Viimeinen viikonloppu tästä reissusta, ja olen palannut pääkaupunki Bogotáan. Mitään varsinaista tekemistä ei enää ole suunniteltu, ja koska samalla on pääsiäisviikonloppu jolloin suurin osa kaupungista suuntaa muualle, olin äärimmäisen onnellinen yksityishuoneestani Colonial Inn -hostellissa, jossa saatoin maata just niin paljon ja niin päin kun huvitti. Tänään on sunnuntai ja lentoni Pariisin kautta Helsinkiin lähtee yöllä kello 23:55, joten olen jo aamupäivällä kirjautunut ulos, jättänyt rinkkani säilytykseen ja kuluttanut aikaa sateisessa kaupungissa.
Perjantaina saavuin Popayánista yöbussilla, ja saatuani huoneen olin jotenkin aivan uupunut ja makasin levälläni sängyssä hyvän tovin. Pitkäperjantain vuoksi meininki oli kuin sunnuntaina, ja kun lähdin kävelemään hostellini Chapineron alueelle, vain satunnaiset ravintolat, kahvilat ja kaupat olivat auki, autoja oli vain kourallinen normaaliin verrattuna ja ihmisiäkää ei riittänyt tungokseksi asti. Olin tarkoituksella ottanut yöpaikan eri kaupunginosasta kuin tänne ensimmäisen kerran saapuessani, jotta näkisin vähän eri kulmia.
Kävelin katuja hyvän tovin löytämättä (kasviskalasyöjälle) sopivaa lounaspaikkaa, joten lopulta otin vanhan ässäni hihasta ja menin paikallisen supermarket-ketju Exiton ruokala-kahvilaan syömää riisiä ja kuivunutta kalaa. Kävelin sen jälkeen vielä sen aikaa, että alkoi kunnolla sataa, ja sitten palasin samaan kaksikerroksiseen supermarketiin ostamaan isolla kädellä eväitä huoneeseen ja karkkeja ynnä muuta tarpeellista tuliaisia varten. Tutkin hyllyjä niin pitkän tovin, että lopulta vartija seurasi minua joka käytävän päähän katsomaan. Mitä muuta ihminen voisi tehdä pyhää viettävässä kaupungissa kuin tutkia kaupan hyllyjä!
Palasin viideltä hostellille ja yritin löytää telkkaristani mitä tahansa englanniksi tulevaa ohjelmaa, mutta jopa Harry Potter oli dubattu. Katsoin tämän reissun ensimmäisen kerran Netflixiä ja nii sanotusti chillasin. Hyi helvetti.
Lauantain onni oli auki oleva nykytaiteen museo MAMBO, joten oli mahtavaa kun kävelylle oli joku päämäärä. Reilun tunnin matkalla näkyi myös auki oleva kansallismuseo, johon ajattelin palata kotimatkalla. Taas satoi, ja modernin taiteen museossa kului hyvän aikaa tutkimassa mielettömän vaikuttavaa näyttelyä, joka keskittyi venezuelalaisten kriisin näkymisestä Kolumbiassa ja etenkin näiden välisellä rajanylityspaikalla. Koko näyttely rakentui näyttävyydessään hyvin minimalistisiin elementteihin, joiden merkitys kasvoi isoihin mittasuhteisiin tutustuessa tarinoihin ja taiteilijan työskentelyyn rajanylityspaikalla. Kolmisen miljoonaa venezuelalaista on paennut tänne nälkää, näköalattomuutta ja ylipäätään tulevaisuuden mahdottomuutta kotimaassaan, jossa olosuhteet ovat kamalat, mutta mitä Kolumbialla on tarjota heille?
Näyttelyn jälkeen lähdin etsimään ekan käynnin graffitikierroksella ohi käveltyä Street Lynx -katutaidegalleriaa ja oppaan silloin näyttämää kirjapainoa, josta olisi voinut ostaa käsinpainettuja vihkoja. Jälkimmäinen oli kiinni, joten menin lounaalle matkalla toiseen. Pienen pieni galleria oli kiusallista hengattavaa, varsinkin kun sitä piti maailman komein graffittimaalari, joka kertoi niin yksityisesti kaikista töistä. En voinut ostaa mitään, joten tohelosti huikkasin heipan ja törmäsin lasioveen. Pffff.
