoyssa tulisi olemaan.
Kävin nostamassa lisää rahaa sukelluskurssia varten: Open water diver -sertifikaatti, sisältäen teoriat, allasharjoittelun ja neljä sukellusta laitevuokrineen maksoi valitsemassani keskuksessa 349e. Söin kattilaruokalassa aivan loistavaa kala-chili-sipuli-kookoskermamönjää, riisiä, bitterguardia ja öljymarinoitua munakoisoa.
Otin sivuvaunutaksin, jolla lähdin ensin hakemaan rinkkaani hostellista ja sitten kohti 7 kilometrin päässä olevaa Sibulania, josta lautta Lilo-Aniin Cebun saaren puolelle lähti. Ekaa kertaa ymmärsin, että myös tricyclet voivat toimia jaettuina kyyteinä: niille voi heiluttaa vaikka siellä olisikin jo asiakas, ja jos suunta on sama, voi hypätä kyytiin!
Kyydin hinnaksi sovin 200 pesoa, joka oli minusta vähän suhteessa kallista, mutta samaa hintaa suosittelivat hostellissakin maksettavaksi. Naureskelin satamassa jälleen jeesusmaalauksin ja raamatunlausein varustetuille ajoneuvoille: haluaisitko todella matkustaa jeepney-bussissa, jossa laitetaan matka herran haltuun? Lipunmyynnissä oli lippuja fastcraftille ja pumpboatille, ja valitsin toki mielenkiintoisemman kuuloisen pumpaboatin. Kävelin odotellessani korttelin ympäri, kuvailin pikkukojuja ja istuin satamassa. Laiva lastattiin meillä matkustajilla hyvissä ajoin, ja täyttyi ennen lähtöä ääriään myöten. Nokassa ensimmäisenä matkusti Haltiakaverini rinkka.
Lilo-Anin puolella ymmärsin kyseltyäni, että halvempi pomppupaatti saapui puolen kilsan päähän siitä, mistä bussi kohti Cebu Cityä ja siinä matkalla olevaa kohdettani Alcoyta lähtisi; fastcraft sen sijaan ajoi melkein bussin ovelle saakka. Kävelin vastaantulijoilta suuntaa kysellen lopulta perille, kävin maailman paskasimmassa vessassa, josta ei saanut ulos vesitippaa mistään ja menin bussiin, jossa sen lähdettyä olin ängennyt penkille sekä rinkan että jonkun paikallisen pojan kanssa. Ensin lipunmyyjä kiersi reikälippujen kanssa ja toisen kierroksen keräten rahat. Kohti Alcoyta ja lähinnä surku siitä, että bussimatka kestäisi vain tunnin. Lupaan vielä kulkea tällä matkalla pidemmän bussimatkapätkän, lupaan!
Leave a Reply