Terveisiä minibussimatkalta Rio Pacuaren koskenlaskureissulta kohti jo sammuneen tulivuoren Arenalin juuressa olevaa La Fortunaa Costa Rican pohjoisemmissa osissa. Minulla oli suuria vaikeuksia miettiä, päättää ja löytää mihin Costa Ricassa lähtisin Puerto Viejosta neljän päivän jälkeen. Halusin välttää pääkaupunki San Josén kautta kulkemisen, länsirannikolle en jaksanut lähteä matkaamaan tietäen, että halusin mennä rajan yli Nicaraguaan keskeltä maata Los Chilesin raja-asemalta, jotta voisin jatkaa siitä Rio San Juanin jokea pitkin El Castilloon ja sademetsiin käymään.
Lopulta löysin katsomiani kuljetushintoja silmällä pitäen mielestäni hyvän diilin Explorades Outdoorsilta ovelta ovelle bussikuljetuksesta La Fortunaan, jossa voisi tehdä lyhyitä päivävaellusreittejä tulivuorella ja josta pääsisi vain yhdellä vaihdolla myös aikanaan Los Chilesiin. Pakettiin kuului keskimatkassa neljän tunnin koskenlasku (river rafting) Rio Pacuarassa, aamiainen ja lounas. Rahat kiinni siihen siis ja matkanteko paikallisbusseissa tauolle!
Tänään lauantaiaamuna minipaku tuli noutamaan minut majapaikastani Puerto Viejosta 6:20, jota ennen olin jo keittänyt kananmunat ja juonut kahvin, tunkien omaisuuteni takaisin dormin lattialta rinkkaan ja herättäen taas kiikkerän ja natisevan kerrossängyn alaosassa nukkuvan venäläismiehen kolistellessani alas kuin jättiläisdinosaurus. Parin tunnin matkanteon jälkeen saavuimme Siquirresiin, jossa Explodares Outdoorsin leirikeskus sijaitsi. Aamupalana oli peruscostaricalainen meininki gallo pintoa (riisiä ja mustia papuja), toastia ja paistettua kananmunaa. Olen kyllä jossain määrin iloinen, että papujen kulutus on näillä seuduilla siinä mittakaavassa, että minun ei tarvitse syödä pelkkää riisiä, vaan useimmiten lisukkeessa on jo mukana sitä proteiiniakin.
Kun muut matkaajat olivat saapuneet minipakuillaan San Josésta ja Arenalista, meidät pakattiin uudelleen autoihin ja ajoimme reilu puolituntia joen rantaan saaden samalla perusoppitunnin tulevaan. Viimeiset viisi minuuttia oli mielettömän jyrkkää alamäkimutkittelua polun kaltaisella tiellä vuorelta alas, ja kiitin erityisen maltillista etanakuskiamme.
Kypärän, melan ja pelastusliivin pukemisen jälkeen pääsin ohjaajan, kahden portugalilaisen ja kahden jenkin kanssa samaan kumiveneeseen. Koska edelleenkin kaikki reissukuvat otan vain kännykällä, itse ajasta 30 kilometrin matkalta ei ole yhtään kuvaa. Mutta oli mielettömän hauskaa! Kun aiemmin raftasin Bosnian ja Montenegron rajalla, vesi oli matalalla ja meno kovin maltillista. Nytkin Rio Pascuara oli kuivimmillaan, mutta lukuisat virrat ja ”kosket” silti saivat kaikki kastumaan läpikotaisin, ja pari putoamaankin muutaman kerran veneestä. Näimme myös paljon erilaisia lintuja (mm. tukaanin ja kingfisherin!), käärmeen, perhosia ja luonnon banaanipuita – josta kirposikin pitkä keskustelu täällä kaikkialla näkyvän jättiläisen Chiquitan tavoista toimia halpatyöläisten kanssa ja viljelijöiden oikeuksia polkien. Hyvä muistutus taas niistä reilun kaupan banaaneista siellä koti-Alepassa. Paljon puhetta veneessä käytiin myös kaikkien kotimaiden politiikasta, koulutuksesta ja veroista. Kevyttä koskenlasku-small-talkia.
Kolmisen tunnin jälkeen pysähdyimme taolle, jossa vetäjät tekivät muovitynnyreissä paikalle roudaamistaan ruokatarpeista tortilloja itse täytettäväksi ja hedelmiä jälkkäriksi. Jatkettuamme laskimme jokea eteenpäin vielä vähän alle tunnin, kunnes saavuimme takaisin leirikeskukselle vaihtamaan kuivaa päälle. Litimärät lenkkarini ja vaatteeni painoivat rinkassa ehkä tonnin.
