Lauantaina sukelluskurssin osalta jäljellä oli neljäs ja viimeinen pakollinen merisukellus, jonka suoritin lähtemällä mukaan Panglaon kolmen sukelluksen päiväretkelle. Kaksi niistä ajattelin tehdä silti lisämaksusta huolimatta (27e dyykki + 8e kamavuokra – ei halvin harrastus!). Mukaan tulivat dive guideista Teija ja Niko, James ja Lando, lisäksi Noora, harjoittelija Laura, nelihenkinen perhe snorklaustarkoituksessa, saksalainen vanhempi pariskunta ja rouva saksasta. Ja mukaan tulivat toki laivan kapu, “kokki” ja apumiekkonen.
Aamupala kuudelta, sitten kamojen kasaus ja roudaaminen pienellä veneellä rannasta vähän syvemmälle ankkuroituun isompaan paattiin. Sitten jokainen valmisteli nosteliivinsä kiinni tankkiin ja kävi läpi niiden toimivuuden. Kävimme Teijan kanssa läpi viimeisen teoriaosuuden sukellustaulukoista (kuinka laskea syvyydet ja maksimikestot mm. suhteessa typen kertymiseen vartaloon). Kun se reilun tunnin päästä oli ohi, olimme jo melkein ensimmäisellä saitilla. Märkäpuku kiristellen ja kiemurrellen päälle, painovyö (mulla 4,5 kg), liivi tankkeineen harteille ja valmistautumaan mereen. Henkilökunta jeesasi aina veneen laidalla räpylät jalkaan, koska kyyristely useiden kilojen painoisten varusteiden kanssa oli vähintäänkin haasteellista.
Viimeisessä kurssin sukelluksessa suoritin vielä maskin vaihdon pohjassa ja hätänousun uiden (pelkästään ilmaa ulos puhaltaen). Lisäksi kokeilimme muutamia kuperkeikkakäännöksiä kamojen kanssa. Mutta taas oltiin myös piirun verran pidemmällä oman nosteen hallintaa pelkästään hengittämällä, liikkeen hallintaa, keskittymistä näkemäänsä ja yksinkertaista rauhallista rentoutumista. Jee!
Tunnin sukelluksen jälkeen (max. 18 m) nousimme takaisin laivalle pinta-ajalle tasaamaan typen kertymistä noin tunniksi, ennen kuin pystyimme tekemään uudelleensukelluksen. Hedelmiä, aurinkoa, tankin vaihto täyteen. Kävimme samalla saitilla virtauksen suuntaisesti myös toisella seinällä, joka oli varmasti paras tähän asti. Aluksi laskeutuessa minulla oli suuria tasausongelmia: en saan tasapainotettua korvia ja laskeutuminen oli jatkuvasti kivuliasta, ja piti palata jatkuvasti takaisin vähän ylemmäs. Lopulta jotenkin tilanne raukesi. Sukelsimme kulkien pitkin pystysuoraa koralliseinämää, jossa pienet möttiäiset ja isot kalaparvet vaihtelivat ja olivat ympärillä samanaikaisesti. Näin mm. frog fishin (kala kuin korallipatsas!), snake fishin, ison barracuda-parven, moray eelin ja monia rapuja, kaloja, matoja ja korallityyppejä, joiden nimestä minulla ei ole pienintäkään aavistusta. Ja värit, näin värit!
Tokan sukelluksen jälkeen söimme laivan pienelle tasolle kasattua buffetruokaa: riisiä, nuudelia, kurkkua, frittikalaa, paistettuja kasviksia ja joitakin lihamöykkyjä. Aivan hyvä! Olen aina enemmän kuin tyytyväinen saadessani jotakin tuoretta, kurkku kuulostaa usein jo unelmalounaalta! Tosin Dive Point Alcoyssa olinkin jo tottunut aamiaisilla liian hyvään, sillä tarjolla oli sokeroimatonta leipää ja juuston kaltaista valmistetta. Sydän! Mutta silti minulla on niin ikävä X-tra rahkaa, että taidan elää sillä ensimmäisen viikon palatessani.
