Uusi viikko, uudet suunnat. Kolmas kokonainen viikko reissussa alkamassa, jäljellä suunnilleen puolet. Olen matkustanut ehkä vähemmän kuin aiemmin, sillä jotenkin en ole päässyt ”reissaamisen” fiilikseen vieläkään. Yksinäinen olo välillä, ei ole ollut kauheasti juttuseuraa. Espanjan huono osaaminen ärsyttää yhä eikä musta ole hostelleissa muille itseäni tutuksi tekemään ilman syytä.
Maanantaina heräsin kuudelta, että olisin Necoclín pienessä ”satamassa” seitsemältä. Jätin hostellille säilöön ison rinkan ja kassillisen pyykkiä pesuun, jotka hakisin palatessani. Jaoin tuktuk-taksin saksalaisen tytön kanssa. Halusin matkata Capurganáan, pieneen ja vain veneellä saavutettavissa olevaan kylään Panaman rajan lähellä kokeilemaan, josko pääsisin siellä vihdoin kokeilemaan sukeltamista. Lisäksi uiminen ja vaeltaminen lähialueilla piti olla mahdollista. Pikavenelippu oli suhteellisen kallis (~23e), ja olin lukenut sen olevan suhteellisen raskas. Pomppuisa se ainakin oli, kun kahdeksan jälkeen viimein pääsimme matkaan. Kuin olisi hyppinyt penkillä pomppulinnan tavoin, mutta alastulon ajaksi pyllyn alla olisikin ollut sementtisäkki.
Reilun puolentoista tunnin päästä olimme perillä Capurganássa, ja etsin hostellini La Posada del Geckon. Ensivaikutelma: ei autoja. Pienet kadut, hevos/muulikuljetuksia, joitakin prätkiä. Harmaata ja tihkuisaa, kosteaa, muutamia kiskoja ja ravintoloita, lihanleikkaamokoju.
Ensin yritin käydä sukellusfirmalla, mutta siellä ei ollut ketään paikalla. Toisessa sukellusfirmassa kaksi naista pyöritteli mulle silmiään, ku yritin kysyä ensin espanjaksi ja sitten englanniksi. Niiden kanssa en ainakaan lähtisi minnekään.
Lähdin kävelemään luontoreitille kohti El Cielon vesiputousta, vaikka tiesinkin sen olevan todennäköisesti kuivassa vaiheessa tähän aikaan. Reilun tunnin matka sinne viidakon läpi oli kuitenkin ihan kiva kävellä, vaikka vaelluskengissä jatkuvat matalan joen ylitykset kiviltä toisille taiteillen olikin vähän hasardia, ja kastuin pariin otteeseen. Kerran vanha señorita sandaaleissaan tuli tukemaan mua käsistä, itse kävellen vedessä. Liikkis. Kun pääsin kohteeseeni, käännyin ympäri käymättä edes maksullisella puolella katsomassa: joen virrasta ja kuivuneesta olemuksesta saattoi jo päätellä, ettei siitä kummoista putousta irtoaisi. Paluumatkalla satoi vähän.
Päästyäni kylään takaisin uskaltauduin syömään tyhjään muovituolipaikkaan, ja sain to-del-la hyvää kokonaisena paistettua kalaa. Jalat olivat jostain syystä ihan muussina, joten jaksoin vielä lähinnä kävellä katsomaan kylän oman rannan. Sinne mennessä huomasin ensin yhden hylätyn näköisen ja jo graffitein maalatun hotellialueen näköisen alueen, jonne uskaltauduin sisään. Olin niin mielettömän onnellinen, pitkästä aikaa jotain tosi kivaa löytyi sattumalta. Kiersin alueen ja rakennukset, ja ne olivatkin jo aika hävityksen vallassa. Viereisellä tontilla näkyi myös minusta olevan ainakin yksi iso monikerroksinen rakennus, joka ei voinut olla enää asuttu. Kiersin tonttien aitojen takaa katsomaan, ja vierestä paljastui vielä isompi, hylätty hotellialue, joka oli edellistä huomattavasti paremmassa kunnossa. Liejuinen uima-allas, tenniskenttä, simahtaneita lyhtypylväitä, hienot kuviokaakeloinnit seinissä ja lattioissa, moorilaisia kuvioita valkoisiksi kalkituissa seinissä.. varmasti yksi parhaista tän reissun yllättävistä löydöistä. Ja kaiken kukkuraksi toisen alueen laelta löytyi yhtäkkiä valkoinen hevonen yksinään – pelästyin näkyä niin, että pysähdyin kuin seinään. Poistuessani olin jotenkin niin kaikkeni antanut (en tiedä mistä ne 23 000 askelta oli kertyneet, mutta siltä se tuntuikin), että jaksoin vähän katsella merta ja sen tyskyjä, ja sitten kiertää sukellusfirman kautta kaupalle. Dive & Green -mestalla oli ihanan lämmin vastaanotto, ja he lupasivat viestittää, jos vaan saavat ketään muita lisäkseni lähtemään sukeltamaan. Yksin se ei onnistuisi. Kaupasta ostin 2,5 litraa punaista limpparia ja spagettia eristäytyneen kylän hinnoilla ja menin hostellille suihkuun ja keittelemään ruokaa.
