Maanantaina aamulla kyselin hostellin huomaavaiselta mieheltä paikkaa vuokrata skootteri ja viedä pyykit pesuun. Hän neuvoi minut jo eiliseltä tutulle Lebuh Chulialle, jonne saakka pääsin kävellen kepin kanssa. Hostellin mies vaikutti jotenkin kovin epäileväiseltä vuokraamisestani, ja muistutti vielä että siihen tarvitaan ajokortti. Tarkensin vielä, että eikö hänen mielestään olisi hyvä ajatus ajaa turistina täällä skootteria, mutta hän sanoi että toki voi ajaa, mutta siihen tarvitaan tosiaan se ajokortti, koska “this ain’t no Vietnam u know”. No eipä tosiaan joo.
Pyykkimuovikassi toisessa ja kävelysauva toisessä lähdin matelemaan Lebuh Chulialle, jossa heitin pyykit jo illalla puhtaana noudettaviksi ja kävelin yhdestä kadun vuokrapaikkoihin. Sain uuden Suzukin ja kommentin “coolista ajokortista”. Kysyin mihin suuntaan lähtisin päästäkseni Batu Feringghiin, ja lähdin yrittämään. Ajatukseni oli kiertää varmaan noin 30km halkaisijaltaan oleva saari ympäri. Luoteiskulmassa sijaitsisi kansallispuisto, josta pystyisi osittain ajamaan läpi, mutta suurin osa oli vain kävelyä varten. Tarkoitukseni oli päättää retki auringonlaskun aikoihin Bukit Benderan (Penang Hill) kukkulalle, jonne noustaisiin 712metrin korkeuteen kaapelivaunulla.
Olin yllättynyt, kuinka pitkään kaupunkimainen ja vilkasliikenteinen maisema jatkui. Oletin, että Georgetownin jälkeen löytyy melkein Langkawin kaltaista hiljaista seurua, jossa ehkä kauppoja ja ravintoloita siellä täällä tien vieressä. Vielä mitä! Batu Feringghiin saakka oli kaksi- tai kolmikaistaista tietä, jota reunusti useat kaupat ja liikkeet. Se kylä oli selvästi rantalomaresorttien valtaama. Pysähdyin tupakalle yhteen rantaan, jossa oli iso leikkipuulaivan sisään rakennettu ravintola. Tiet oli taas loistavassa kunnossa ja ensimmäinen lähes uusi skootteri oli mielttömän hyvä ajaa. Olen vakaasti alkanut harkita kesäskootterin hankkimista Suomeenkin. Olisihan se komeaa kaasutella töihin ja kirppareille tukka hulmuten ilman huonoa omaatuntoa yksityisautoilusta. Olen myös hurjan ylpeä siitä, miten en enää juurikaan panikoi vilkkaassakaan liikenteessä. Päivän päätteeksi olin mielestöni jotenkin luonnollisesti oppinut ryhmittymään kolmikaistasillakin teillä paikalliseen tapaan pujotellen skootterilla ohi autojen ensimmäiseksi oikealle kaistalle, enkä jäämään tukkeeksi autojen väliin. Isoimmilla teillä oli myös lähes kahden metrin “varoalue” vasemmassa reunassa, jossa hiljaisemmat skootterikuskit (eli minä) pystyi tahtia hidastamatta ajamaan ilman pelkoa autosta niskassa. Siksi painetta ajaa liian kovaa ei ole, ja toki on turha luulla että olisin alkanut tuntea oloani liian turvalliseksi – se on varmasti ensimmäinen askel kohti onnettomuutta.
Kun jatkoin eteenpäin kohti kansallispuistoa, alkoi maisema hiljentyä. Ajelin muutaman kerran sivuteillä asuinalueilla ja pysähdyin tupakalle. Tie kansallispuiston läpi ja sieltä kohti etelää oli aivan hieno kokemus. Alkoi myös ripsiä vettä koko päivän pilvisenä pysyneeltä taivaalta, ja korkeuserot mäkien ja mutkaisen viidakkovehreän tien varrella toivat kosteutta ja viileyttä ilmaan.