Pinta-aika toisen sukelluksen jälkeen oli puolitoista tuntia, ja jonka jälkeen myös vaihdoimme saittia veneellä. Kun sukellukseen ei enää liittynyt kurssin paineita, oli viimeinen sukellus varmasti paras. Piirun verran enemmän kehonhallintaa suhteessa laitteisiin, promillen verran parempaa paikallaan pysymistä venkoilun sijaan omasta selvästä noviisiudesta verraten.
Veneelle nousun jälkeen oli suunta takaisin kohti Alcoyta, ja minä vetäydyin tekemään kirjallista loppukoetta: 50 neljän vaihtoehdon kysymystä, joissa sai olla enintään 10 väärin. Kävimme ne lopulta Teijan kanssa läpi tarkentaen muutamia kohtia, ja sain lopputulokseksi 44/50 – meikä on ODW-sukeltaja! Siitä innostuneena lähdin hakemaan banaania ja tuulettaessani tiputin pyyhkeen koko porukan edessä, joka varmasti alleviivasi innostumisen tasoani.
Takaisin Alcoyssa suoritimme saman pikkuveneellä ihmisten ja varusteiden roudaamisen kuin tullessa, ja dive shopilla viimeiseksi kamojen pesun ja pakkaamisen, omalta osaltani viimeistä kertaa. Ostin tulevaa snorklailua ja mahdollista sukeltamista ja muistoa varten itselleni kunnon maskin ja siihen magentaisen neopreenistrapin vielä dive shopista. Lähdön loppulasku alkoi yhä enemmän ahdistaa, sillä systeemi oli maksaa kaikki ruuasta ostoksiin könttänä viimeisenä päivänä, ja minulla lähtöhintana pohjalla oli jo 349e sukelluskurssikin.
Olimme ostaneet Nooran kanssa edellispäivän Dalaguetereissulta rommia (23% lightia, koska luulimme, että proot 55 vastaa prosentteja…), jota suihkun jälkeen kasaannuimme juomaan Nooran bungalowin terassille kokiksen kanssa. Puoli seiskalta täytin Teijan kanssa dive log -sukelluspäiväkirjan ja loput paperityöt korttia varten. Seiskalta söimme taas yhdessä kympin buffan, jonka jälkeen jäimme juomaan kaljaa ja muutaman caipiriñhan kuunnellen Nooran lemppari-Disneymusaa. Kävmme Teijan kanssa läpi laskun, jonka vaikeuksien kautta nettipankista parin prosentin palvelumaksulla suorittamalla tyhjensin puolet koko tilini saldosta.
Koska sukelluksen jälkeen keho poistaa typpeä, on väsymys luonnollinen lopputulema, joka yhdessä puoli viiden heräämisen kanssa pakotti yhdentoista maissa nukkumaan suurista kekkulisuunnitelmista huolimatta. Laura nukkui jo raflan sohvilla. Niko, Teija ja Noora jäivät vielä pystyyn lampsiessani parinsadan metrin matkan raflalta beachhouselle.
Sunnuntaina edessä oli lähtö Dive Point Alcoysta, joka oli haikeaa siellä poikkeuksellisen pitkään vietetyn ajan vuoksi, jossa ehti jo tutustuakin muihin. Pitkän aamiaisen jälkeen menin hetkeksi aurinkoon ja uimaan pienelle altaalle, ja yhdentoista maissa suihkuun. Noora tuli juomaan kanssani ostamani Red Horsen 8% oluen lähtömaljaksi, josta siirryin halailujen jälkeen rinkan kanssa tienvarteen odottamaan ohikulkevaa bussia kohti Cebu Citya, jonka lentokentältä minulla oli 18:45 lento kohti Palawanin saaren Puerto Princesaa.
138 peson bussimatkasta seisoin ensimmäisen puolituntisen, jonka jälkeen pääsin istumaan. Koko matka kesti noin kaksi ja puoli tuntia, jonka aikana mm. söin vähän mauttomuudessaan hämmentävän 7elevenistä löytämäni pikaruuan, johon kuului pahvilaatikossa riisiä ja paistettu kananmuna sekä paketillisen keksejä. Sipsit, suolapähkinät ja keksit, siinä kolme pilaria minkä ympärille jokaisen filippiiniläiskiskan ravintoympyrä ja erilaisten pikkupakettien satamääräisen valikoiman voi kaventaa. Kiskoihin lisäyksenä tosin vielä yksittäispakatut shampoopussit.
