Vaikka matkalla taksissa lautalta guesthouselle jo huomasin, että saari olisi Lantaa autoliikenteisempi ja osa teistä isompia, päätin vuokrata aamupäivästä skootterin, koska ilman sitä en pääsisi liikkumaan mihinkään ja niitäkin kyllä näkyi reilusti liikenteessä. Guesthouselta sellainen järjestyi 30 rm/päivä, ja otin sen heti kolmeksi vuorokaudeksi. Herttainen omistaja, joka kutsui minua jo etunimeltä, antoi omatoimisesti 15 rm alennuksen kokonaissummasta. Pyysin myös etukäteen varattuun kahteen yöhön kaksi lisää, koska oli mentävä jalan ehdoilla ja saari vaikutti sen verran sopivan kokoiselta, että palveluja löytyi enemmän kuin tarpeeksi kaiken maailman duty free -ostoskeskuksineen (Langkawi on verovapaata aluetta ja siksi ainut alue islaminuskoisessa Malesiassa., jossa alkoholia oli runsaasti ja normaalihintaisesti = esim. Thaimaan hinnoilla tarjolla) mutta ei kuitenkaan niin iso, etteikö pikkuteitä ajeluun löytyisi. Viimeiseksi yöksi kaikki yhden hengen huoneet olivat varattu, joten jouduin ottamaan kahden hengen huoneen (19e/yö), mutta ratkaisu oli silti kaikin puolin helpoin sen sijaan, että olisin lähtenyt etsimään muuta halvempaa paikkaa aivan turhaan.
Lähdin ajelemaan ensimmäisenä kohti Gunung Rayan vuorta noin tunnin verkkaisem ajomatkan päässä, jolle johti pienempi kiemurainen metsän ja kukkulan reunan välissä. Itsepäiset apinat ja lehmät istuivat ja hyppivät aika ajoin keskellä tietä. Laella oli jonkinlainen voimalaitos ja resortti, jonka torniin pääsi kymmenellä ringgitillä hissillä katsomaan maisemia. Sää oli sen verran pilviutuinen ilmeisesti, että en ainakaan tietoisesti nähnyt Thaimaahan saakka.
Ajelin sieltä alas ja jatkoin kohti koillisosaa, eli aivan vastapäiseen kolkkaan majapaikkani sijainnista. Kävin kääntymässä ison käsityökomleksiostoskeskuksen pihassa, mutta en jaksanut mennä sisään ontumaan. Kävin pikkutiellä katsomassa Black sand beachin rantoja ja syömässä pitkähkön ruokalistan selvitystyön jälkeen riisiä ja paistettuja kasviksia sekä yhden leivitetyn (?!) kananmunan. Aurinko korvensi ajaessa niskaa, mutta hiukset hulmusivat tuulessa. Autot ohittivat minut ja muut skootteroivat varsin maltillisesti tien pätkillä kohdissa, jossa näkivät eteensä vastaantulijoiden kaistan tyhjäksi. Tämä lienee seuraus ja syy myös siihen ja aiitä, että tämä on ensimmäinen käymistäni Aasian maista, jossa minulta pyydettiin kopioitavaksi ajokortti ennen skootterin vuokraamista. Ei kovinkaan hurjapäisiä sekoilukaahailuja tai mistään välittämättömiä läheltä piti -tilanteita. Ajaa ontoistaiseksi ahdistanut vain pääkylä Kuahin ympäristössä vilkkaan liikenteen vuoksi. Tiet ovat pääosin hyvässä kunnossa suomalaisittainkin. Matkalla kaikkea maisemaa reunustivat jossain kaukaisuudessa vihreärinteiset kukkulat, merellä pienet saaret. Teitä ei kulkenut saaren läpi kuin kaksi, eikä muutenkaan liikkumiseen ollut usein kuin se yksi tie, joka kulkee saaren ympäri. Kertoessani guesthousen pitäjälle meneväni Gunung Rayan vuorelle, hän varoitti tien olevan pieni ja mahdollisesti huono, ja rengasrikon joutuisi maksamaan itse. Odotin jotakin laosmaista kurakinttupolkua täynnä jätettä ja isoja kiviä. Mitä vielä. Minusta tie oli vähintäänkin samaa tasoa kuin Mäntsälän kodin Metsäkulmantie, vaikkakin pienempi ja toki kiemuraisempi ja osittain hajonnut, mutta silti kokonaan päällystetty. Mutta ehkä se Metsäkulmantiekään ei ole vielä kovin korkeilla standardeilla. Kuitenkin selvästi huomaa, että kadun varret ovat tällä saarella aasialaisittain tai balkanilaisittain verraten melko siistejä ja hoidettuja, eikä yhtä hökkelimäisiä rakennuksia ole vielä tullut vastaan kuin vaikkapa Laosin tai Thaimaan viidakkoteillä. Se heijastuu toki myös muita Kaakkois-Aasian maita hiukan kalliimpana hintatasona, mutta kyllä perusruokaa saa varsin maltillisella alle parilla eurolla.
