Matkapäiväkirjan kirjoittaminen retuperällä. Ei ole vaan tuntunut päivällä hyvältä hetkeltä näpytellä, ja iltaisin on tehnyt majapaikan suihkun jälkeen enemmän se aika mitä jaksaa viestitellä sosiaaliset suhteet Suomeen. Nyt kirjoitan tätä maailman kummallisemmasta kahvilasta ja teemapuistosta Bukit Hillin Leisure Parkista Penangin saaren eteläosasta kukkulan huipulta, jonne satuin kääntymään isolta tieltä. Kolmisen kilometriä ajoin ylämäkeen yhä huonommaksi menevää tietä, ja ylhäältä paljastui ensin hylätyksi luulemani jonkunlainen parhaat päivänsä nähnyt kompleksi, vähän kuin unohtunut puuhamaa, jossa on kaikenlaisia mökkejä kahvitteluun, isoja muovieläimiä, valopitkista tehtyjä tekstejä ja kuvioita, repaleisia paperilohikäärmeitä, isoja valokylttejä… En ole uskaltanut vielä edes tutkia kaikkea, koska kaikeksi ihmetykseni yhdestä talosta tiskin takaa löytyikin mies, jolta hätäpäissäni tilasin kahvin. Minulla olisi ollut varaa valita sen juomapaikaksi varmasti lähes sadan erikokoisen ja näköisen pöydän väliltä mitä omituisimmissa sijainneissa. Valitsin yhden isoimmista terasseista, jossa istun nyt yksin kymmenen hengen pyöreässä pöydässä, ja terassilta avutuu näkymät silmäkantamattomiin mereen saakka. Koko paikka on muuten aivan autio ja rapistunut, mutta jopa vessassa oli paperia ja juoksevaa vettä. Olen sanaton tästä hämmästyksestä. Kahvi on kondensoituun maitoon tehtyä sokerimaitoa. Mutta tästä lisää varmasti myöhemmin.
Viimeinen päivä eli lauantai Langkawilla ei ollut enää suurempia suunnitelmia tai ajatusta, mitä olisin tehnyt. On alkanut vaivata päivänuutumus, koska jalka särkee öisin ja heräilen lähes tunnin välein. Skootteri oli vielä vuokralla, joten ajelin ensin noin puolen tunnin ajomatkan päähän syömään kehuttuun Siti Fatimaan, jossa sai valita noin 50 lajikkeen buffasta haluamansa ruoan ja maksaa valintansa mukaan ennen syömistään. Ihan ok, mutta perusongelma: kyltittömät ruuat ja kasvissyönti sekä edelleen kalvava pelko siitä, että syön vahingossa katkarapua ja alan oksentamaan johti turvallisen näköisiin kasvispaistoksiin ja riisiin. Tosin sieltä löyi chilimarinoitua tempehiä!
Ajelin hiljalleen guesthouselle päin ja kävin hakemassa kaupasta Hoegaardenin, jonka kanssa lähdin lähirantaan. Pieni ja autio kauimmaisin kaistale löhes kolmen kilometrin vanalta jatkuvaa ranta-aluetta, joka elävöityy kiireisimmäksi Pantau Cenangissa, jossa olin jo yhtenä iltana ollut katsomassa laskuvarjoilla riippuliitäviä turisteja. Uin tyynessä meressä, joka oli mukavaa vaihtelua Lipen ja Lantan aallokoille.