Hyppäsin pian La Fortunaan vievään pakuun, ja sain loistavan paikan taaimmaisella penkillä rinkkojen kanssa: sain kippurassa istuttua puolimakuulla ja katsottua ulos ohimeneviä maisemia. Neljän tunnin jälkeen olikin jo pilkkopimeää, kun saavuimme perille ja pääsin La Fortuna Backpackers Resorttiin, josta olin varannut eilen dormisängyn. Ja mikä parasta, alapaikka oli minulle vapaana!
Kävelin nopeasti kylän päätietä ja otin itselleni huomiseksi paikan suosituimman päiväretken: kävelyreissun kahdelle läheiselle tulivuorelle joiden jälkeen uimaan kuumiin lähteisiin. Hostellin keittiössä kokkasin taas riisilinssiä ja hämmästelin sieltä löytynyttä suomalaismallista filtterikahvinkeitintä.
Eilisen perjantain eli viimeisen päivän karibian rannikolla vietin Cahuitan kansallispuistossa, noin parinkymmenen kilometrin päässä Puerto Viejosta. Koko yön satoi, samoin herätessäni. Palautin aamulla pyörän kylään ja otin puoli yhdeksän bussin Cahuitaan. Minulla oli rinkassa snorklausvälineeni, mutta päästyäni polun alkupäähän vartija ilmoitti, että ilman paikallista opasta kansallispuistossa ei saisi snorklata, uida kyllä. Koska sää oli sateinen ja äärimmäisen kostea, ei uiminenkaan oikein houkuttanut. Kansallispuiston läpi kulkeva 10–12 kilometrin reitti, joka mukaili luonnontilaista rantaviivaa yli puolelta mitaltaan, oli vehreä ja elävä. Oma olo oli jostain syystä äärimmäisen nuutunut, ja haukotteluihini olisi voinut lentää sisään useampikin eliölaji. Mutta olin silti niin tyytyväinen nökemästäni ja kuulemastani! Kumeita apinan ulinoita, sirputusta, siritystä, sihinää.. kaikkia omituisia ääniä ja muutamia eläimiäkin: sinisiä rapuja, kaikenlaisia kotlloita, hyönteisiä, hämähäkkejä, pesukarhuja, laiskiaisia, apinoita, kymmeniä lintuja… Mielenkiintoisimpia olivat monenkirjavat ravut, jotka kipittivät hirveätä vauhtia pesiinsä hiekkaan.
Pidin välillä evästaukoja rannalla, ja yhdelle niistä sain kaveriksikin pesukarhun. Kun joskus kahden jälkeen löysin Puerto Viejoon menevälle tielle odottamaan tunnin välein menevää bussia saapuvaksi, en ehtinyt polttaa tupakkaakaan loppuun kun paikallinen ohiajaja lupasi heittää minut matkallaan Viejoon. Punnitsin tilanteen turvalliseksi, ja matkalla hänen tarjotessa kyytiä muillekin bussipysäkkiläisille, tuntui vielä vähän mutkattomammalta.Tyypin jätettyä minut kylän isoimmalle kaupalle, olo oli jostain syystä lopenuupunut. Kävelin vähän aikaa katsellen, jonka jälkeen menin syömään fish tacoja (5 000 miljoonaa colónia ~ 9e oli minusta kaakkoisaasian hintatasoon tottuneena kallis kuin mikä kolmesta pikkuletusta ja kalapuikosta!) ja join kaksi mai taita happy hourin kunniaksi. Niiden jälkeen olin niin valmista kauraa, että kävin ostamassa kaupasta riisiä varmistaakseni iltaruokani hostellilla ja laahustin sinne pihalle riippumattoon makailemaan.
Viiden jälkeen päätin käydä vielä lähirannassa kastautumassa Playa Negralla. Aallot olivat isot, mutta lähes autio mustahiekkainen ranta pimenevässä illassa omalla tavallaan kaunis. Kun pääsin takaisin One Loveen ja kävin suihkussa, ryhdyin keittelemään riisilinssimuhjua ja juttelin vähän muiden kanssa. Yksi oli ollut vaihto-oppilaana Suomessa: ”life-changing experience”. Hmm.Luettuani loppuun reissun toisen kirjan sipsipussin kanssa olikin jo silmien väsymyksestä päätellen aika kömpiä vaivalloisesti yläsänkyyn. Nukahdin yhdeksän jälkeen, alan pitää tästä uudesta rytmistäni.
Leave a Reply