Popayán ei ollut välttämättä reissun suunnitelmissa (jotka muutenkin olivat hyvin hatarat ja epämääräiset), joten oli tavallaan hassua ja vähän tarpeetonta viettää siellä neljä yötä. En tiennyt paikasta juuri muuta kuin että siellä pääsiäisviikon juhlallisuudet olivat pääosin katolisen Kolumbian suosituimmat ja se oli paikallisten turistiaikaa. Ja kyllä siellö kirkkoja olikin joka kulmalla! Kaupunki osoittautui pienehköksi ja käveltävissä olevaksi, mutta laajentuen kuitenkin pidemmälle vanhan kaupungin ulkopuolelle. Kaikki Popayánin ydinkeskustan matalat talot on maalattu valkoiseksi, mikä tekee katukuvasta melko poikkeuksellisen. Nykyään sen tunnusomainen valkoinen keskusta on jopa Unescon listalla, mutta sen väritykseen on myös historiallinen käytännön syy. Kyläläisten kävellessä kaduilla vielä osittain paljain jaloin, heidän jalkoihinsa pesiytyi epidemian tavoin nigua-hyönteinen, joka aiheutti mm. hallusinaatioita ja pahaa kutinaa (kuvagooglatkaapa ”tungiasis”, mutta vain tarkoin harkiten). Kun nämä tyypit sitten raapivat kutisevia jalkojaan talojen seiniin, nigua löysi tiensä rakenteisiin. Sitten huomattiin, että ne pirulaiset eivät sietäneet kalkkia. Kaikki talot määrättiin kalkittavaksi, mutta koska ihmiset jatkoivat rapsutteluaan seiniin, niihin jäi rumia jälkiä. Käytännön syistä osa kulmista jätettiin paljaiksi, niin sanotuiksi ”raapimiskulmiksi”. Kalkin sijaan nykyään talot on toki maalattu, mutta paljaita kulmia on edelleen näkyvillä. Ja hei, legendan mukaan Cervantes kuulemma kirjoitti Don Quiotea niguapäissään! Seinät maalataan joka vuosi uudelleen, koska se on nykyään osa Unescon maailmanperintökohteita (kuten myös muutamat paikan ruuat!) Popayán on joutunut maanjäristyksen uhriksi muutamaan kertaan (viimeksi vuonna 1983), ja siksi osittain uudelleen rakennettu oli tyhjää aikaa paljon. Kun saavuin hostellille sunnuntai-iltana, paikan pitäjä, itsekin paljon matkustellut Juan ehdotti keskiviikolle retkeä läheiselle Puracén kansallispuiston tulivuorelle. Suostuin luonnollisesti, koska juuri mitään suunnitelmia ei ollut.
Maanantai ja tiistai oli lähinnä hidasta ja päämäärätöntä käyskentelyä. Osallistuin ensimmäisenä aamuna opiskelijoiden pitämään ilmaiseen kävelykierrokseen, joiden missiona oli levittää hyvää sanomaa alueesta, joka ennen oli FARCin vahvaa seutua. Kävinme katedraalissa, yliopistolla (Popayánin yliopisto on kuulemma maan huippuja, seinällä oli lista siellä opiskelleista presidenteistä), syömässä paikallisia ruokia kuten Salpico-juomaa ja empanas de pipíyan -pasteijoita ja kuulin monia legendoja kaupungin historiasta.
Kävin syömässä päivän annoksen sopan ja juoman kanssa kasvisravintola Manassa 5500 pesolla (1,8e!!!), kävelin päämäärättömästi, ajauduin johonkin käsityöläismarkkinoille isoon taloon, jonka kolme kerrosta oli täynnä erilaisia käsitöitä ja taideteoksia. Ihmisiä siellä oli niin vähän, että en voinut pysähtyä katsomaan mitään ilman hyökkäämistä viereen ja jatkuvaa tarkkailua – yleinen ongelma Kolumbiassa aina kun haluaisin ”vain katsella”. Vähän tylsistyinkin tihkusateisilla kaduilla, kävin kahvilla ja herkkujäätelöllä ja lopulta menin luonnonhistorian museoon, joka oli sympaattinen kolmikerrokseninen pikku rakennus täynnä kiviä ja täytettyjä eläimiä. Auringonlaskuksi kiipesin kaupasta ostetun kaljan kanssa Parque del Morron pienelle kukkulalle, jossa kaulailevat pariskunnat pussailit itsensä ruvelle. Jumalauta! Kävin syömässä iltaruokaa kiinalaisessa, jonka etäisesti ehkä tempura-vihanneksia muistuttavat, öllöttävät möykyt ja riisi eivät tehneet vaikutusta. Jos suomalaisia kiinalaisia sanotaan ”paikalliseen makuun sopivaksi” muuttuneiksi, kävisivät Kolumbiassa. Mautonta roskaa. Lisäsin itse suolaa riisin päälle, jotta se maistuisi joltain. Ylipäätään kolumbialaisen (lihattoman/kanattoman) perusruuan ongelma oli mauttomuus, yksipuolisuus ja pelkästään hiilihydraattien varaan rakentuminen.
