Alan ehkä sekaantua päivissä pikkuhiljaa. Olen ollut huonon tai olemattoman wifin päässä useamman päivän, joten kommunikointi on jäänyt minimiin. Nyt kirjoitan keskiviikko-iltana Palawanin saarelta Port Bartonilta, jossa sähköä on vain osan päivästä, samoin vesikatkot ovat yleisiä. Aurinko laskee, juon reissuni kolmatta drinkkiä, ja kuuntelen jälleen kerran, kun jossain filipinot ja filipinat laulavat karaokella hitaita kasari- ja ysärislovareita. Nyt tulee Titanicin tunnari. Bon Jovi hitaat ovat myös äärimmäisen suosittuja. Ja jostain syystä mun nimen mainitseminen saa ihmiset aina laulamaan kertsin siitä hirveästä “I’m a genie in a bottle..” Olen kuullut myös vesikaraokesta, jota voi laulaa rantavedessä!
Kiitän itseäni Anttilan alennusmyynneistä hankkimastani vara-akusta, jolla pystyn lataamaan puhelimeni: kännykässä on ainut kello ja sen avulla esimerkiksi tänään heräsin sukellus-päiväretkelle. Tästä paikasta pidän. Pieni kalastajakylä, rantapätkä jossa tassutella, kotimajoitusta ja joitakin resortteja, kalaverkkoja, yksi sukelluskeskus, yksinkertaisuutta, mieletön auringonlasku ja saaria horisontissa. Tulin tänne 450 peson minipakulla, josta viimeinen 45 minuuttia taitettiin päällystämätöntä mutkaista kapeaa hiekkatietä. Täällä on kuitenkin turismia sen verran, että löytyy paikkoja joista saa helposti ruokaa ja kiskoja, joista ostaa vettä, jota varsinkin yksin arvostan. Tännekin maksettiin 50 peson (1e) ekomaksu. Ja Päiville tiedoksi, että tänne Puerto Princesasta vähän alle nelisen tuntia taivallettua täyteen ahdetussa minivanissa, kyydissä viisi ihmistä penkkiä kohden, noin kymmenvuotias ja kuusivuotias poika alkoivat voida pahoin ja molemmat oksensivat ensimmäisen puolen tunnin jälkeen koko loppumatkan vieressä muovipussiin. Äiti vain rullasi lisäpusseja muovipussikääreestä. Aika kova.
Maanantaina Puerto Princesassa lähdin ensin vaihtamaan majapaikkaani, joka oli varsinainen tuskien taival. Ajattelin kävellä sinne, koska matkaa piti olla 500 metriä. Minulla ei ollut selvää karttaa, mutta reitti näytti niin pomminvarmalta, että en uskonut eksyväni. Vaan toisin kävi! Löysin kyllä oikealle tielle, mutta kävelin sitä edestakaisin näkemättä mitään osoitteen numeron tai hostellin nimen kaltaista. Kyselin parilta kiskanpitäjältä, ei havaintoa. Tuskailin, hikoilin litroittain rinkan kanssa, kyllästyin, kettuunnuin. Lopulta päätin laittaa mobiilidatan siksi aikaa päälle, että tarkastan oman sijaintini suhteessa hostelliin. Lopulta kävi ilmi, että hostelli on toisen nimisen hostellin kakkoskerroksessa, joten oikea hostelli löytyi vasta toiseen kerrokseen kävellessä seinässä olevasta A4:sta. Pffff! Kello oli lähemmäs 11, kun lopulta sain jätettyä rinkkani kahdeksanhenkisen dormihuoneen ainoaan vapaaseen yläpetiin.
Vaikka edellispäivänä olin nähnyt mielestäni kymmeniä mopovuokraamoja, yhtäkkiä en löytänyt niitä yhtään. Kävelin puolisen tuntia ja vuokrasin ensimmäisestä vastaantulleesta sen enempää tinkimättä skootterin. Ja vuokraajana oli ensimmäinen näkemäni minun silmiini komea (!!) filippiiniläinen, kummallista. Kypäristä ei tietenkään yksikään sopinut, ja puolet niistä olikin pyöräilypottia.
Ajelin ensin tankkaamaan, sitten etsimään automaattia. Kun tämä oli vihdoin suoritettu, lähdin ajelemaan kohti jotakin “Baker’s Hilliä”, josta suureksi pettymykseni en löytänytkään vanhakantaista myllyä ja leipomonmyymälää, vaan omituisen puutarhan mm. Shrek-hahmoineen ja jollekin toiselle kohderyhmälle tarkoitettuja turistirafloja ja hemmetin kallis tehtaanmyymälä.
