Terveisiä seitsemän tunnin bangka-venematkalta El Nidosta kohti pohjoisen Busuanga-saariryhmää ja Coronin kaupunkia! Jossain haavekuvissani olin luullut tämän matkan tehtävän ehkäpä jollakin kantosiipialusta muistuttavalla vähän isommalla veneellä, jossa olisi tilaa kävellä ja ehkä jokin pieni kiskan- tai ravintolanpoikanen, mutta täällä sitä taas istutaan laivan keskiosaan asetetuilla muovisilla puutarhatuoleilla ja puupenkeillä, jotka kiertävät paatin reunoja. Hiiohoi! Onneksi pidän merimatkailusta, vaikka vähän turhalta tuntuukin kuluttaa koko päivä aamukahdeksasta (tai niillä main – kaikkeen katkustamiseen on aina liittynyt alussa yllättävää odottamista tunnista kahteen) iltapäivän neljään puisessa sillipurkissa. Lähtiessäni hikoilin niin paljon, että tein varmasti tämän reissun ennätyksen. Kaikki olivat tuskissaan, mutta en nähnyt muiden silmien tukehtuvan hikeen. Jopa sataman kiskan työntekijä antoi minut nähdessään käteen paketin nessuja. Mutta onneksi veneessä ei ole ikkunoita tai ovia, joten nyt ilmastointi on enemmän kuin toiminnassa.
Lähdin Port Bartonista torstaina yhden minipakulla, jota ennen kävin aamulla vielä käppäilemässä läheiselle Pamuayanin vesiputouksille parin kilometrin matkan hiekkateitä ja polkuja. Oli kiva, ja ihan oikeasti kiva, päästä vähän kävelemään ja liikkelle, jalkani tuntuvat tonnien painoiselta, koska en ole kävellyt juuri yhtään sitten Suomesta lähdön jälkeen. Pienellä vesiputouksella sain polttaa savukkeeni ihan yksin. Matkalla tapasin ainoastaan rekisteröintikopperoisen naiset, joiden kansioihin kirjoitin jälleen kerran nimeni, ikäni ja kansallisuuteni. Jonkinlaista turistirekisteröintiä ainakin tunnutaan tekevän joka jumalan paikassa, sillä kaikkialta löytyy tyyppi paksun lomakekansion kanssa, johon pyydetään kirjoittamaan kyseiset seikat.
Ehdin Ausanin majapaikassa vielä suihkuun ja pakkaamaan kamat loppuun, vaikka ilmesesti siivooja olikin jo luullut minun kirjottautuneen ulos odottaessaan oven ulkopuolella kaikkien ämpäriensä kanssa kärsimättömästi tassaten, ilmeisesti avainta odottaen. Kun hän ymmärsi minun olevan vielä paikalle, alkoi välitön pahoiteelu ja erinäisten saavien kuskaaminen pois patiolta. Kävin vielä check-outin jälkeen syömässä myös yllättäen löytyneessa kasvisravintolassa, jossa naapurikiskan pienet tytöt pitivät minulle seuraa ja piiloutuivat äidiltään pöydän alle.
