Keskiviikko, herääminen mökistä kännykän herätykseen 7:45, torkutan kahdeksaan. Olen tyytyväinen kahdesta paksusta peitosta – jotain hyötyä yksinreissaamisestakin on. En oikein tiedä voiko koskenlaskumelontareissulle ottaa mukaan mitään. Pitääkö ottaa vaihtovaatteet? Voiko ottaa kännykän kuvien ottamista varten, vai kastuuko se? Kengät? Menen pesemään ulkovessaan ja katokseen hampaita, kilttisilmäinen isäntä heiluttaa keittokatoksesta huomenen. Puen lököhousut, tuulitakin ja menen eiliseen nuotiokatokseen, jossa myös keittiö ja baari sijaitsevat. Eilinen kaveriporukkakin heräilee, muusikko heistä juo huikan Smirnoffia suoraan pullosta. En muista kenenkään outoja nimiä. Jutellaan suomalaisesta koulusta, Irlannin Moharin jyrkänteestä ja matkailusta Suomessa. Yksi heistä haluaisi nähdä tuhannet järvet, yritän selittää ettei se nyt mikään uppoava maa ole, kun hän miettii kulkeeko kaikkialla vaan siltoja.
Minulle katetaan aamiaispöytä, jonka leikkeleet kiusaannuttavat. Noloa jättää kaikki syömättä. Juustojakin (Bosnian yleisin juustotyyppi, sir, tarjotaan kolmessa eri kypsyydessä, raejuustomaisena, fetamaisena ja vielä hiukan kiinteämpänä) on liikaa, tuoreita sämpylöitä ja paistettuja kananmunia. Jostain syystä saan teetä. Khta pakulla pihaan tuodaan neljä muuta tyyppiä, joiden kanssa ilmeisesti lähden joelle. Hekin syövät aamiaista, ja heidän mukanaan tulee kaksi serbiä puhuvaa noin nelikymppistä miestä, kuski ja ohjaajamme. Rafting-seurani puhuu ranskaa ja serbiä. Eiliset tyypit lähtevät autoillaan pois porukoissa, muusikko vetää huikan kirkasta ennen rattiin hyppäämistään.
Joskus kymmeneltä ohjaaja alkaa kasailla märkäpukuja ja liivejä levälleen. Kuuden hengen iso kumivene on jo nostettu pakun katolle. En ymmärrä edelleenkään sanaakaan, poltan tupakkaa ja katselen usvaisia ja vihreitä vuoria ja alas Driva-joelle. Lopulta ohjaaja alkaa jakaa pukuja, ja yksi tytöistä lupaa kääntää minulle tärkeimmät, koska yksi heistä puhuu serbiä ja ohjaaja ei englantia. Olemme kuin rikkinäinen puhelin, jossa ohjaajaa puhuu tiukasri, selkeästi ja turvallisentuntuisesti ohjeita pitkästi ja laveasti, serbiä osaavaa kääntää lyhytsanaisemmin ranskaksi ja tyttö lopulta minulle enää muutaman sanan. Mietin kuinka paljon menee ohitse.
Saamme kylmässä aamussa jo valmiiksi kylmännihkeät märkäpuvut, kuoritakit, kypärät ja pukuun kuuluvat tossukkasukkakengät – kyllä, jalkani on 41-42, isäni 48 jalalla siitti tyttären, kiitos vain. Saan pungettua ne päälle, en onneksi näe miltä näytän. Kaikki muut kamat pitää ilmeisesti jättää mökkiin, piilotan silti muovipussissa röökiaskin takin taskuun. Lähdemme pakulla ajamaan Montenegron puolelle pientä kiemuraista hiekkatietä, jonka mutaiseen mäkeen juutumme jo ensimmäisellä minuutilla. Aiemmin kerättyjen passiemme kanssa ylitämme rajan nopeasti.
Lähtöpaikalla käymme taas rikkinäisen puhelimen tavoin läpi toimintaohjeita, käytä melaa näin, let’s go tarkoittaa kaikkien melontaa yhtäaikaa, jos putoat älä ui vaan kellu venettä kohden selkä edellä, tarkista liivien tukeva kiinnitys, sillä niistä sinut pitää pystyä nostamaan takaisin veneeseen. Kannamme paatin jokeen ja hyppäämme kyytiin. Märkötossujen läpi tunkeva vesi on jääkylmää. Let’s go!
Minulla oli jonkunlainen olettamus, että meno on kepeää lillumista tasaisessa lähes kuivuneessa kanjonissa. Taran kanjoni on Euroopan syvimpiä, ja kuuluu Sutjenskan kansallispuistoon, osa Montenegron Durmitoriin. Mutta kyllä ensimmäisellä sadalla metrillä jo vesi pärskii kainaloihin, kun laskemme virran pyörteissä pientä koskea alas. Ei mitään hurjapäistä, mutta enemmän kuin missä olen koskaan ollut. Jossain vaiheessa alkaa turhauttaa, kun neljä muuta puhuu keskenään kiivaasti, ohjaaja puhuu heille, kukaan ei käännä minulle. Yritän keskittyä maisemiin. Välillä on tärinään asti viileä, koska virta pääasiassa vie mukanaan ilman hikistä melomistakin.