Ajelin kukkulan jälkeen aivan koilliskärkeä kohti Tanung Rhun alueelle ja rantakaistaletta kohti, kun tiellä oli portti ja vartijankoppi. Ilmeisesti alue oli osittain resortin omistuksessa ja osittain suojeltu, sillä jouduin kirjoittamaan henkilötietoni ja rekisteröimään menoni alueelle. Virallisesti koppalakkiin pukeutunutta miestä nauratti kovasti Finland, josta hän ei ollut edes kuullut ja mietti, onko sitä olemassakaan. Kärjestä löytyi hiljainen ranta ja kalastajasatama, jonka pienen pienestä kiskasta ostin kylmäarkusta limua. Isokokoinen muslimiteini kuunteli pöydän takana kuulokkeita ja selasi Facebookkia kälyisessä kopissa iPhonestaan niin jamittelevasti, että hytkytteli päätään rahoja kaivellessaankin. Ei vastannut ennakkoluuloja siitä, mitä odotin kiskasta löytäväni. Ja hyvä niin! Istuskelin hetken aikaa satamassa ja läheisellä rannalla ja lähdin ajeleman saaren itärannikkoa alaspäin. Matkalla piti olla Durian Perangin vesiputous, josta olin lukenut olevan mahdollista jopa uiden liukua seuraaville välilammille, jotka keräsivät vettä. Alhaalla myyntikojujen luota kävelin ylös yhdet lyhyet portaat, mutta ainakin siitä katselupaikalta näkyi ainoastaan kuivunut puro. Ylöspäin jalka ei taipunut, joten palasin alhaalta ostamaan limun ja katselin malesialaisteinien kiusantekoa toisilleen.
Saaren kaakkoiskulmassa alhaalla käännyin kohti lounasta ja hetken aikaa olin kovin jännittynyt yhtäkkisistä liikenteistä, hälinöistä ja kaistanvaihdoista. Selvisin tilanteista ja jatkoin auringonlaskuun taipuvaa maisemaa ajellen kotiinpäin, käyden siellä vielä kääntymässä ihan kärjessä pientä polkua, josta löytyi koteja ja kalastajaveneitä kellumasta. Ja hauska puutarha, joka oli tehty roikkuviin vesipulloihin.
Olo oli yltäpäältä nuhjaantunut, kun pääsin guesthouselle, joten vaihdoin vaatteet ja selailin hetken levätäkseni nettiä. Olin joutunut tankkaamaan skootterin tankin kahteen kertaan (enkä enää jännittänyt tankkaamista, jossa ensin ajetaan tankille tavallisella bensiksellä, sitten käydän sälle maksamassa haluttu summa (skootterin tankin vetää täyteen neljällä ringgitillä eli eurolla) ja sitten kävellään takaisin tankkaamaan – eli aivan kuten Suomen tiskillemaksut. Muista naapurimaista tuttuja kioskeja, joista ostaa litran pulloissa bensaa kymmenen metrin välein ei ole, pitää oikeasti pitää huoli, että noin 10 kilometrin päässä toisistaan olevien bensisten välillä ei lopu kesken. Muutamien kilometrien päässä oli iltaruokamarkkinat, jota lähdin vielä tutkimaan. Joka ilta jossakin saaren osassa järjestetään nightmarket, jolta voi ostaa mukaansa pieniä erilaisia käristettyjä lihoja kaikissa muodoissa ja malleissa, styroxboxisia annoksia, erilaisia mehu- ja esanssijuomia, lettuja, suolaista, kasviksia, herkkuja, kakkuja ja ihan perusvaatekrääsäkamaakin. Tori ei ollut iso vaan ehkä noin kolme riviä telttoja muutaman kymmenen metrien mittaisena, joka sopi jalalle loistavasti paremmin. Hulina, hyörinä ja metakka oli asiaankuuluva ja tuttu jo aiemmilta reissuilta. Ostin pahvipaperikolmion muotoon pakatun nasi leksan (jonkunlainen klassikkoperusannos, jossa riisiä jonka päällä chilikastiketta, kuivattuja anjoviksia ja paahdettua sipulia), kasvisfrittikevätkääryleitä, kolmenlaista blinimäistä muotilla tehtyä paksua pannukakkua (sisällä munkintapaisesti yhdessä kuumaa ananasta, yhdessä makeaa kurpitsaa ja yhdessä kookosmöhnää) ja grillattuja kalapullia tikun nokassa. Osan pakkasin mukaan reppuun iltapalaksi ja osaa maistlein siellä. Ajoin vielä Pantai Cenangin (alue tai lähinnä kadunpätkä oman guesthouseni hiljaisemman Pantai Tengahin vieressä) syömään kasvis tom yam -keiton ihan lämpimäksi ruuaksi ja ajelin kotiin suihkuun, joka poisti ehkä tuhat tonnia töhnää mielestä ja ihosta. Makoilin sängyllä ja olin viestin kotipuolen tyyppien kanssa myöhään maistellen toriherkut. Aivan hyvä päivä!