Tiistai-aamuna wifi ei toiminut, joten sukellusfirmasta uutisia odotellen käänsin hätäpäissäni mobiilidatan päälle. Ei viestejä. Keitin eväistä vähän puuroa, ja päätin lähteä sitten viereiseen Capurgán ”sisaruskylään” (ainoat tällä seudulla), vuoren yli vievän vaellusreitin toisessa päässä olevaan Sapruzzoon käymään. Siinä pääsi taas nousemisen ja hikoilun makuun! Vaikka taivas oli mustien pilvien peittämä, hiostavuus oli omaa luokkaansa ilman aurinkoa. Puolivälissä, korkeimmalla kohdalla oli kiva näkymä kumpaankin kylistä. Päästyäni reilun tunnin päästä Sapruzzoon kävelin vähän vielä omaa kylääni pienemmässä kylässä (ei edes ainuttakaan mottoripyörää, ainoastaan veneitä), ostin kotitekoisen jätskin ja päätin jatkaa toisen, pienemmän kukkulan yli La Mieleen, Panaman puolelle. Raja oli huipulla, tappavien portaiden jälkeen, eikä siinä leimattu passeja: armeija-asuihin pukeutuneet vartijat vain ystävällisesti kirjoittivat nimeni vihkoon, ja käskivät palata ennen neljää takaisin.
Opaskirjan mukaan La Mielessä piti olla alueen kaunein ranta, mutta minä sanon että ei helvetissä. Yhden kadun kylä pyysi ensinnäkin pienen ”sisäänpääsymaksun”, jota mm. perusteltiin puhtaanapidolla. Mitä paskaa. Kaikki paikat oli täynnä roskaa siinä mittakaavassa, että en tiennyt katsoisinko sinänsä kaunista, romuluista rantaa vai jätekasoja (tiedän, mikä minä olen sitä arvostelemaan, kun paikkaan ei vie edes tietä vaan 45 minuutin pituiset portaat – sieltäkö kyläläisten jätteet pitäisi kuskata selässä kantaen johonkin mystiseen paikkaan, kun toisella puolellakaan ei ole mitään jätteidenkäsittelyä? Vai veneellä upottaa meren pohjaan? En minä tiedä. Poltettu sitä oli ainakin yritetty, mutta esimerkiksi ranta hiekkarannan ulkopuolella oli täynnä muovia, josta en tiennyt oliko se tullut sinne mereltä vai maalta). Muutenkin fiilis oli jotenkin epämiellyttävä, joten en mennyt isojen aaltojen sekaan uimaan, vaan poltin tupakan ja lähdin kapuamaan takaisin Sapruzzoon. Olin rajanylityspaikalla ilmeisesti niin hikisen ja uupuneen näköinen, että hassutteleva rajavartija tuli taluttamaan mua viimeiset porrasaskelmat naureskellen.