Matkalla oli tällä kertaa vain reissaajia, naiskaveruksia jostain Keski-Euroopan maasta. Pysähdyimme pari kertaa vessaan tai ostamaan syötävää taukopaikalle, ja joskus vähän ennen viittä meidät jätettiin jollekin bensiksen viereiselle parkkikselle. Ensimmäinen huomattava näky saapuessa El Nidoon (englanniksi “the nest” eli pesä) ovat merestä ja saarilta kohoavat piikkireunaiset, tummat karstivuoret, joista kuin ihmeen kaupalla myös kasvaa joitakin vihreitä puitakin. Todella maisemaa leimavaa ja ihan hurjan kaunista! Huonona puolena huomasin myös heti paikan laajentuvan turismin ja kestämättömänkin laajentumisen: kaikkialla tuntui olevan pikaisesti kasaan vedettyjä aaltopahvibambuhökkeleitä, työmaata, rakenteilla olevia kohtia, ihmisiä pyrkimässä mukaan tulojensa ja työpaikkansa saamiseen turismista. Kävellessäni kohti rantaa eli El Nidon kyläkeskittymää reilu puoli kilometriä vastaan tuli jo lukuisia saarihyppelyretkiä tarjoavia kiskoja (Tour a, b , c , d, van tickets to xxx, slow boat expedition to Coron, shuttle bus to Nacpua Beach jne.) Vertaisin kokemusta johonkin Thaimaan suosituimpiin reppureissaussaariin, kuten Lipeen tai Samuihin, ehkä myös PhiPhi vaikka siellä en olekaan itse todistanut näkyä. Yhtä kaikki, siellä olin minäkin, ja aivan samasta syystä varmasti kuin muutkin; matkaamassa ja näkemässä paikan saariston.
Olin ottanut 5/10-arvostetulla varustetun yöpaikan, jota en yleensä ikinä tee, mutta nyt mitään kuuta budjeettini sopivaa loukkoa ei löytynyt, enkä jaksanut saapua paikan päälle tyhjin käsin etsimään yöpaikkaa, vaikka niitä varmasti olisi myös löytynyt ilman nettisaittien listauksia. Koska odotin pahinta, en oikeastaan ollut kuin positiivisesti yllättynyt: oma pieni huone keskellä pientä päätietä, pienen pieni parveke ja oma kylppäri. Toki paikassa ei ollut minkäänlaista respaa, vain kapeat portaat yläkertaan, jossa viisi kiinni olevaa huonetta käytävän varrella. Kun saavuin kolistellen, jostain tuli tummatukkainen tyttö, joka näytti minulle huoneeni ja häipyi. Ainut oikea miinus oli suihkun kemikaaleilta haiseva vesi, mutta yritin peseytyä lavuaarin hanasta. Kuumaa tuuletinhuoneissa on aina, ja lämmintä vettä suihkusta ei ole tullut vielä mistään. Oltuani huoneessa puolisen tuntia meni sähköt, mutta se lienee El Nidossa yleistäkin. Monia ravintoloita valaistaan ja pyöritetään iltaisin vain generaattorin voimin.
Aloin hiukan huolehtia loppuloman ajankäytöstäni, koska olin ymmärtänyt että en ehdi enää pohjoisen riisiviljemiä ihailemaan, ja varasuunnitelma Mindoron saaresta alkoi myös vaikuttaa mahdottomalta. Suru! Tuntuu, että tällä kertaa olen edennyt harvinaisen hitaasti ja epäjärkevästi, koska en etukäteen suunnitellut mitään enkä varsinkaan kovin hyötykäyttöistä reittiä, ja nyt olen tilanteessa jossa taas jää tuhansia kiinnostavia paikkoja näkemättä. Lennot El Nidosta tai Puerto Princesasta Mindorolle olivat harvoja ja kalliita näin lähellä lentopäivää, ja jos palaisin taas Puerto Princesaan ja sieltä lennolla suoraan Manilaan selviäisi noin 65 eurolla, mutta toisaalta en haluaisi vielä lopetttaa reissuani useisiin päiviin pääkaupungissa. Coronin saarelle, josta taas olisi kaksi kertaa viikossa jonkinlainen 20 tunnin laivayhteys Manilaan, pääsi El Nidosta 7-8 tunnin venematkalla 24 eurolla. Aloin harkita sitä, ja El Nidoon jäämistä sunnuntaihin.
Kävin Art Caféssa tuhlaamassa rahani pieneen ja juustoiseen pizzaan, ja yritin etsiä maskiini snorkkeliputkea halvalla, ostamatta kuitenkaan mitään. Kävelin vähän paria pientä päätietä, mutta ne oli nopeasti kävelty. Menin sipsipussini kanssa huoneeseeni ja yritin saada wifiä toimimaan tutkiakseni Coronin lauttayhteyksiä ja päiviä, jotta tietäisin ehtisinkö sieltä vielä lauantain aamuyön lennolleni Manilasta kohti kotia. Toivotonta.