Matkaajiin saarella on selvästi totuttu, sillä liikkumiseni ei herätä juuri mitään huomioita eikä lapset huutele pihoilta tervehdyksiä ihmeissään. Kaikki tapaamani ihmiset osaa edes muutaman lauseen englantia. Tuijottamista aiheuttaa ainoastaan kävelysauvan käyttö, jota en kyllä ole nähnyt vielä tähän astisella reissulla muilla. Malesialaisten ja kiinalaisten turistien suosiossa Langkawi tuntuu olevan enemmän kuin länsimaisten. Jollain tapaa saari on kuitenkin onnistunut säilyttämään sen “kylämaisuutensa” matkailijoista huolimatta: toki tarjolla on ruokaa kaikkea turkkilaisista iranilaisiin ravintoloihin ja Pizza Huteista Starbucksiin, mutta niiden välissä voi olla ihan tavallinen euron nasi goreng -ruokala. Toki saa maksaa ihan melkein länkkärikelpoisen hinnan,mjos haluaa syödä muualla kuin värittömiksi haalistuneiden muovituolien avoruokaloissa. Muslimivaltaväestö näkyy katukuvassa naisten huiveina ja rukoushuoneina vaikkapa ostoskeskuksessa. Osa väestöstä ilmeisesti polveutuu myös 1600-luvulla tänne muuttaneista kiinalaisista, jotka naivat malesialaisen naisen.
Perjantaina sain itseni ylös vasta kymmeneltä, ja yritin saada jalkaa liikkeelle. Varasin omistajanaisen avustuksella netistä itselleni lipun sunnuntaiksi Penangin Georgetowniin menevään aamulauttaan. Olin nähnyt netissä aiemmin kuvia sieltä latvialaisen Ernesto Zacharevicin katutaiteesta ja seinämaalausmuraaleista, jotka sekoittivat oikeita elementtejä (kuten keinu ja moottoripyörä) osaksi seinämaalausta, ja se oli iso syy ja motivaatio siihen, että lähdin Thaimaasta kohti Malesiaa. Niiden näkemisessä jännitti lähinnä miten se mahdollisesti tulisi onnistumaan, ne kun olivat tehty ympäri kaupunkia eri paikkoihin. Rikkinäisen jalan kanssa se jää nähtäväksi. Maksoin samalla kotiin vastiketta ja muita laskuja palkasta.
Vasta puolelta päivin pääsin laittamaan skootterin kohti kyliä. Suunnitelmissa oli mennä kaapelivaunulle, joka veisi vuorille rakennettuun SkyBridgeen, siltaan, jolla siellä pääsisi kävelemään. Paikka oli Langkawin yksi isoimmista nähtävyyksistä ja samassa olisi vaihteeksi jonkunlainen Oriental Village -kauppakeskittymä. Ajelin paikkaan noin puolisen tuntia. Ja kyllä siellä varsinainen hyvin järjestetty turistiaktiviteettimegapolis olikin, kaikki aivan viimisen päälle tavaramerkkituotteistettu vettä myöten ja lopulta poistuminenkin paikasta oppikirjan mukaan kaikkien tuliais- ja muistokauppojen läpi. Mutta kaikki toimi myös hienon jouhevasti ja moitteetta, säntillisellä turismikokemuksella. Ei voi kuin hattua nostaa. Pelkän kaapelivaunun ja vuorisillan lisäksi oli tarjolla kaikenlaista 3d-dinosaurus-spektaakkelia ym. hupikomboa. Alhaalla oli erilaisia kauppoja ja ravintoloita pienen lammen ympärillä, jonne myös oli tarjolla aktiviteetteja. Lippu pelkkään ScyCableCariin maksoi 45RM (vähän alle 12e), joka ei tunnu paljolta siellä, mutta siihen mitö yleensä maksan asioista kyllä. Yksi kaapelivaunuretki! Mutta kyllä se hieno olikin. Kaikki systeemit olivat vähintään samanlaiset kuin missä tahansa huvipuistossa. Aluksi katsottiin noin kolmen minuutin virtuaalivuoristorata-ajelu samantapaisessa salissa kuin Heurekassa. Sitten siirryttiin vaunuille, joista ensin jäätiin väliasemalla katsomaan maisempia. Sitten jatkettiin toisella vaunulla ylös toiselle näköalatasanteelle. Kaikista vaiheista otettiin bluescreeniä varten seurueista kuvaajan kuvat, joita myytiin sitten pisteiden jälkeen erilaisiin taustoihin liitettynä, eli perus Silja Line tai Hurjakuru -meininki.