Popayánissa oleskeluun kuului paljon tyhjää aikaa, joten hengailin melko paljon hostellilla, joka tuntui olevan Juanin kavereiden kokoontumispaikka ja kaikki vieraat minua lukuunottamatta tuntui kuuluvan kalustoon. Kuulemma pilvetkin polteltaisiin yhdessä, ja semana santan vuoksi oli erityisen tärkeää olla varuillaan. Ekan päivän iltana hostelliin saapui kuitenkin belgialainen tyttö, joka oli ollut pari kuukautta töissä Equadorissa kyläkirjastossa. Hänen kanssaan juttelin jonkun verran.
Toinen, yhtä viileä ja sateinen päivä oli samanlaista päämäärätöntä hengailua, kahvilla ja syömällä käymistä ja käppäily Tres Cruces -nimiselle pienen kukkulan huipulle, josta kävelin isolle kauppakeskukselle, jonka yksikään kaupoista isoa Prismaa muistuttavaa jumbomarkettia ei kiinnostanut minua yhtään. Kävin sielläkin jollain suklaakastikemegaöverifrappicinolla ja kävelin bussiasemalle ostamaan torstaiksi yöbussiin lipun Bogotáan. Koska en keksinyt enää muuta, menin uskonnollisen taiteen museoon ihmettelemään miljoonien kultausten ja jalokivien arvoesineitä ja muun muassa taulusarjaa, joka esitti kaikkien opetuslapsien kuolintavat. Kävin hostellilla, jossa Juan sanoi että tulivuoriretken järjestäjä tulisi hakemaan rahat ”ihan kohta”, ja häippäsi samalla itse johonkin belgialaistytön kanssa. En sitten uskaltanut lähteä mihinkään, mutta reilun kahden tunnin jälkeen päätin lähteä etsimään iltaruokaa, vaikka Juanistakaan ei näkynyt enää vilaustakaan. Kun tulin (pieneltä ja kyseenalaiselta) pitsalta takaisin, Juan ja belgityttö tulivat samasta suunnasta, ja ilmeisesti rahanhakija tulisikin vasta illalla. Mitä helvettiä! Jätin rahat Juanille ja lähdin katsomaan pääsiäisen ajan jokailtaista kulkuetta kaupungin kaduilla. Soittokunta, pitkiä koululaisten kynttiläletkoja, äärimmäisen hidasta kristillisiä tapahtumia esittävien lavojen kantamista. Paljon, paljon katsojia.
Aamun herääminen oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Juanin sanoman mukaan minua piti tulla hakemaan päiväretkelle Puracén kansallispuistoon ja sen tulivuorelle kuudelta, mutta heräsin viideltä siihen että joku huhuili käytävässä nimeäni. Nousin silmät sirrillään ja tukka pystyssä katsomaan mitä tapahtuu vain kuullakseni, että minun olisi pitänyt olla valmis viideltä. Vedin housut jalkaan, kävin vessassa, otin vesipullon ja juoksin ulos tiellä odottavaan pakuun, jossa 7 muuta jo odotteli. Ahdistavaa!
Olin aamukiukuissani kaikkea muuta kuin iloinen, kirosin itsekseni tiedonkulkua, syömätöntä aamiaista, polttamatonta aamuröökiä, unohtuneita tavaroita ja ylipäätään nyt sitä, että piti lähteä niin nopeasti. Ehdottomasti inhoamiani asioita. Tietysti tilanne oli lisäksi se, että opas ei puhunut sanaakaan englantia, ja kaikki muut osallistujat oli kolumbialaisia.
Reilun tunnin matkan jälkeen pysähdyimme Puracén kylään johonkin taloon, jossa selvisi, että sieltä saisimme aamiaista. Pelastus! Sen jälkeen jatkoimme matkaa puolisen tuntia yhä pomppuisampaa ja kapeampaa tietä, kunnes pysähdyimme uudelleen ottamaan mukaan varsinaisen oppaamme (”tiennäyttäjämme”), joita tulivuorelle pyrkijät pystyivät palkkaamaan myös mukaansa yksityisesti, ja jotka kaikki kuuluivat alkuperäisväestöön. Otimme Mari-nimisen naisen kyytiin ja jatkoimme vielä eteenpäin. Tässä vaiheessa eteneminen oli pakulle jo hankalaa ja kyydissä olevien päät hakkasivat penkin ja auton reunoihin.