En tiedä kauanko kuljemme, sillä kännykkäni on mökissä. Siksi myöskään kuvia ei ole tarjolla.
Ehkä noin puolentoista tunnin päästä pysähdymme rantakivikkoon, ja nousemme katsomaan vesiputousta. Taran vesi on alhaalla, näemme jättiläismäisen kiven, joka keväällä on kuulemma kokonaan veden peitossa. Jatkamme vielä reilun tunnin, alkaa olla sormet niin kohmeat etten pysty pitämään alumiinisesta melan varresta kiinni. Itse asiassa menemme kolmella joella: Piva ja Tara yhtyvät Drinaksi, jonka varrella camp Highlanderkin sijaitsee. Kun pääsemme takaisin leirin kohdalle, nousemme rannalle, ja itsetekoisen hissin näköiselle lavetille nostettu kumivene hiissataan rannasta ylös. Liukastelen mudassa märkäpukuun kuuluvissa kumitossuissani ylös kanjonin rinnettä jalat täristen. Yhteenveto: hieno ja tekemisen arvoinen kokeilu, komeat maisemat. Suosittelen lämpimästi tekemään aurinkoisemmalla säällä.
Ihana isäntä on sytyttänyt nuotion paluutamme varten. Märkäpuvun saaminen pois kylmillä tönköillä sormilla on koettelemus ja vie varmaan yli vartin vaihtaa vaatteet. Menemme kaikki ulkokatokseen nuotion luo kaljalle. Ja taas tulee ruokaa pöytään! Minulle katetaan yksinään paikka kahdeksan hengen pöydästä, muut syövät toisessa. Nolottaa. Kun spagettikeittoliemi on syöty, ajattelen, että nyt oli kyseessä kevyt lounas. Kun pappa kantaa eteen vielä salaatit, paistetut perunat ja kananmunat, grillatut paprikat, leivät, hapankaalit, juustot ja tomaatit, ymmärrän sen olleenkin alkuruoka. Puolet jää väkisinkin syömättä, mutta silti tuodaan vielä cantaloupemelonin puolikas jälkkäriksi. Kun lähdemme pakulla kohti Focan bussiasemaa, jonne reissu päättyy, halaan kilttisilmäistä, englannintaidotonta isäntää kiitokseksi. Tosi sydämellinen vastaanotto.
Focasta olen päättänyt lähteä joko Montenegroon tai eteläisen serbifederaation pikkukylään Trebinjeen, riippuen kumpaan löydän busseja viiden jälkeen. Yleensä bussit kulkevat aktiivisesti aamukuuden ja kymmenen välissä. Tiskillä onnistaa, ja seuraava bussi Trebinjeen on 20 minuutin päästä (16 KM / 8e). Olen varannut peruutettavissa olevan The Red Door -hostellin (kerrossänkypaikka 8e) varmuuden vuoksi aamulla Trebinjestä, viestitän sinne tulevani iltabussilla, omistaja käskee kuskia jättämään minut Vukinje-ravintolan kohdalla, josta on keskustaa lyhyempi kävelymatka hostelliin. Nukahtelen matkalla väkisinkin pari kertaa. On hauska seurata, kun parissa tunnissa vuoristoiset maisemat muuttuvat aavoiksi peltoniityiksi silmänkantamattomiin, ja aurinko alkaa paistaa. Kohti aurinkoa!
Saavun Trebinjeen puoli yhdeksän maissa keskiviikkoiltana, minibussin kuski jättää minut bensikselle ennen kylään siirtymistä (n. 25 000 asukasta) ja kävelen kiskan kautta hostellille ostaen omenoita ja kaljan. Huhuilen hostellin tiskillä aikani ja soitan kelloa (jossa hauskasti tai virheellisesti lukee “If door is closed, ring and I be right”), mutta ketään ei näy. Keittiöstä löydän noin 65-70-vuotiaan miehen jonkun naisen kanssa lasilliselta. Mies puhuu sekaisin saksaa ja englantia, vaikuttaa vähän humalaiselta ja hömelöltä, mutta oli odottanut minua paikalle vasta myöhemmin. Väsymys iskee, kun pääsen pieneen, kahdella kerrossängyllä varusteltuun huoneeseen. Alasänkyjä majoittaa minua vähän nuoremmat naiset Alankomaista ja Saksasta. Joudun yläsänkyyn. Viestittelen Suomeen hetken ja päätän vielä lähteä läheiseen kauppaan, parin kilsan päässä olevaan keskustaan en enää jaksa. Syön huoneen terassilla pasteijoita (alkaa muuten olla mitta täysi, mutta se nyt on ainoata helppoa ja halpaa kasvisruokaa, jota on melkein kaikkialla tarjolla läpi yön), juon peuraetikettisen Jever-oluen ja kirjoitan tänne. Menen nukkumaan puoliltaöin kuumassa, mutta puhtaassa sängyssä.
Leave a Reply