Maanantaina ympäri kellon kestänyt siirtymäpäivä itäpuolen Perhentian saarelta länsirannikon pääkaupunkiin Kuala Lumpuriin. Aamulla kävin vielä ennen aamupalaa kastautumassa meressä, sitten suihkussa ja Matahari Chaletin huonehintaan kuuluvalla aamupalalla. Sitten pyörin terassillani ympyrää tunnin verran miettien, mitä tekisin ennen kuin piti lähteä. Kävellä ei voinut, uimaan ei enää ehtinyt, syömässä olin juuri käynyt. Lopulta vein avaimen respaan ja otin rinkan siirtyäkseni rantakuppilaan limulle odottamaan, että kello on sen verran että voin pyytäö vesitaksia heittämään minut mantereelle vievään kahdentoista veneeseen, jotka eivät siis tulleet rantaan saakka vaan jäivät noin 50-100 metrin päähän. Olin päättänyt yrittää klo 13:30 bussiin kohti Kuala Lumpuria, koska en kuitenkaan rinkan kanssa jaksaisi paljon Kuala Besutin satamakaupunkia tutkailla yöbussia odotellessa, ja toisaalta keskellä yötä saapuminen uuteen kaupunkiin vammajalan kanssa ei houkuttanut. Ilmeisesti mantereelle vieviä lauttafirmoja oli lukuisia, joten vesitaksikuskien ja kyyditettävien kanssa saatiin aikaan oikein kunnon sekasortohärdelli. Ensin pakkauduimme rannasta kahlaamalla viiden muun kanssa pieneen moottoriveneeseen. Minut heitettiin merelle tyhjänä ankkuroituun isompaan paattiin yksinäni. Muut lähtivät johonkin toiseen veneeseen. Kelluin siellä ulapalla viitisen minuuttia ylhäisessä yksinäisyydessäni miettien, mitäköhän helvettiä seuraavaksi tapahtuisi. Hetken päästä laivaan tuli jonkun toisen venetaksin kyydissä kolme poikaa. Sitten perhe ja kaksi tyttöä. Sitten saapui kuski. Sitten lähdimme läheiselle laiturille kovaäänisten huutojen säestäminä bensan haistessa kelaamaan eestaas ilmeisesti mahtumatta ottamaan tai jättämään matkustajia. Lopulta sieltä toisen veneen avulla tuli vielä noin viisi henkilöä kyytiin. Alettiin olla sardiineja, mutta vielä uusiksi pysähdyimme keskelle rantaa ottamaan kyytiin länkkäripariskunnan, joka aloitti hirveän huudon kahdesta ringgitistä (alle 50 senttiä), jota itsestäänselvästi venetaksikuski pyysi heidän heittämisestään isommalle botskille. He eivät suostuneet maksamaan, koska luulivat sitä huijaukseksi (kaikki muutkin, minä mukaanlukien, olivat kyllä ymmärtäneet ettei venetaksi kulje ilmaiseksi, vaikka kiekka tuntukin ylimääräiseltä). He huusivat viitisen minuuttia muiden ollessa vaivautuneita, ja lopulta taksikuski sanoi heittävänsä heidät takaisin rantaan, jos ei kerran huvita maksaa. Lopulta he kiroillen ja haistatellen maksoivat. Hävetti rotuni puolesta.