Lopulta jäimme parin pienen lammen viereen valkokiviselle tielle, ja aloitimme kävelyn ylöspäin. Olimme siinä vaiheessa melkein 4000 metrissä, sää oli reilusti kylmempi, tuuli voimakas ja jo muutaman askeleen jälkeen huomasi, että happea oli paljon vähemmän. Kävelystä tulisi raskasta. Tieltä siirryimme reilun kilometrin jälkeen polulle, jota jatkoimme rauhallisesti. Jostain syystä polveni tuntuivat koko ajan voimattomimmalta, ja tuntui kun jalat olisivat kohtuuttoman raskaat. Mitä ylemmäs nousimme, sitä raskaammaksi kävi askel. Vaikka vaellus sinänsä ei ollut raskaimpia tekemiäni, olosuhteet viimassa, koko ajan kylmenevässä ilmastossa ja ennen kaikkea hapettomuuden aiheuttamassa voimattomuudessa oli ennen kokematonta. Mari tarjosi kokateetä helpottamaan korkanpaikan hengittämistä (ei mitään tekemistä kokaiinin kanssa), mutta en huomannut mitään eroa. Kun paramòn kasvillisuus pikkuhiljaa katosi ja jäljellä oli vaan mustaa kiveä ja hiekkaa, oli pakko istahtaa lepäämään viiden metrin välein. Todella hidasta. Kraatterille pääsimme 2,5–3 tunnin nousun jälkeen, ja silloin lämpötila laski nollaan. Alkoi samalla sataa. Tuuli vihloi kipeästi korvia, koska en tietenkään ollut varautunut matkaan pipolla, villapaidoilla ja toppakäsineillä kuten muut. Ylipäätään, en tiedä mikä sai minut luulemaan, että näkisin tällä lomalla aurinkoa, sillä enemmän täällä on palellut kuin hikoillut!
Sumu ja pilvet estivät näkyvyysen huipulla, mutta mustaa laavakiveä vasten nopeasti liikkuvat pilvet joiden yläpuolella olimme oli uskomaton näky. Kylmyydestä johtuen laskeutuminen oli aloitettava melko pian. Kompastelu ja liukastelu oli vielä pahempaa alasmennessä, ja tärisin kylmyydestä sateen kastettua tuulitakkini ihoon saakka ja tuulen riepotellessa kangasta. Liukkaat kivet ja jyrkät alasmenot kauhistuttavat, kun kädet olivat niin kohmeessa etten saanut kunnolla otettua tukea kiivetessäni niiltä alas. Maisemat ja pilvien liike oli mieletöntä katsottavaa, mutta olosuhteet olivat vähintään puolet kokemuksesta.
Itsenikin yllätykseksi olin ensimmäinen takaisin tiellä, jossa sade oli lakannut ja tuuli maltillisempi. Vihdoin pystyi huokaisemaan hetkeksi. Luihin ja ytimiin pesiytynyt viima laittoi tärisemään, kun odotin muita ryhmäläisiä autolle, jossa ei tietenkään ollut sellaista asiaa kuin lämmitys.
Reilun puolen tunnin ajamisen jälkeen, noin kolmelta pysähdyimme meille sovitulle lounaalle paikan ainoaan ”ravintolaan”. Lämmitetty mehu ja ruoka oli tuli todella tarpeen, mutta helvetin kylmä oli edelleen, koska ei ravintolassa tietenkään esimerkiksi ovea tai mitään lämmitystä ollut. Kun olin ihan valmis lähtemään, olikin ohjelmassa vielä lämpimässä lähdevedessä (”thermal springs”) uiminen ravintolan takapihalla. Mulla tästä ei ollut tietoa, joten uikkareitakaan ei ollut, ja yritin lämmitellä jalkojani muiden lillutellessa ammeessa, johon lähdevesi ohjattiin. Itse tunsin oloni vieläkin viileämmäksi lämpimästä jalkakylvystä huolimatta.
Seitsemän jälkeen olin takaisin hostellilla. Olin niin onnellinen, että lähdin ja selvisin päivästä, mutta myös todella tyytyväinen päästessäni suihkuun ja peiton alle. Kävin lyhyen levon jälkeen vielä nopeasti syömässä (keskinkertaista, pientä ja kallista) falafel-pitaa hostellin vieressä, kunnes kapaloiduin uupuneena sänkyyn Juanin ja hänen ystävien pitäen juhlia yleisissä tiloissa.
Viimeinen päivä Popayánissa koostui lähinnä kävelystä kaupungilla, istumisesta kahvilla, lounaasta, eväiden ostamisesta bussimatkalle ja lukemisesta hostellin sohvalla. Kahdeksalta illalla Suomen busseja luksuksempi kyyti lähti kohti Bogotáa, ja reissu oli virallisesti jo loppumaisillaan. Olin varannut viimeisiksi öiksi Bogotásta simppelin yksityisen huoneen, ja ajattelin viettää ne vaikka sängyn pohjalla, jos en keksisi mitään tekemistä pääsiäispyhiä viettävässä pääkaupungissa. 13,5 tunnin bussimatka sujui nukahdellen ja heräillen, mutta ennen aamun yhtätöista olin päässyt taksilla hostellilleni. Uuuuh, oma puhdas sänky ja espanjalaisia tai espanjaksi dubattuja sarjoja näyttävä pikkutelkka!
Leave a Reply