Siirtyminen Bocas Townista alkoi veneellä takaisin Almiranteen, josta oli tarkoitus ottaa bussi Changuelaan ja sieltä toinen rajalle, josta toinen Puerto Viejon kylään noin tunnin matkan päässä Sixaolan rajakylästä. Satamassa oli heti poikaporukka tunkemassa naamalle kysyen mihin olin matkalla ja kantaen rinkkani ulos. Seitsemällä dollarilla he tarjosivat kyytiä suoraan rajalle. Olin ärsyyntynyt tuppaamisesta ja jonkinlaisesta ylimielisestä machoilusta yhdistettynä pikkupoikamaisuuteen, mutta lopulta lähdin yhden vihaisen tuntuisen bodarimiehen, espanjalaisen pariskunnan, parin saksalaisen ja hollantilaisen tytön kanssa matkaan. Seitsemän dollaria olisi kuulemma erikoishinta vain meille, ja meidän olisi syytä olla kertomatta siitä muille. Hah!
Ajettuamme puolisen tuntia hirveää kyytiä mutkaisella ja mäkisellä tiellä alamäessä paku yllättäen sammui eikä lähtenyt mäkistartillakaan käyntiin. Kun kuski pysäytti auton tien viereen, paksu savu nousi jo koko etuosasta. Raahasimme rinkat ja itsemme ulos, ja kiukkuinen bodari lainasi tyypille kännykkäänsä, jotta hän voisi soittaa meille jatkokyydin. Kun ohi ajoi taksi, bodari pysäytti sen ja lähti eteenpäin yksinään, omalla kustannuksella, renkaat kirskuen. Kiire ei odota!
Meille muille saapui keltainen lava-autotaksi puolen tunnin sisällä, ja tungimme renkat lavalle ja itsemme sisälle kolme edessä, neljä takana -taktiikalla. Erittäin rauhallinen ja pehmeä uusi kuskimme lauloi kuuntelemiaan espanjankielisiä rakkauslaulujaan tunteella matkatessamme kohti Sixaolaa.
Menimme yhdessä saksalaisten ja hollantilaisen kanssa leimaamaan itsemme ulos Panamasta, jonka jälkeen kävelimme Rio Sixaolan yli vievän sillan läpi Costa Rican puolelle. Leimasimme passit ja jatkoimme bussi”asemalle”. Kolmella dollarilla sai lipun 45 minuutin päästä Puerto Viejoon lähtevään bussiin. Success!
Olin varannut huoneen yhdeksi yöksi One Love Puerto Viejosta yhdeksällä dollarilla, millä sai paikan kerrossängyssä kuuden muun kanssa.
Hostelli oli noin pari kilometriä kylän keskustasta. Kun pääsin hikisenä paikalle, omistajaa ei näkynyt missään ja minut vastaanotti ainoastaan espanjaa puhuva tyttö. Selvisin kuitenkin, sekä ymmärtämisestä että puhumisesta.
Lähdin käppäilemään vastapäisen Playa Negran (mustaa hiekkaa!) rantaa kohti keskustaa, suunnitelmissa löytää jotakin syötävää.
Kierroksen jälkeen ymmärsin, että Costa Rica olisi Panamaakin kalliimpi, ja lähestyttäisiin jo Suomen hintatasoa. Päätin ostaa katuleipomosta palan pitsaa ja ainoan suolaisen mitä tiskistä löysin: kuivan juustosämpylän. Hämmästys olikin suuri, kun käveltyäni rantaan purasin sämpylää: sen sisällä oli jonkinlaista voin ja vaniljakastikkeen sekoitusta. No eipä ollutkaan kuiva.
Syötyäni lähdin kävelemään kylän rannasta alkavalle lyhyelle polulle, joka seuraili puiden siimeksessä rantaviivaa. Näin kummallisen pikimustan apinan ja kalastajia, jotka heittivät siimarullan päässä olevaa koukkua aaltoihin.
Takaisin kylässä kävin happy hourilla juomassa kaksi mango daquiria yhden hinnalla ja käppäilin takaisin hostellille tekemään linssejä ja nuudeleita. Puoli kymmeneltä nukkumaan kiikkerän kerrossängyn yläpetiin (miksi oi miksi kohdalleni ei koskaan osu alasänkyä?) herättäen alaosassa jo nukkuvan miehen. Teki mieli huudahtaa, että kyllä minuakin pelottaa tämän kestävyys.
Aamulla heräsin ennen kuutta, ja hitaan aamun jälkeen olin kahdeksan jälkeen jo kävelemässä kohti keskustaa etsien pyöränvuokrauspaikkaa. Otin ensimmäisestä paikasta 3000 miljoonalla colónilla (~6e) neonkeltaisen low riderin, jonka lupasin palauttaa seuraavana aamuna yhdeksään mennessä.
Lähdin ajelemaan etelään ihastuttavan tasaista tietä, ohittaen Playa Coclesin ja Chiquitan, pysähtyen tupakalle Punta Uvalle, jossa vesi oli tehnyt kallioon läpimentävän aukon. Jatkoin vielä Manzanillaan saakka noin 12 kilometrin päähän, jossa kävelin luonnonsuojelualueella jonkin matkaa. Näin laiskiaisen, jonka yllättäen macheten kanssa vastaan tullut miekkonen minulle puusta osoitti.
Takaisin tullessa pysähdyin Punta Uvalle uimaan, mutta alle tunnissa sain lähes pahan olon liiallisesta auringonpaisteesta. Omituista! Syytän kipeyttä ja jatkuvaa niistämistä. Mutta ihastuttavaa on se, miten vähän ihmisiä ja melkein autiota monilla rannoilla on, luonnontilaisilla ja “virallisilla”. Ja niiden puhtaus hämmästyttää. Aasiassa luonnontilaiset rannat ovat meren muoviroskaa väärällään. Miksei jätepyörteet sotke niitä täällä?
Nälkäisenä lähdettyäni rannalta olin superonnellinen kaupasta löytämästäni sämpylöistä ja SOIJANAKEISTA. Ajoin Chiquitan rannalle puiden varjoon erähenkiselle lounaalle, jonka jälkeen nukahdinkin huivini päälle puolivahingossa tunniksi.
Palattuani Puerto Viejoon kävin kaupassa ostamassa lisää nenäliinoja ja poljin hostellille suihkuun. Sosialisoin hiukan paikan omistajan Carlosin ja muiden asukkaiden kanssa, päättäen ottaa vielä kolmannen yön kylässä. Poljin vielä kauppaan ostamaan pari kaljaa, törmäsin matkalta tuttuun hollantilaiseen tyttöön ja palasin majapaikalle tekemään nuudeleita ja nauttimaan internetistä ja Kalle Lähteen Happotestistä. Erinomainen kirja kaikille, joista alkoholinkäyttö on sekä erittäin surullista että korvaamattoman iloista. Majapaikan ranskalaiset tarjosivat itse tekemäänsä piña coladaa, ja join enemmän kuin vielä kertaakaan reissun aikana.
Leave a Reply