Jatkoin itärannalta kohti Palawanin länsirantaa, jossa kartan mukaan oli jokin Nagtabon-rantapätkä, ja halusin ajella pikkuteitä kohti jotakin. Paikasta löytyi oikein kelpo ja suuri hiekkarantapoukama, jossa kourallinen ihmisiä. Kävin uimassa ja jatkoin matkaa vielä vähän ylemmäs vuorille, läpi tien jossa tietyöt vaihtelivat totaalisesta off-roadista hyvään asfalttiin. Lopulta ajoin niin pitkälle, että tie vain yksinkertaisesti loppui. Käännyin takasin, ostin vettä jostain josta en todellakaan odottanut löytäväni kiskaa. Takaisin ajellessa pysähdyin San Miguelille näköalapaikalle ja yritin etsiä jotakin ruokaa. Söin nälissäni viisi eväsbanaania ja jatkoin takaisin kaupunkiin, jotta ehtisin ennen pimeää.
Kaupungissa kävin ensimmäisenä syömässä chaolong-mestassa phó-keittoa ja patonkia. Ajelin baywalkille läpi pikkuteiden, jossa oli rantapromenadi, joku esiintymislava meneillään olevalle tanssikisalle ja paljon ruoka- ja markkinakojuja. Ja paljon jotain omituisia ruokafillareita myymässä kokonaisia cashewpähkinöitä, joiden päällä oli kuorellisia kananmunia?
Ajoin kaupan kautta takaisin hostellille noin yhdeksältä, kävin suihkussa ja aloin miettiä, mihin huomenna. Olin ajatellut mennä Sabangiin maan alla kulkevalle joelle, mutta sinne pääseminen yhtäkkiä tuntui haastavalta, joten päädyin Port Bartoniin pohjoisempana. Ostin hostellilta pakulipun ja etsin yöpaikan: kaikkialla oli täyttä, joten jouduin ottamaan 27euron arvoisen Asuana Beach Front Cottagen rantamökkerön, jonka sijainti ainakin oli suoraan ovelta rannalle.
Aamulla pakun piti tulla hakemaan yhdeksältä, mutta kahdeksalta lähtiessäni palauttamaan skootteria hostellilla oli jo mies kyselemässä milloin mennään. Sanoin että yhdeksältä, ja hän pyysi sitten odottamaan seuraavaa. Palautin skootterin ja kävelin takaisin hostellille, josta lähtiessämme haimme pakulla vielä noin seitsemästä eri mestasta matkustajia, paikallisia ja turisteja.
Kun saavuimme Port Bartoniin, alkoi sataa kaatamalla. Enemmän kuin kaatamalla, ehkä jonkunlainen uimaltaasta kaataen olisi käypä ilmaisu. Hengailin koriskentän suojissa vähän alle tunnin, jonka jälkeen kaivoin rinkan sadesuojan ja lähdin vain kävelemään hotellille. Ja nyt tulee niin hippimäisen nolo huomio: itseasiassa oli yksi kohokohtia viime päiviltä kävellä siinä sateessa paljain varpain pitkin hiekkaa, tukka valuen. Siinä oli jotain sitä yksinreissaamisen muutamia positiivisia hetkiä: kukaan ei odota missään, ei kotona, ei täällä. Kukaan ei kiukustu sateesta, kukaan ei hermostu pitkän matkan jälkeen sattuneesta järkyttävästä ukonilmasta. Voin itse päättää millä mielellä olen, voin olla rauhassa vihainen tai mielissäni. Kukaan ei odota missään eikä kukaan odota mitään.
Kun sain rinkan mökkiin, hyppelin sateessa päärakennukselle syömään fritattuja calamareja ja riisiä. Lähdin sateen vielä ripotellessa kävelemään uudelleen rannalle, ihmettelin molemmin puolin rannan päätyihin muodostuneita suurella voimalla virtaavia jokia. Kuvasin rannan kukkoja ja kanoja, veneitä, metsittyneitä taloja paatteineen, pastellinsävyistä taivasta. Kävin Aquaholicsin dive centerissä kysymässä huomisesta päiväretkestä, ja he lupasivat sen minua varten järjestää. Kolme sukellusta, joista ensimmäinen hylkysaitti! Kun palasin mökille, makailin universumin parhaassa bamburiippukeinussa. Olin törmännyt jo monia kertoja samoihin ihmisiin kävellessni, koska mesta oli niin pieni.
Hengailin, sanalla sanoen hengailin. Kävin yhdessä mestassa juomassa Stallion (!!) Red Horsen, juttelin viiden kuukauden sukellusreissulla olevan amerikkalaisen viisikymppisen Brucen kanssa ohessa. Kävin syömässä Bamboossa vegetable currya riisillä, poissa rannalta, mutta sielläkään ei toiminut wifi. Halusin pastelliveneet Instagramiin, jotta joku kokisi tämän kanssani!