Aamulla suunnitelmissa oli vuokrata skootteri ja lähteä ajelemaan vapaammille teille ympäri niemimaata. Koska olin varannut yöpymisen vain yhdeksi yöksi, yritin kysyä pidennystä, mutta huone oli jo varattu seuraavalle. Lopulta tyttö suositteli minulle toista hostellia, ja hän kävi siellä ensin kysymässä vapaita huoneita. Isompi huone löytyi 900 pesolla, joka oli minulle kallis, mutta ajatus rinkka selässä paikan etsimiseltä väsytti jo valmiiksi, joten menin sinne ja tinkasin hinnan 800 pesoon yöltä. Sen kanssa pystyin vielä elämään.
Vuokrasin skootterin lähimmästä monesta tarjolla olevasta paikasta 500 pesolla iltakahdeksaan saakka. Taas ensin minulle tarjottiin pyöräilykypärää, joka ei onneks mahtunut päähäni, joten sain lopulta vähän liian ison mopokypärän. Ensimmäisenä tankkaamaan kylän ainoalle bensikselle (jossa bensa oli myös aiempia paikkoja kalliimpaa) ja siitä suunta kohti pohjoista kohti kartassa näkyvää rinkulan muotoista looppia ympäri kärkiosan. Huomasin myös, että skootterista oli poistettu peruutuspeilit ilmeisen turhina.
Ajoin Nacpanin rannalla, jolle poikkesin päätieltä noin puolentunnin keskittymistä vaativan kumpuratien päähän. Täälläkin rekisteröitiin tulijat, samoin piti maksaa 200 peson “enviromental fee”, joka olisi voimassa kymmenen päivää ja jolla pääsi myöa saaristoon. Pääsymaksu itse rannalle oli 50 pesoa. Kopit ja virkaunivormuiset miekkoset kyllä vakuuttivat asian virallisuudesta.
Useampi satametrisellä rannalla kävin pikaisesti uimassa turkoosinkirkkaassa vedessä (joka ei kyllä ole mikään oletusarvo kaikkialla) ja menin kuivattelemaan munakoisomunakkaan ja riisin merkeissä rannan raflaan. Seuraa minulle piti ehkä vuoden ikäinen Lakers-asuinen poika, joka tarjosi koko ajan nenäliinoja ja kurkki pöydän alta. Lähtiessäni heitin vaatteet takaisin uikkarien päälle ja ajoin punahiekasta vesilätäköihin vaihtelevan tien takaisin päätielle. Ja löysin matkalta melko rumat aurinkolasit!
Ilmassa oli sateen uhkaa Sibaltanin kohdalla, ja kun kolmannen kerran vesipisarat ropisivat naamalle, ajoin kylttien mukaan Tapikin kahvilaa kohti, jonne tie vei lopulta polulle meren rannasta. Aikamoinen majapaikka sieltä löytyi, katoksia teltoille rannassa ja päärakennus, jossa hobittimainen tunnelma, jonka lisäksi kitaroita ja riippumattoja. Siis keskellä ei mitään, mutta varmasti juuri sellainen mesta jonne mennään pariskunnan kesken pussailemasn ja biitseilemään rauhallisuuden tyyssijaan. Olisin voinut nauttia entisessä elämänvaiheessani kovasti. Pitelin sadetta kokiksen verran, josta puolet kaadoin päälleni.
Ajoin, katselin ja ihmettelin, pysähtyen johonkin koriskenttä ja kiska -henkiseen kylänrantaan tupakalle, jonka jälkeen alkoi pian uudelleen sataa, tällä kertaa toden teolla. Parkkeerasin taas tien viereen paksun näköisen puun kohdalle, jonka alla värjöttelin kypärä sateensuojana reilu puoli tuntia. Kun pääsin jatkamaan matkaa, koko lopputie El Nidoon saakka oli sellaista raivostuttavaa isokivistä sorahiekkatietä, jossa pitää koko ajan väistellä isompia kiviä ettei vedä kumoon.