Sapruzzossa join reissun kalleimman mangolimun (ymmärrettävistö syistä: se oli kulkenut pitkän matkan veneellä tänne) ja lähdin yrittämään, jaksaisinko kävellä vielä samaa reittiä takaisin kotikylään. Tiukkaa teki! Puolessavälissä näköalapaikalla tapasin vähän omalaatuisen ja äärimmäisen laihan korealaismiehen, jonka kanssa jutellessa kävi ilmi, että hän oli mm. pyöräillyt Koreasta Norjaan ja Chilestä Kanadaan. Huh, my hero! Kun sitten lopulta päästyäni googletin häntä, kävi ilmi, että hän oli tunnettu rauhanaktivisti Okhwan Yoon, joka on pyöräillyt 193 maassa. Ihan mieletön tyyppi! Erotessaan hän toivotti käärmeetöntä kotimatkaa, ja ainoiksi eläinbongauksiksi reissulla jäikin isot hämähäkit, tukaani, värikkäät perhoset ja sininen rapu.
Kotikylässä kävin hostellilla toteamassa wifin edelleen toimimattomaksi, lähdin vielä kastautumaan viileään mereen ja olin valmis menemään hostellille syömään linssejä ja spagettia. Ja sipsejä! Ostin sipsejä!
Makasin sängyssä jo seitsemältä ja kirjoitin tätä päiväkirjaa, kun lopulta vittuuntuneena netin jatkuvaan katkokseen päätin lähteä ulos vielä röökille. Ja onneksi niin! Dive and Greenin sukellusopettaja Sebastian ilmestyi kuin taikaiskusta paikalle, ja sanoi ettei ollut saanut mua viestillä kiinni (helvetin wifi), joten oli lähtenyt etsimään mua kävellen kylältä: huomenna pääsisi sukeltamaan! Kohtalo, kiitos että oli kerrankin puolellani. Jee!
—
Aamuyhdeksältä olin Dive & Greenin mestoilla, jossa katsoin ensin 20 minuuttisen muistinvirkistysvideon, koska olin kertonut olevani epävarma pitkän sukellustauon jälkeen. Siitä tuli ihan ok oli, varsinkin kun paikka oli sellainen, että he kasasivat melkein kaikki kamat vöistä bcd-liiviin valmiiksi päälle puettavaksi.
Ensin suuntasimme veneellä La Pielä del Centron sukelluskohteeseen, jossa pohjalla oli iso kivi ja siinä ja sen ympärillä isoja korallimuodostumia. Kuulemma kilpikonnakin siellä asuu, mutta se ei tullut meitä tervehtimään. Turvatauon ajaksi menimme takaisin rantaan ja toimistolle syömään hedelmiä, ja sitten suuntasimme Baja Nauin koralleille toiseksi sukellustunniksi. Itse sukeltaminen sujui hyvin ja ilman yllätyksiä, mutta iso aallokko oli tosi haastava nousta ylös. Jo veden alla olo kova virtaus, jota vastaan oli mahdotonta yrittää päästä hallitusti eteenpäin, mutta pinnalla uiminen veneelle monimetrisissä aalloissa vasta olikin hankalaa. Veneeseen nousussa paiskautui koko ajan veneen seinämää vasten. Onneksi oli sentään portaat, joista nousta ylös!
Sukeltamisen onnistumisesta piiiitkän odottamisen jälkeen tuli tosi hyvä mieli, joten palkitsin itseni suihkun jälkeen ensimmäisen paikan lounaspaikalla, josta sai ihanaa nahkoineen paistettua kalaa. Lähdin kävelemään sen jälkeen El Aguacatelle hiekkatietä joka kulki melko lähellä rantaa, mutta en jaksanut kävellä perille asti. Näin taas valkoisia hevosia ja yhden mielettömän ison liskon keskellä hevosenpaskaa. Epäselväksi jäi, mikä se oli. Varaani?
Huomenna edessö oli pitkä matkustuspäivä: ensin veneellä takaisin Necoclíin, rinkan haku hostellilta, Medelliniin vievän bussin etsiminen, noin 10 tuntia bussimatkaa ja Medellissä hostellille siirtyminen todennäköisesti metrolla. Yritin tänään käydä tekemässä varausta huomisen ainoaan laivaan aamukymmeneltä, mutta päästessäni paikalle, mesta oli jo kiinni. Sormet ristiin, että mahdun aamulla vielä pomppukyytiin!
Nyt nautin toimivasta wifistä, koko täällä olon kestäneestä yksinasuttamastani dormihuoneesta ja samalla jätän henkiset hyvästit tömän reissun todennäköisesti viimeiselle meren läheisyydessä ololle; loppumatka menee sisämaassa.
Leave a Reply