Majapaikan suihkun jälkeen join siellä kahvia lueskelin, juttelin jonkun eteläafrikkalaisen toisen vieraana olevan tytön kanssa matkakokemuksista. Lähdin neljän jälkeen vielä uudelleen ajamaan ajatuksena etsiä pienempiä teitä lähiseudulta. Useinkaan sellaisia ei ole näkynyt risteävän mihinkään suuntaan talolle vieviä käännöksiä lukuunottamatta. Bukit Malutilta, joka kiertää etelärannikkoa hiukan sisämaassa käännyin yhdelle, ja päädyin asuinalueelle, jonka pienten risteävien teiden reunoilla oli aaltopelleistä rakennettuja asumuksia, paljon roskaa ja yleinen olemus, jota näin esimerkiksi Jaffnassa seuduilla, joissa oli hetki sitten sodittu. Kai omasta suomalaisesta näkökulmasta kutsuisin sitä sellaiseksi, miltä kuvittelisin useita vuosia pystyssä olleen pakolaisleirin tai slummin/favelan näyttävän. Toki osa taloista oli ihan betonista, ja usein tie päättyi meren tai siitä lähtecän joenpätkän rantaan, jossa oli kalastajaveneitä ja puuhastelevia miehiä. Lapset erotteluvat pihoilla jätteestä löytöjä ja vilkuttelin monen ujon tervehtijän kanssa. Täällä herätin huutomerkin lailla huomioita, mutta hämmästyneiden tuijotusten lisäksi sain monet lapsista kikattamaan ufolle, joka oli juuri ajanut heidän pihansa ohi. Vähän taas ristiriitainen olo siitä, mitä minä siellä tein ajelemassa ja katselemassa toisten elämää. Mutta hienojen puitteiden puutteesta huolimatta ei siellä kukaan suomalaista vastaantulijaa enemmän murjottanut, joten mikä minä olen luokittelemaan heidän elämänsä köyhäksi.
Ajelin sieltä lähdettyäni vielä pääkylään Kuahiin käymään vähän kaupoilla tarkoituksenani ostaa tupakkaa, joka Langkawin verovapaalla saarella maksoi halvimmillaan alle 4 euroa kartonki. Tuontituotteet kuten Marlboro toki lähes seitsemänkertaisesti. Olin vähällä ostaa uuden laukun nykyisen reissukäsilaukun sijaan, jonne oli sulanut ehkä jotakin karkkia ja joka tällä hetkellä tahmasi likaiseksi kaiken, mitä sinne laittoi. Olin kuitenkin jo tottunut repun käyttöön, joten jäi sekin nuukuuksissa hankkimatta.
Illalla kävin vielä lähikauppakeskuksissa, ja vihdoin valaistuin kauppojen silmiinpistävästä määrästä: tämähän tosiaan oli suomalaisten Tallinna, jonne lähdetään hakemaan halpoja tuotteita. Varsinkin keittiövälineet ja laukut mahtoivat olla edullisempia, koska niitä oli kaikkialla runsaasti. Kävin syömässä vaihteeksi vähän nuudeleita ja lähdin kämpille suihkuun, pakkaamaan rinkkaa ja käyttämään nettiä.
Aamulla minun piti olla kymmeneltä lauttasatamassa, josta kahden ja puolen tunnin lauttamatka Penangin Georgetowniin alkoi. Jaoin taksin guesthouselta samaan lauttaan tulevan saksalaisreppureissaajan kanssa, joka oli vielä Penangissakin sattumalta menossa samaan hostelliin. Taksikuski selitti pitkät pätkät Kuahiin enostaan, joka perinteisellä hieronnalla pystyi kliksauttamaan ja parantamaan fyyisen kuin fyysisen vamman, myös hänen poikansa poikki olleen (broken) jalan. Pahoittelin syvästi, että tapasin hänet vasta nyt, kun ei olisi enää aikaa lähteä sedän luo pikakuntoutukseen. Ystävällisesti saksalaistyttö Georgetownissakin jakoi kanssani taksin, vaikka sanoi normaalitilassa kävelevänsä noin kilometrin matkan. En itsrkään tervejalkaisena olisi ikinä kehdannut ottaa taksia sille matkalle, mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja. Hostellissa superkohtelias omistaja vaihtoi vielä huonettani alakerrokseen, jotta minun ei tarvitsisi nousta portaita. Huone oli pelkkä sänky ja pistokkeet seinällä pienen peilin kanssa, mutta enpä juuri muuta tarvinnut. Suihku ja vessat olivat yhteisesti käytävällä.