El Nidossa kävin tsekkaamassa itseni sisään hotelliin, koska huone ei ollut vielä aamulla tyhjä. Lähdin ajelemaan vielä toiseen suuntaan etelämmäs tietä, jossa pysähdyin Corong Corongin rannalle, jonka partymargaritabeerbucket-henki ärsyttä siinä määrin yksinäisyyttäni, että poistuin tupakan jälkeen takaisin El Nidoon palauttamaan pyörää, pysähtyen matkalla vielä vihannesmarketilla, josta ostin 20 sentin pilipaliveitsen ja mangoja.
Kävin simppelissä ruokalassa syömässä riisiä ja paria jotain kasvismönjää, jonka jälkeen lähdin etsimään itselleni sunnuntaiksi laivalippua Coroniin ja jonkinlaista saariretkeä huomiselle. Tyrkkykiskojen sijaan kävin sisälle mentävässä mestassa, josta olin eilen saanut 1200 peson hitaan laivan hintatiedon. Yhdessä päiväretken kanssa sovimme hinnaksi 3700, koska minulla oli jo enviromental fee maksettuna ja lisäksi omat snorkkelikamat. En tiedä pidänkö siitä, että kaikki hinnat on neuvoteltavissa. Useimmiten en jaksa, tohdi tai kehtaa alkaa tinkimään, ja tinkimisenkin jälkeen jää usein olo, että mikä mahtoi olla “oikea” hinta, maksoinko edelleen liikaa arvoonsa nähden. Pikkurahoissa ei ole niin väliäkään, mutta kun aletaan puhua yli 50 euron summista, se ei ole enää minullekaan mikään pikkuraha, vaikka monella sellainen käsitys onkin. Toki kaikki siltä vaikuttaa, jos paikalliset näkevät matkaajista sen säästämisen tuloksen, eli lomailevan turistin, ja perusraflatyöntekijän palkka on alle 200 pesoa päivässä.
Menin juomaan reissuni toisen drinkin rantaloungemestan fatboy-penkeille hiekalle, jonka jälkeen ostin Aqua Lungin snorkkelin maskiini. Ostin ruokalasta take away -riisimuhjua ja menin suihkuun huoneeseeni taas ennen yhdeksää. Yksinäinen mummo -olo!
Lähtö seuraavan päivän saarihyppelylle piti olla kahdeksalta toimiston edestä, mutta vielä puoli yhdeksältä ei ollut tapahtunut mitään. Juttelin mukaan lähtevän perheen kanssa, Lontoossa asuvien irakilaisen Parvisin, romanialaisen Gabrielan ja heidän ihastuttavan nelivuotiaan Emiljynsä kanssa. Lisäksi mukaan oli tulossa espanjalainen Omar, ja onneksi olimmekin ilmeisesti jonkinlainen jämäryhmä, jotka lähtivät pienellä porukalla ja pienemmällä veneellä matkaan – pahimmillaan näin rannassa 30 hengenkin isoja paatteja. Lopulta vetämäjämme Cesar (!!) vei meidät veneelle, jonne kahlasimme reisiä myöten merestä. Yhdeksään saakka odotimme kapteeniamme Jesusta (!!), jonka jälkeen Cesar vielä lähti hakemaan unohtamiaan pelastusliivejä (rannikkovartioston vaatimus) ja snorkkeleita Omarille ja Parvisille. Kun muuten olisimme olleet valmiita matkaan, vene ei käynnistynytkään. Lopulta se jurnutettiin päälle, ja pääsimme matkaan.