Matkalla kansallismuseoon kävin vielä kahvilla, ja pahoitin mieleni karkinmyyjistä (etenkin venezuelalaiset yrittävät ansaita henkensä pitimiksi rahaa ostamalla kaupasta ison käärekarkkipussin, ja myymällä niitä sitten yksittäin ohikulkijoille kaduilla kävellen), joille ”en puhu espanjaa” oli varmasti tuskastuttava, mutta myös ihan totuudenmukainen vastaus. Kansallismuseon pääsymaksi oli 90 senttiä (!!!), ja se oli VALTAVA kompleksi saviruukkuajoista tähän päivään: moniaistillinen ja lapset huomioon ottava (avautuvia luukkuja, vedettäviä laatikoita, videoita, musiikkia, visoja) mieletön kokonaisuus, jossa oli kuunneltavaa, pelattavaa, nähtävää, kokeiltavaa… jopa siinä määrin, että jo toisen kerroksen kohdalla keskittymiseni alkoi herpaantua. Isot esittelytekstit oli myös englanniksi, mutta esineiden, elementtien, taulujen, kylttien, jäämistöjen yms. yhteydessä olleet opastekstit vain espanjaksi, joten myös asiayhteydestään irralliset kartat ja tuhannet esineet jäivät vähän irrallisiksi. Kolmannesta kerroksesta löysin kuitenkin myös uuden lempparitaiteilijani Alejandro Obregónin töitä.
Kävellessäni takaisin kotiinpäin Parque Nacionalin kohdalla alkoi näkyä yhä enemmän vaihtoehtoisen näköistä porukkaa, ja puistossa vaikutti olevan jonkunlainen kokoontuminen. Jäin siihen tupakalle, kun yhtäkkiä porukka nousi ja lähti kadulle kuin ammuttu, ja sitten jostain ilmestyi ratsupoliiseja. Heidän ilmeisesti hajottaessa jengin, kaikki lähtivät vaeltamaan isoa Carrera 7:aa samaan suuntaan koko ison autotien leveydeltä. Iso ihmismassa tukki kulkuellaan autoilta pääsyn, mutta tunnelma oli rauhaisa, jopa velton etenevä jalan ja pyörällä. Pian polttamisesta ja ihmisten kuvioista vaatteissa selvisi, että 420-päivän innostamana ilmeisesti kannabiksen puolesta tässä marsittiin. Kävelin useampi satametrisen kulkueen vierellä kohti kotiani, poliisien ollessa välillä asemissa tien vierillä. Kun olin jo muutaman sadan metrin päässä hostellilta, takaani kuului järkyttävä juoksuaskelten lapatus, ja ihmisjoukko juoksi täysiä ohitseni. En tiennyt mitä helvettiä tapahtuu, mutta pelästyin jonkin verran. Parin sekunnin jälkeen oli selvää, että poliisit heittivät kyynelkaasukranaatteja, jotka lensivät viereeni ja ohitseni, levittäen kivuliasta savua ympäriinsä. En ollut ikinä kokenut vastaavaa, joten en osannut ottaa sitä tarpeeksi vakavasti juoksemalla lujaa, ja yhtäkkiä silmäni kirvelivät niin etten saanut niitä kyyneliltä avattua ja hengitystiet tukkeutuivat siihen malliin etten saanut edes yskittyä. Peitin takilla kasvoni ja yritin hengittää sen läpi, räkä valui nenästä ja takki kastui silmien vedestä nopeasti. Yritin juosta puolilamaantuneena hostellille, ja kun lopulta pääsin sinne, oli omistajarouva hiukan järkyttyneen näköinen katsoessaan minua. ”Que paso!!” hän kysyi, enkä osannut sanoa espanjaksi muuta kuin policia y protesta. Kun pääsin huoneeseeni ja katsoin peiliin, naama oli kauttaaltaan punainen ja turvonnut, mutta etenkin silmät olivat kuin kokoyön itkemisen jälkeen. Ei ikinä enää, toivottavasti.
Loppuillan keräsin itseäni ja värjäsin jopa hiukset omassa huoneessani (olin ostanut tarkoitusta varten jopa halvimman pyyhkeen, koska en halunnut omani värjääntyvän enkä hostellin pyyhettä kehdannut värjätä). Netflixiä ja kirjaa.
Viimeisen päivän kävelin läpi sateisen Bogotán Simón Bolívarin valtavaan kaupungin puistoon, jossa yritin tuhlata aikaa katselemassa paikallisia perheitä pääsiäispyhän vietossa ja pidellä sadetta. Kotimatkalla söin pizzaa (järkyttävän pieni!) ja leipomoleivoksia (ok). Uber-kyyti illalla kentällä paljastui reissun kovimmaksi kielikokeeksi, kun kuski yritti koko matkan jutella kanssani Uberin laillisuudesta Suomessa – itse jouduin kentällä hyppäämään pois matelevasta autosta, jotta kuski ei jäisi kiinni päivystäville poliiseille Uber-toiminnastaan.
Moikka Kolumbia!
Leave a Reply