Kampung Sungai Pinangissa lännessä pysähdyin randomisti kylän ravintolaan lounaalle, jossa oli laareissa ruokia ja englantia taitava nuorimies, joka osasi näyttää kasvisruuat. Söin riisiä ja erilaisia paistettuja kasviksia. Melkoisen mautonta, jos totta puhutaan. Jatkoin matkaa ja tein väliretken rannan kalastaja”kylään”, muutaman kymmenen talon ja pienen rannan luo, jossa käänsin päät ja käännyin takaisin.
Etelässä kulkevalla tiellä koin hämmennyksen hetkiä, kun maksimissaan 15-vuotias poiks sjoi rinnalleni, ja suureksi ihmetyksekseni alkoi näyttää runkkausliikkeitä kädellään ja yritti ohjata minua käsiliikkeillä tieltä poikkeaville sivuteille. Sitten hän ajoi eteeni ja näytti merkkiä, että ajaisin hänen rinnalleen. Tilanne ei ollut uhkaava, ei mitään kiilaukseen viittavaa, lähinnä todella uusi. Minua ei ole tuossa mielessä lähestytty muutamia helloja ja toki vain uteliaita katseita lukuunottamatta juuri ollenkaan, ihan rauhassa on saanut mennä ja kuljeskella ilman huuteluja, mutta lähinnä pojan nuoruus oli silmiinpistävän omituista. Mutta kai se vanhuslänkkärinainenkin voi olla jonkunlainen perversio. Lopulta huutamani “mitä vittua säkin nyt haluat” suomeksi sai pojan kaasuttamaan eteenpäin.
Etelän tiellä käännyin myös jo viime päiväkirjamerkinnässä mainitulle sivutielle, joka johti ylös Bukit Geningin huipulta löytyvään autioon teemapuistoon ja ravintolaan, joka tuntui utopistiseltä hetkeltä keskellä mennyttä aikaa. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä paikasta kuvia loiston päivinä, kun valtavat muovieläimet, peltohelikopterit, valokaaret, istutukset, kukat, puulaivat ja kaikki nyt maaleistaan halkeileva muistutti vielä elosaolevalta. Ja paikkaan oli rakennetu vaikeisiin olosuhteisiin jyrkälle kukkulalle kaksi päällystettyä tietäkin, toinen ylös- ja toinen alaspäin menevälle liikenteelle. Lienee sanomattakin selvää, että sain ajaa molemmat yksinäisyydessä. Ja alastullessa jostain pamahti vielä eteeni riikinkukkokin! Laitan siitäkin paikasta nyt kuvia joita kehtasin napsia mukaan.
Etelässä ajelin vielä ihan kärjessä olevaan kylään, jossa lapset seurasivat minua kintut vilisten kolmipyöräisillään. Kaakossa oli lentokenttä, ja sieltä lähti myös mantereelle vievä silta, ja niiden ympärillä useiden kilometrien ajan liikenne oli ramppeineen ja risteyksineen pitkän aikaa niin sekavaa ja vilkasta tietöineen, että minulta kesti varmaan puoli tuntia löytää itseni ulos Bukit Benderalle vievälle tielle. Kun lopulta selvisin rauhallisemmille seuduille pysähdyin hermojääkahvitölkilliselle huoltoasemalle, jonka vanha rouvasmyyjä kysyi että millä ihmeellä olin tupsahtanut koko paikkaan. Hän varoitti pitämään repustani kiinni: niitä saatettiin kuulemma napata skootterin kyydistä (edessä jalkatilassa on usein koukku, johon saa kauppakassit ja minun tapauksessa repun roikkumaan). Ensimmäinen kerta kun joku varoittaa varkaista, mutta myös illalla saavuttuani hostelllle omistaja käski ottamaan kypärän sisään (palauttaisin skootterin 24 tunnin vuokrasta vasta aamulla) tai se lähtisi kävelemään nopeasti. Olin jo tottunut jättämään sen skootterille, ja niin minusta kyllä tekivät ihan kaikki muutkin. En nähnyt koskaan kenenkään kävelevän tai istuvan kypärä vieressään.