Olimme kaikki hankkineet pisimmän retken, yhdistelmän kahdesta vakiotourista, joten matkalle kuuluisi kaikkiaan 10 kohdetta saaristossa, jos aikaa olisi kaikkiaan. Onneksi mukana oli ihanan tomera Gabriela, joka piti huolta että pääsemme alusta saakka kaikille luvatuille. Ensimmäinen kohde oli Seven Commandon ranta, jossa lähinnä kävimme pistäytymässä uimassa. Seuraavaksi veneilimme Minilocin (Jumalan saari) saaren pienelle laguunille, jonne sisään päästäkseen piti vuokrata kajakki, jolla pystyi taitelemaan itsensä pienestä vuoristoväliköstä sisään. Olisin mielestäni voinut uidakin sinne, mutta Cesar väitti paikalla olevan jellyfishejä siihen malliin, että ei kannattaisi. Muutamia rohkelikkoja kyllä näin. Onneksi Omar lupasi maksaa vuokrahinnasta hiukan enemmän, koska itse en ollut ottanut hölmönä mukaan kuin veden ostamiseen varatun rahan. Gabriela ja Parvis pelkäsivät kajakkiviahetta, koska Gabriela ei osannut juurikaan uida, mutta söpöimmistä söpöin Emiljy oli innoissaan. Kajakkimelonnan kikkailun jälkeen itse laguuni oli kyllä kaunis korkeiden karstivuorien ympäröimä poukama, jossa toivoi olevansa yksin ilman kymmentä muuta matkaajaa – aivan kuten varmasti kaikki muutkin meistä.
Toisena stoppina oli Iso Laguuni, jonne mahtui ajamaan koko bangka-veneellä sisään kiertämään ympyrän. Olo oli kuin possujunassa. Kolmanneksi menimme Secret beachille, jossa veneestä pystyi snorklaamaan, ja siitä Secret laguunille, jonne meneminen vaati uimista aallokkoisessa vedessä parin sadan metrin verran ja sitten sukeltamista läpi puolimetrisen aukon. Sisällä oli jälleen yksi sharpinterävien kivikkovuorien ympäröimä pieni vesialue. Mieletön Cesar kantoi Emilyn olkapäillään ja veti Gabrielaa pelastusliiveineen perässä. Jälleen mietityttää, kuinka paljon maksamastani palkkiosta menee toimistolle ja kuinka paljon itse veneen väelle.
Mukana ollut Marcelo laittoi mennessämme hiiligrillin tulille, ja alkoi grillata veneessä red snapperia, kanaa ja possua. Söimme ne riisin ja hedelmien kanssa veneen keskelle katetulla pöydällä. Kala oli super, varsinkin soija-sipuli-mangokastikkeen kanssa. Puhuimme yhdessä varsinkin Gabrielan kanssa matkustamisesta, he olivat käyneet Kiinassa ja Intiassakin useasti, ja olivat tällä matkalla tulossa juuri Filippiineille Taiwanista. En voi kuin idolisoida elämää, jossa lapsen syntymä ei muuttanut kuvioita täysin, vaan he edelleen reissaavat pienehköllä budjetilla äärimmäisen luottavainen ja mutkaton Emily mukanaan, jonka kanssa olimme jo puolimatkassa sylissähengailun tasolla. Toki he tekevät erilaisia reissuja, joissa ei notkuta baareissa ja arvostetaan lämmintä vettä, mutta esimerkiksi öitä he viettivät junien makuuvaunuissa.