Kävin ennen kotiin menoa vielä ostamassa banaanisnackeja ja Mars-patukan makeannälkään. Kuulin kaupan tädiltä, että hänen luonaan yöpyi samaan aikaan kaksi suomalaista, ja eikös kotiin kävellessäni kuulunut suomen kieltä vastaan tulevan pariskunnan lähestyessä. Kävelin mahdollisimman hiljaa ohi.
Huoneeni hintaan kuului aamiainen, johon sai valita muutamasta vaihtoehdosta: vedin riisiä ja kananmunaa. Vaihteeksi. Kello 8:15 minua odotettiin Aquqholicsilla, jossa eilen tapaamani Cal (jonka oikea nimi paljastui John Michaeliksi – hmm) katsoi kanssani sopivat vuokrakamat. Teimme vastuuvapauslomakkeet ja lähdimme pikkuveneelle, jonka mukaan tuli myös sukelluskurssilla oleva ranskalaispariskunta sekä heidän opettajanaan paikan pitäjä Martyn. Ensimmäinen saitti oli puuvenehylky, jossa eli mm. cleaner clameja, jotka regulaattorin suusta ottaessa ja hymyillessä, hyppäsivät suuhun puhdistamaan hampaita. Kääks! Uskalsin silti kokeilla. Sain myös sukeltaa hylyn läpi käydä pienessä huoneessa, jonka kyljestä löytyi vessa.
Cal oli oikein ystävällinen, vaikka otti oikein asiakseen vitsailla lihavuudesta tökkimällä erinäisiä mahan, reiden tai käden kohtia, nauramalla märkäpuvun pukemiselleni. Ja kuulemma matkustin yksin, koska olin paksu! Sain lempinimen chocolate syömiseni mukaan ja oman laulun, jonka snat menivät kutakuinkin chocochocochoco… Kaikki tehtiin kyllä hyvässä hengessä ja ymmärrän, että pointti on saada asiakas viihtymään. Ilman omaa kehohistoriaani en ehkä olisikaan osanut nauraa sille – ja myös kertomasta, että nyt riittää, vitsi meni jo. Juttelimme paljon muutakin, mm. perheistämme, palkoista eri töissä filippiineillä, Abu Sayaafista, El Nidosta… Mutta oikein kaiken kaikkiaan kelpo paikka ja kokemus ensimmäiseksi uudeksi sukelluskokemukseksi, ja ensi kerralla on taas ehkä piirun helpompi uskaltaa kävellä sisään coolilta vaikuttavien sukeltajahengareiden keskelle. Ja sitä paitsi, voitin useiden satojen sukelluskokemuksella varustetun Calin ilmankulutuksessa! Noustessamme kahdelta viimeiseltä dyykiltä minulla oli jäljellä vielä puolet tankista, kun normaalisti juuri ilmanpuutteesta ja typen kertymisen vuoksi ja syystä noustaan (ja siksi ihmiset opettelevat Nitroxilla sukeltamisen). Ja parasta siinä, että ei ole enää kurssilla on eittämättä se, että joku kantaa ja pesee painavat kamat puolestasi!
Tullessamme rantaan jäin vielä kirjoittamaan Calin kanssa dive logia, johon merkataan kunkin sukelluksen saitit ja tiedot. Uutena kalalöytönä oli esimerkiski crocodile fish ja ennätyksenä myös 24 metrin syvyys.
Lähdin omalle majapaikalleni yrittämään wifiä, sillä kaikki kysyivät mihin jatkaisin huomenna eikä minulla ollut hajuakaan. El Nido oli ehdottomasti suosituin suunta, mutta tuntui ruuhkaiselta ja kestämättömällä turismilla ahtaudessaan pilatulta. Koska wifiä oli mahdoton saada toimimaan ja täällä yöpyminen oli kalliihkoa, päätin sen olevan ainakin yhden yön verran juuri se pohjoiskärki ja El Nido, jonka jälkeen yritin lähes tunnin vain yksinkertaisesti varata mitä tahansa huonetta sieltä. Lopulta sain läpi menemään varauksen jossain kuppaisessa hostellissa, joka oli saanut arvosteluissa 5/10 pistettä, eli mitään kovinkaan mellevää on turha odottaa.
Kävin tinkimässä pakumatkan sinne 500 pesosta neljään, ja otin myöhöisimmän yhden lähdön, jotta ehtisin huomenna vielä hiukan lötköillä bamburiippumatossa. Menin suihkuun, josta siirryin juomaan jo alussa mainitsemaani drinkkiä rannan rottinkituolille. Söin taas rannan takaisella tiellä toisessa paikassa kasviscurrya riisillä, josta hipsin takaisin Asuaniin ennen yhdeksää. Fakta faktum, sukellus väsyttää!
Leave a Reply