Lähdin asettumisen jälkeen kepin kanssa liikenteeseen. Kaupunkiin tulon syyni oli sen katutaide, ja etenkin vuoden 2012 kaupungin Ernest Zachareviciltä tilaamat seinämuraalit. Kaupugissa meni yhtä ja samaa kiertoreittiä ilmainen shuttlebussilinja, joka sopi jalkavammaiselle paremmin kuin hyvin. Muutenkin vaikutti kovin matkaajaystävälliseltä, oli oikein pätevät kartat kävely- ja bussireiteistä ja tietolehtisiä. Olin superinnoissani päästä taas vähän isompaan kaupunkiin, mutta kuitenkin kompaktin pikkukylämäiseen Helsingin tapaan. Katukuvassa näkyi heti vahva kiinalaisväestön vaikutus. Chinatownin lisöksi oli myös pikkuintian nimellä kulkeva kaupunginosa. Lisäksi perusmalesialaista, hindua, buddhaa. Rosoa ja ällöhipsterikahvilaa. Lisäksi Penangin sanotaavn olevan Malesian yksi ruokapääkaupunki varsinkin katuruuan (hawker stalls) osalta. Valittu jopa Lonely Planetin maailman ykköseksi 2014! Niistäkin suosituimmeista katuruokakaduista ja sijanneista oli julkaistu kartta. Niin minutyyppiseni kaupunki! Aivan järkyttävä polte tutkia ja kävellä kaikkia katuja ja kuvia, löntystellä loputtomiin. Oli kyllä iso kärsivällisyyden oppimisen paikka yrittää sietää sitä, että ei pääse näkemään isoa osaa mielenkiintoisimpia löytöretkiä, koska on aika pitkälle bussipysäkkien välittömän läheisyyden varassa kävelykunnollisesti. Niiskis! Toisaalta tapasin bussissa monta mielenkiintoista matkustajaa: paikallisten neljän muslimiteinitytön ryhmänkin, jotka ottivat minut kepin kanssa äärettömän suloiseen huolenpitoonsa: ensin yksi antoi paikkansa, sitten he kysyivät mihin menen ja yrittivät neuvoa (kiusallista, koska tiesin jo missä pitäisi jäädä ja he eivät), bussia vaihdettaessa hoitivat minulle odotuspysäkiltä istumapaikan ja taluttivat sinne ja ties mitä. Ja eniten hämmennyksissänhe olivat siitä, että olin tosiaanko ihan oikeasti matkalla yksin.
Ajelin ilmaisella bussilla kartan mukaan aina jollekin pysäkille, ja katselin sen ympäristöltä löytyneet aarteet. Jalka alkoi vihoitella pakollisesta kepin kanssa klinkkaamisesta ja ilta pimetä. Kävin selvästi useita hipsterihenkisiä kahviloita ja sitä myöten hostelleja sijainneella alueella juomassa jäätelösuklaakahvin, joka maksoi kolme kertaa enemmän kuin aiemmin syömäni mee goreng -nuudelitofulounas katukuppilassa limemehuineen.
Keputtelin intialaiseen kaupunginosaan lähellä ajatuksena mennä syömään. Kävin Lonenly Planetin suosittelemassa, jossa oli aivan täyttä, yritin tunkea yhteen isoon pöytään, jossa oli penkki vapaana, mutta ae oli kuulemma varattu jollekin, joka kerrottiin ilmeellä “älä helvetti nyt siihen tule”.kävelin ulos ja tien toiselle puolelle vastaavaan paikkaan, jossa ovella käryävät lasivitriinit, paistopisteet, tiskit ja kapea käytävä, jota pitkin sai ihmisten läpi pungettua itsensä sisään. Valinnanvaraa samantyyppisistä oli kadulla runsaasti. Nauratti, että monessa oli ulkona joku “pure vegetarian” -teksti, mutta kyllä lihaa näytti olevan aika reilusti ja saamassani listassa luki ayamin (kana) vieressä esimerkiksi englanniksi että “mmmmm… Just so good you can not resist”. Niinpä.
Tilasin pitkältä listalta erilaisia intialaisia ruuan, leipien ja snacksien sanojen keskeltä kolme, joista en ymmärtänyt ainuttakaan, mutta yhden löysin chapatin alta (eräänlainen leipämuoto, niitäkin noin 10 vaihtoehtoa), jonkun rotin (roti tisa?), leipä sekin, ja vielä sizzling kohdasta ikan curryn. Ikan oli kalaa, sen verran olin oppinut. Ja kielestä naurattaa muuten sellainenkin seikka, että sanottaessa terima kasih (eli kiitos), san vastaukseksi aina sama-sama, joka on jotakuinkin että ole hyvä. Mutta sopisi myös sama sama ihan suomalaisittain!