Lounaan jälkeen jatkoimme yhdelle rantaetapille keskellä tyhjän saaren vierustaa, mutta sen snorklausmahdollisuudet olivat jo ohi, ja laskuveden pöllyyttämä hiekka teki näkyvyydestä parinkymmenen sentin luokkaa. Siitä lähtiessämme kello oli yli kolme, eikä vene yhtäkkiä enää taas käynnistynytkään. Luojan kiitos mukana oli Parvis, joka oli “pienenä ollut kiinnostunut moottoreista”. Jollain kummallisella ruokalusikkakipinä-tekniikalla he saivat veneen taas rullaamaan, ja jätimme Matinlocin Shrine -kirkon väliiin yhteisestä päätöksestä. Kellon ollessa neljä menimme toiseksi viimeiselle Hidden Beachille, jonne vuorien syvänteeseen piti uida tai kävellä isojen terävien kivien pohjustama pätkä. Tuulet olivat iltapäivän myöhäisyyden vuoksi jo sen verran kovat, että paiskauduttuani muutaman kerran niiden voimasta päin isoa kiveä ja raapien varpaani toiseen, päätin palata veneelle ja jättää sen väliin. Cesar taas kantoi Emiljyn, nosteli kaatuilevaa Gabrielia ja ohjasi kaaoytisesti pyöriviä Omaria ja Parvisia eteenpäin. En voi kun arvostaa tasapainoa ja vedessä flip-flopeilla kävelyn kokemusvarmuutta!
Kun muuta palasivat veneelle, he olivat polvista ja nilkoista veriruhjeilla ja haavoilla, joten olin ihan tyytyväinen nössöiltyäni. Viimeisenä etappina jo Helicopter Islandin pieni hiekkaranta, mutta siinä kohtaa aurinko oli jo laskenut ja aallot suuret, joten pysähdyimme vain hetkeksi vaikka olimmekin siellä enää keskenämme. Kello oli lähemmäs kuutta, kun matkasimme El Nidon satamaan vaihtaen matkalla meiliosotteita ja ottaen yhteiskuvia, Emiljyn piirrellessä kanssani kirjan sivuille. Ehdottomasti parasta päivässä oli siirtymät paikasta toiseen pienellä veneellä sen keulassa istuen ja kaksi ensimmäistä laguunia. Hyvä päivä!
Perhe jatkoi pakulla Sabangiin, minä ja Omar menimme tahoillamme suihkuun. Suihkun jälkeen menin kauppaan hamstraamaan huomista Coronin laivamatkaa varten snackseja ja vettä, syömässä kävin taas samassa halvassa alle kahden euron eateryssa riisiä ja kasvismönjää. Kävelin katsellen niillä kylän parilla tiellä ja rannalla, törmäten myös Omariin etsimässä itselleen aamulle yhteyttä Puerto Princesaan. Leipomon pullan kanssa menin jo kymmenen maissa nukkumaan, kellon herättäessä kuudelta laivaan.
Aamulla pilkoin mangoja jokaisella reissulla hätäkippona roudaamaani tupperwareen, pakkasin ja maksoin huoneeni. Käveltyäni puoli kilometriä satamaan alkoi hikoilu, josta jo alussa mainitsin. Kuumassa terminaalihuoneessa piti odottaa ensimmäinen tunti, lattialla pyöri kaksi torakkaa ja odotin saavani jonkun epämukavuustukaluuskohtauksen. Kävin ostamassa kanttiinista aamukahviksi kokiksen ja lopulta pääsimme veneeseen, jossa rannikkovartiosto kävi vielä erikseen tarkastamassa, että kaikilla on pelastusliivit päällä. Aika nopeasti veneen irrottua rannasta lähtivät myös kaikkien liivit.
Yllättäen puolessa välissä matkaa tarjoiltiin myös jokaiselle syliin muovipussitetulta lautaselta banaani, riisiä ja jotain kasviskastiketta (?!). Tykkään kyllä siitä että jokaisella venematkalla ilman muuta jostain kaivetaan esiin ruokailutarpeet, useimmiten myös jonkunlainen grilli. Ahtauskin helpotti, kun osa lähti pienelle ylätasanteelle ottamaan aurinkoa ja tilanne ja paikat raukesivat, sain jopa yhdessä kohtaa pistettyä itseni kippuraan nokosille. Parasta oli jälleen merellä olo ja ulkona kannella rauhassa poltetut tupakat. Voi meri I love you! Ja hyvää vappua, ihanat.
Leave a Reply