Kävimme matkalla vielä molemmilla saarilla (Kecil ja Besir) hakemassa kyytiin pari perhettä. Tilaa alkoi olla nyssäköiden kanssa kovin niukasti, kun pomppuisa kyyti mantereelle vihdoin alkoi. Rannassa odotti järkyttävä hulabaloo, kun lähimmälle Kota Bharun lentokentälle ja kaupunkiin kyytiä tyrkyttävät taksikuskit hyökkäsivät syliin saakka, ennen kuin veneistä oli ihmiset edes päässeet ulos. Tein tieni kävelysauvalla murhaavasti katsellen läpi kiikkerän laiturin. Menin tullessamme tuttuun matkatoimistoon kysymään Kuala Lumpuriin lähtevistä busseistä, ja hän neuvoi vähän matkan päähän Perdanan tiskille, jolta lähti 13:30 bussi pääkaupunkiin. Jos jotain olen huomannut, niin yleisiä julkisia pitkän matkan busseja ei tunnu hevillä löytyvän. Kaikki ovat jonkun yksityisen tarjoamia minivan-, kimppataksi- tai expressbussikyytejä. Nyt lähti onneksi reilun leveillä penkeillä ja ilmastoinnilla varustettu expressmallin dösä, jolla pääsi noin 11 eurolla yhdeksässä tunnissa perille. Aikaa lähtöön oli vielä noin puoli tuntia, jonka ajan yritin etsiä jotakin ruokaa matkalle evääksi: en löytänyt kuin makeita pullia, pähkinöitä, vettä ja sipsejä. Ja tikkarin! Aivan järkyttävä hiki rinkka selässä, viikset valuivat vettä.
Rakastan bussissa tai junassa istumista loputtomasti niin kauan, kunnes olen panikoinut itselleni vessahädän vain siitä pelosta, että kohta iskee kusihätä. Niin kävi nytkin. Kahden tunnin kohdalla alkoi kusettaa, neljän tunnin jälkeen pysähdyttiin bensikselle ja hyökkäsin viimeisen penkkirivin paikalta ensimmäisenä ulos, toteamalla vain meneväni vessaan edes kysymättä mahtaisiko se olla ok tässä tankkauksen yhteydessä. Kun tulin vessasta, onneksi muutkin olivat hakemassa juotavaa tai muuta huoltiksen liikkeestä. Meni noin vartti, kuin hätäpäissäni ostamani jätski ja pähkinäpussi oli syöty, kun pysähdyimme uudelleen oikeaan ruokapaikkaan. Ei mitään järkeä! Söin sitten sielläkin noutopöydästä otetun mukaan laskutettua riisiä ja jotain kasvismökellystä. Ehkä mauttomin ruokani tähän mennessä. Oikeastaan kaikki tuollaiset valmiista laareista otetut kasvisruuat ovat olleet tyhjiä arpoja.
Matkalla luin, viestittelin kotiin (ota mallia Suomi, täällä on dösissäkin ilmaiset wifit!), lepäilin ja katselin ikkunasta ulos.
Meidän piti olla perillä kymmeneltä, muta kello oli lähes 23 kun pääsimme TBS:n bussiasemalle, joka oli jonkinlainen iso bussikeskus – mutta ei yksikään niistä kolmesta bussiasemasta, jotka mukanani olevassa matkaoppaassa oli mainittu! Akku puhelimesta ja padista oli loppu, mutta olin etukäteen katsonut minkä metroaseman lähellä varaamani Traveler’s Lodge KL sijaitsi. Kuala Lumpurissa menee kolme kulkupelia raiteilla: monorail, LRT (metromaisin) ja KLIA (junamaisin). Kävin kysymässä kellon lähennellässä puoltayötä taksikyydin hintaa hostellille, mutta en sittenkään suostunut maksamaan pyydettyä RM 50 (13e), ja selvitin reittikartoista pääseväni sinne yhdellä vaihdolla Pasar Senille, ensin KLIAsta Sentralille ja siitä LRT:lle. Kun lopulta pääsin vielä eksyen lopun kävelymatkalla etsiessäni hostellille, olin mielettömän tyytyväinen itseeni. Kun omistajan vaimo vielä ensin tarjosi heiltä ylijäänyttä kanariisiä iltaruuaksi, mutta kasvissyönnin selvittyä hoiti vielä jostain kiinni olevasta alakerran ravintolasta minulle jättiläismäisen annoksen paistetua nuudelia ja kananmunaa, uskoin ihmiskunnan tulevaisuuteen taas hiukan enemmän. Suihku ja sänkyyn, ja jäin hyvässä levollisessa olossani vielä kiinni nettiin kolmeen saakka.
Leave a Reply