Cebun dösäasemalla etsin ensimmäisenä vessa. Rinkan kanssa aseman vessoissa käyminen on aina raskas kokemus. Lentokenttä sijaitsi itseasiassa Cebusta irrallisella Lapu-Lapun saarella, johon matkaamisen vaihtoehdot olivat kolme jeepney-bussia tai taksi. Koska Cebu City oli iso kaupunki, siellä oli tarjolla ihan mittarillisia taksiautoja. Kuskikseni sattui viisikymppinen puhelias mies, jonka kanssa lähinnä kuunnellen ja puolet ymmärtäen puhuimme presidentti Dutertesta (ehdoton kannattaja), Solen ja Filippiinien verotuksen eroista, perhesuhteista (12 lasta, ja silti hän oli valmis lähtemään Malapascualle sukeltamaan kanssani) ja viimeaikaisista terrroriteoista Boholilla. En tiesä mahdettiinko Suomessa uutisoida viimeaikaisista taisteluista Abu Sayaaf-ryhmittymän ja armeijajoukkojen välillä, joiden terrorismitaisteluissa kuoli 7 henkilö Boholin saaren luoteisosassa, jossa itsekin olin samaan aikaan ajelemassa. Nyt Panglaolla oli tapettu joku Abu Sayaafin johtohenkilö terroristiteon uhasta. Vaikeuta hommia, ja selvästi tilanne elää täälläkin. Päätin samalla skipata suunnittelemani turisteilta syrjäisen etelä-Palawanin, koska sielläkin on käynyt viime aikoina selkkauksia vanhojen paikallisten ja hallituksen väen kanssa, koska hallitus on vienyt ja kaventanut heidän maa- ja elinalaansa tulevaisuuden turistisuunnitelmien vuoksi.
Lentökentällä olin melkein kolme tuntia ennen lentoni lähtöä, ja päästyäni laukustani eroon marssin Starbucksiin länsimaisen hedonismin ja frappuccinon äärelle. Turvatarkastusten jälkeen yritin etsiä vähän syötävää, joka kaventui huonossa tarjonnassa lopulta kahdeksi majoneesitäytetyksi sämpyläksi. Saan kohta valkoisen vehnän ja sokerin aiheuttaman allergiareaktion! Saako leipään lisätä soijakastiketta päälle, jos toivoisi sen olevan vähemmän makea?
Reilun tunnin lentotorkkumisen jälkeen laskeuduimme Puerto Princesaan, jossa satoi kaatamalla. Siis niin paljon, että kun juoksimme pimeällä pienellä lentokentällä ulos portaita koneesta ja sisään pieneen “terminaaliin”, oli kentällä vettä maassa kymmenisen senttiä. Saapuneet laukut olivat märkiä. Hätäpäissäni olin varannut yhden yön reilun kilsan päässä lentokentästä olevasta Fanta Lodgesta, jonne päätin kävellä sadetta uhmaten, sillä tricycle-jono oli jotenkin kaaoottinen, enkä tiennyt säilyisinkö siinä yhtään kuivempana. Näin matkalla ihastuttavan vietnamilaisen katuruokalan, paikallisittain chaolongin. Voi kuinka olinkin kaivannut hyvää ruokaa, joka ei olisi haaleata ja leivitettyä!
Kun lopulta saavuin Fanta Lodgelle, se löytyi muutaman sivukujan päästä. Huoneeni oli kolmen hengen pikku koppi, vessa ja suihku takapihalla oli mallia rotisko. Huoneessa haisi jokin kemikaali, mutta kuten aina, olin eniten tyytyväinen siihen, että siinä sai oven kiinni. Lähdin vielä kävelemään pienen (ehkä noin Tamperetta vähän pienemmän) paikan pääkadulle, jonka kaupasta hamstrasin snackseja. Kävin viereisessä chaolongissa syömässä nuudeleita ja patonkia paistetulla kananmunalla. Voi phó-keitto!
Jaksoin vielä löntystää uudelleen huoneeseeni, ja söin wifin kanssa snackseja yrittäen kuumeisesti miettiä, lähtisinkö huomenna johonkin vain mitä tekisin. Lopulta otin toisesta hostellista samasta kaupungista halvemman dormisängyn 250 pesolla ja päätin vuokrata seuraavana päivänä skootterin.
Leave a Reply