Ylimmältä asemalta piti ostaa uusi lippu sillalle eli SkyBridgelle. Sinne sai kävellä portaita noin 12min (kirjoitettuaan vastuuvapautuslausekkeen, joka pitää vissiin kirjoittaa vähän joka tilanteessa) tai ostaa lipun SkyGlideen, hissiin, joka vei sillalle. Ensin en tajunnut koko porrassysteemiä (en pitänyt mahdollisena, että siltaa ei olisi rakennettu alkamaan ylimmältä kaapelivaunutasanteelta, koska siinähän ei olisi mitään järkeä.. Paitsi yksi uusi lippu!).ja jouduin käymään vielä vaihtamaan lippuni kävelyttömään versioon hissillä. Silta oli lyhyt noin 50-100metrinen, ja kyllä sieltä aika mielettömät näkymät oli koko saarta kaikkialla hallitseville kukkuloille eli 550 miljoonaa vuotta sitten muodostuneille machinachang-vuorille. Hienommalta silta ehkä vielä jopa näytti ylhäältä käsin näköalatasanteella: kaiken vereiden rinteiden keskellä aivan absurdin näköinen kiemura siltä, joka näyttää kelluvan ilmassa.
Päästyäni takaisin alas menin samaan halpaan kuin mistä juuri kritisoin: näin yhden kaupan ikkunassa mustavalkoraidallisen polviin asti ulottuvan säkkimäisen kauluspaitamekon, jonka sen enempiä harkitsematta ostin itselleni 12 eurolla tuliaisiksi. Matkoilla on erityisen harvinaisia hetkiä, jos tulee vastaan joku vaate joka edes etäisesti kiinnostaa (lukuunottamatta isojen kaupunkien mahdollisuuksia), joten hyväksyn tämän salamarakkauden tällä kertaa.
Kello oli lähemmäs neljä, kun lähdin ajelemaan vielä pohjoiseen kohti luoteista, ainoaa kolkkaa joka oli isoista teistä vielä koluamatta. Ajelin kärkeen läpi viidakkomaisten tienvierustojen ohi loppupätkällä muutaman upscale-resortin ja golf-kentän vain löytääkseni lopulta aidan, josta ei päässyt enää eteenpäin. Käännyin ympäri ja hetken päästä sivutielle, josta löysin kapenevan tien päästä aivan yksinäisen uimarannan. Istuin ja luin siellä hetken ennen kuin tajusin nälkäni, ja lähdin ajamaan takaisin. Matkalla pysähdyin pari kertaa kaupoille hakemaan hätävälipalaa ja limua.
Ennen kuin palasin huoneelle paidan vaihtoon kävin katsomassa Pantai Cenangin rantakaistaleen, jossa oli meneillään auringonlaskunaikaiset hittituotteet: köysi moottoriveneeseen kiinni, toiseen päähän riippuliidin ja ihminen ilmaan ottamalla tuulta purjeeseen moottoriveneen vauhdista. Huoneessa käynnin jälkeen lähdin syömään ja käytyäni ensin turkkilaisessa kysymässä falafelia (ei ollut) ja katsomassa thaimaalaisen hintoja kylän keskuskadulla (ei mitään järkeä maksaa enempää samasta tuotteesta) ajoin takaisin samaan guesthousen viereiseen Manggan perusmalesialaiseen ruokalaan kuin ensimmäisenä iltana syömään mustapippurimustekalaa ja nuudeleita kokislightilla (3e setti). Illalla suihkoin ja kirjoittelin tätä herkutellen kaikilla erikoisilla ja kummallisilla pähkinöillä ja snackseilla, jota olin kaupasta löytänyt.
Huomenna ajattelin mennä aamupäivästä karsimaan tuota lähirantaa!
Leave a Reply