Kun pöytään tuotiin ensin perunacurryllä täytetty vehnälettuleipä ja erilaisia soosseja, olin ihan tyytyväinen. Mutta sitten koko hälyisän paikan paksulla savulla ja edelleen kiehuva valurautapannu banaaninlehden kanssa tuotiinkin minun pöytääni, minua alkoi väistämättä naurattaa aivan järkyttävän paljon. Kuin nuotio palaisi pöydässäni, ja muutenkin olo ja naamani oli varmasti hiukan eksyneen oloinen muihin nähden joten huutomerkkejä olemassaolostani en erityisesti olisi vielä kaivannut. No odottelin sen savun hälvenemistä, kun kahden tarjoilijan voimin pöytääni tuotiin se roti. Olinkin tietämättäni tilannut jotain, joka oli noin puolen metrin mittainen ohut kartiolle kääritty, hupihattua muistuttava ilmestys, jota pitkin valui kirkkaanpunaista ja kirkasta nestettä, jotka paljastuivat siirapiksi. Toinen tarjoilijoista piti sitä siis pystyssä sitä pöytääni tuodessaan. Siinä vaiheessa hämmennyksestä nauroin jo ääneen. Yksi tyttö vieraasta pöydästä tuli vielä kysymään, että mitä olet oikein tilannut. Vähin äänin yritin saada sitä siirappisen tahmeaa ja kaiken lukemastani kirjasta lähtien punaiseksi värjäävää kartiohattua taiteltua kolmeen osaan, että saisin sen vähemmän huomiota herättäväksi. Olipa ainkin kokemus, ja kaiken söin, vaikka en toivottavasti joudu siirappirotin kanssa uudelleen tekemiseen. Roti-leipä (siis sellainen miljoona ohutta kerrosta sisältävä, venyvä ja vanuva vehnävoileipä) on kuitenkin tavallisena yksi maailman parhaimpia asioita ja rakas muisto jo arkiruokana Sri Lankan reissulta. Täällä rotia myydään myös tosi monessa paikassa, ja usein se on halvin annos. “Roti Canai” sisältää sen leivän ja jonkun currydipin ja yksi maksaa yleensä noin 1-1,50 ringittiä (25 senttiä).
Saatuani maksettua kävin vielä lähistöllä baarissa, koska halusin juoda pitkästä aikaa yhden iltakaljan ihan siitäkin mielenkiinnosta, että mitä se maksaisi malesialaisessa baarissa. Useinhan bisset eivät muslimimaassa ole baareista puhumattakaan kovinkaan yleisiä (vaikka tiskin alta usein turistille sellainen löytyykin kysyttäessä suomalaiseen hintaan, mutta listoilla niitä ei mainita), mutta länsirannikolla ja varsinkin täällä Penangissa väestö on niin kulttuuririkasta ja turistejakin löytyy, että vastaan oli tullut jo useampiakin selvästi baarin näköisiä paikkoja. Menin yksinäisen baarin kohdalle ja poltin ulkona tupakkaa, kun ovelta selkeällä äidinkielienglannilla (aussi?) isokokoinen mies tuli vitsikkäästi huutelemaan pieni, ehkä hänen ison kaljun kallonsa kokoinen näyttelykoira sylissään että saa täällä polttaa sisälläkin. Menin sisään, olin ainut asiakas ja baari oli oikein miellytävä, seinät täynnä vanhoja varoitus- ja mainoskylttejä lattiasta kattoon. Mies tunnisti minut heti suomalaiseksi, kuulemma aksentista. Eli rallienglantia sieltä suusta sitten ilmeisesti tulee. Join gintonicin hiljalleen ja lähdin odottamaan shuttlebussia kämpille, jonka lopulta tullessa jouduin kiertämään lähes sen koko reitin, koska olin yhden pysäkin päässä omastani, mutta se kulkee vaan yhteen suuntaan. Ja kävely ei kiinnostanut yhtään. Bussissa istuin kahden sokean kanssa vammaispaikoilla, kaikilla omanlaisensa keppi käsissään, joka nauratti kovasti yhdeltä pysäkiltä kyytiin tullutta mummoa, joka haki kanssani koko ajan katsekontaktia hihitelläkseen kepeillemme.
Maanantain vuokrasin skootterin ja lähdin kiertämään saarta, mtta siitä tarkemmin tunnelmia ja kuvia seuraavassa kirjoituksessa.
Leave a Reply