Bukit Benderan kaapelivaunulippu maksoi taas ulkomaalaisilta puolet enemmän, 30 ringgittiä (n. 7,5e). Funikulaai ei kulkenut koko ajan, vaan sen lähtöä piti odottaa lähes puli tuntia. Ylhäällä oli isot näköalatasanteet, ravintola ja takana vielä talojakin, poliisiasema ja ruokakiskakeskittymäkin, joka nyt oli tosin kiinni. Pidemmälle en jaksanut kävellä, mutta sieltä olisi pystynyt myös jatkamaan vaellusreittiä myös kasvipuutarhalle.
Näkymä kohti mannerta yli meren oli kieltämättä hulppea hiljalleen pimenevässä illassa. Ylhäällä oli useita järkyttävän kiukkuisia apinoita, jotka tobkivat roskiksia ja uhittelivat ihmisille. Pelästyin muutaman kerran pahanpäiväisesti, kun he lähtivät juoksemaan kohti ja hyökkäsivät nilkkoihin kiinni. En tiennyt pitäisikö yrittää vammaisen jalan kanssa juosta vai jähmettyä paikalleen. Kun yritin kuvata yhtä isompaa, se hyppäsi aidalta kohti puhelinta niin, että kopautti sitä päällään ja iphone sai kyytiä. Sen jälkeen nähdessäni apinan lähdin perääntymään aivan toiseen suuntaan.
Nälkä alkoi olla sellainen, että otin seuraavan vaunun alas ja lähdin ajamaan kohti Georgetownia kellon ollessa ehkä puoli kahdeksan ja illan jo pimeä. Ajelin hetken teitä keskustassa miettien mihin menisin syömään, ja lopulta pysähdyin Red Food Courtiin, eräänlaiseen hawker centeriin, jossa keskellä oli numeroituja muovipöytiä katetussa hallisa ja reunolla kiskoja, joista sai tilata erilaisia annoksia misgä kiskoista tahansa (supsituimpia annoksia esim. nasi kampur eli riisiä jossa esim. Currya ja jotakin lihaa päällä, katkarapunuudelipaistos, kalapullanuudelikeitto, satay-grillikanat, dim sumit, rotit, nuudelikeitot jne) pöydän numeron sanomalla, ja ruoka maksettiin sitten sen tullessa pöytään suoraan tarjoilijalle. Tilasin fritattua tofua kolmessa eri muodossa maustedippikastikkeilla ja nuudelia.
Syötyän lähdin hakemaan pyykit ja heittämään ne kämpille. Maksoin kolmannen ylimääräisen yön hostellissa ja sain kuulla, että keskimaassa sijaitsevaan Tanah Ratan kylään, johon olin päättänyt eilen lähteä seuraavaksi katsomaan teeviljelmiä, pääsisi täältä myös suoraan minivanilla Ipohin kaupungissa vaihtamisen sijaan. Omistaja neuvoi myös matkatoimiston, joka niitä lippuja myisi 40 ringgitillä (10e) noin 3,5 tunnin matkasta kuulosti mukavuudenhaluisesti jalan kanssa ihan kohtuulliselta, kun he vielä hakisivat minut hostellilta suoraan. Tanah Rata sijaitsi Cameron Higlandiksi englanniksi käännetyllä seudulla, jossa sää olisi korkeuden mukaan aina viileämpi, ja pääjuttu olisi vaellusreitit ja muut viidakkoretket kukkuloille. Ne jäisivät nyt välistä, mutta ainakin voisin juoda kupin teetä teetehtaalla, joka ainakin Sri Lankassa oli ollut hienon näköistä ihan sieltä tehtaaltakin käsin, kun porrastetut kasvitasanteet kiemurtelivat rinteitä.
Kello oli jo melkein kymmenen kun yritin lähteä etsimään omistajan mukaan auki olevaa toimistoa, mutta liikenne sen ympärillä sulkeutuvassa kauppakeskuksessa oli niin sekavaa, että ajettuani yksisuuntaisten takia (niitä on tässä kaupungissa aivan järkyttävästi) kolme kertaa vikaan käännöksessä päätin luovuttaa ja lähteä uudestaan syömään intialaiseen lämpimpiä roti-leipiä. Päästyäni huoneeseen olin niin likaisen tuntuinen, että suihku tuntui kuolleista palaamiselta. Ei mikään ihme, että paikalliset ajavat usein skootteria takki vääripäin (selkä edessä, muuten vetskari takana auki) suojana.
Leave a Reply