Kesäloma jäi tänä vuonna viikon mittaiseksi visiitiksi suomalaisessa Mathildedalenin kyläidyllissä, joten päätimme vielä minimmästä keskiviikosta maanantaiaamuun -syysretkestä Balkanille yhdessä Päivin kanssa. Jo useamman kesän matkailu balkanilaisella maaperällä on saanut lähes vakituisen paikan sydämessäni ja synonyymi aseman Euroopan matkailulle.
Serbia on jäänyt alueen käymättömäksi kolkaksi, eikä vähiten ihmisoikeuksiensa ja esimerkiksi Kosovoon liittyyvän perseilynsä takia. Pari vuotta sitten Balkanilla viimeksi reissatessa oli tarkoitus koukata sen kautta, mutta eiväthän he päästäneet edes maaperälleen henkilöitä, joilla on Kosovon leima passissa. Belgrad on kuitenkin toistunut kuulemissani tarinoissa “kiinnostavan nousevana, vilkkaana ja boheemina kaupunkikulttuurin keskittymänä ja uutena Berliininä” jo reilun viimeisen kymmenen vuoden ajan, joten vihdoin tuli aika kokea se omin jaloin.
Koska WizzAir on alkanut lentää naurettavan kilpailukykyiseen hintaan Eurooppaan Turusta, mekin ostimme lennot Makedonian puolelle Skopjeen Turun lentokentältä. Tiistaina lähdimme junalla töiden jälkeen Turkuun Sokos Hotel Wiklundiin yöksi, keskiviikkoaamuna kentälle ja sieltä suunnitelmissa oli laskeutua yhdeksi Skopjeen, josta etsisimme lentokentältä bussin bussiasemalle ja sieltä bussin Serbian puolelle Nišiin. Turussa vartti lähtöajan jälkeen meille kuitenkin ilmoitettiin, että reilu kahden tunnin päästä vasta tiedotettaisiin moneltako päästäisiin lähtemään eikä sinä aikana saisi poistua odottelutilasta mihinkään (tupakoijan painajainen!). Tilan pieneen ylihintaiseen kiskaan saimme lopulta kahdeksan euron lipukkeen, ja neljä tuntia myöhässä pääsimme lopulta koneeseen.
Päivän suunnitelmat oli sitä myöten laitettava uusiksi, koska olimme missaneet bussiyhteyden Nišiin, josta meillä oli varattuna myös yöksi majoitus. Seuraavana päivänä aamukahdeksalta meidän kuitenkin piti olla Nišssä noutamassa vuokra-autoa. Laskeutuduttuamme Skopjen lentokentälle aloimme lentokentän wifin kanssa selvittämään, millä kyydeillä pääsisismme vielä samana iltana rajan yli Niŝiin, ja odottaisiko puolenyön jälkeen joku meitä vielä majapaikassa. Aluksi yhtälö näytti täysin mahdottomalta, mutta lukuisten viestien ja painostusten jälkeen pääsimme majapaikan kanssa sopimukseen siitä, että he jättäisivät meille yötä varten avaimen ns. ovimaton alle, ja me pääsisimme lähtemään vielä iltakahdeksan bussilla kohti Serbiaa. Otimme bussin Skopjen linja-autoasemalle lippuja ostamaan ja siitä eteenpäin joenrantaan syömään samoihin ravintolaryppäisiin, jossa olimmme olleet muutamia vuosia aiemmin jo kerran yhdessä.
Kun bussi Skopjen linja-autoasemalta starttasi kohti Niŝiä, olimme vielä toiveikkaita että saapuisimme perille yhden maissa yöllä. Viimeistään rajalla oli selvää, että se jäisi unelmaksi. Jurnutimme rajan jonoissa niin kauan, että kun lopulta hämäräni rajamailla (nukkumisen ja Auta Antti! -podcastin sekaisin nauttiminen) tajusimme olevamme Niŝin dösäasemalla ja hyppäsimme ulos, aseman kello näytti puoli kolmea. Etsimme toimivan automaatin aseman ulkopuolelta ja otimme taksin majapaikkaan, josta löysimmekin avaimen maton alta. Hyvin kitcshisti sisustetun ala-aulan jälkeen löysimme pahemmin meluamatta huoneeseen, jossa olimme vartissa molemmat jo unten mailla.
Aamuherätys puoli seitsemältä Vivaldi-hotellissa oli karu, mutta polttavat silmät hälvenivät sympaattisesti meille katetulla aamiaisella. Hyvin kryptisten Google Translator -keskustelujen jälkeen saimme meille tilattua taksin, jolla ajoimme melkein tasan kahdeksaksi autovuokraamoon. Paperien täyttelyn jälkeen saimme uuden auton alle, jonka ensimmäiset paniikit sain aikaiseksi jo täyteen ahdetulla sisäpihalla, josta yritin päästä ulos kolhuttamatta kovin montaa vierasta autoa vuokraamon työntekijän silmien alla.
Ensimmäisenä suuntasimme kohti itää, ja ajelimme Stara Planinan kansallispuistoa risteilevien teiden ja kylien seuduilta ylemmäs. Seuraavaksi yöksi tarkoitus oli löytää Borin kylään, jotta voisimme käydä Lazarevin kanjonissa ja sen ympäröivässä luonnossa kävelemässä seuraavana päivänä. Stara Planinan kiemuraisilla vuoristoteillä oli rauhallista ja stressitöntä ajaa, ja pienet kylät ohitettiin aina ihastuksesta hihkuen.
Kun olimme alkaneet ajella pohjoiseen päin, aloimme bongata hylätyn näköisiä rakennuksia, joista yksi tehdas kiinnitti eritoten huomiomme. Käänsimme auton, ja palasimme tutkimaan. Kiipesimme aidan yli, ja aloimme tutkia tehdasaluetta ulkopuolelta. Ylikasvaneita kasveja, ruostuneita työkaluja, hylättyjä ja lukittuja tehdassaleja. Emme löytäneet mitään ilmiselvää sisäänpäääsyreittiä, joten jatkoimme vielä alueen ulkopuolelta kiertämistä. Kun pääsimme takaisin aidan ulkopuolelle ja lähdimme tarkastamaan vastapäistä rakennusta, peräämme juoksi vanha mies, joka paljastui hyvin nopeasti vartijaksi. Kielimuurin vuoksi keskustelu oli hankalaa, mutta alkutahdeista oli selvää, että hän oli meidän käynnistämme tehdasalueella hyvin kiukkuinen, ja piti meitä Suurina Rikollisina. Hän otti hyvin nopeasti passimme ja lähti kuljettamaan meitä ikiaikaiseen vartiokoppiinsa, jossa hän poltti hyvin tiivistii tupakkaa tissikalentereien ja kuvaputkimatkatelkkarien seurassa. Vartija soitti meille ymmärtämättömiä puheluita, luetteli tietojamme passeista ja me Päivin kanssa sovimme hymyilevämme koko ajan ja kertovamme sitkeästi olevamme valokuvausreissulla täysin tietämättä siitä, että olimme tehneet jotakin laitonta.
Ensin paikalle kaarsi mersullaan jonkinlainen pukumies, jonka rooli tässä toiminnassa jäi meille epäselväksi. Hänellekin hymyilimme iloisesti ja näytimme ottamiamme kuvia. Sen jälkeen lisää tupakointia ja piinaavaa odotusta. Aloin olla hiukan hermostunut: miehillä oli meidän passit, eikä heillä ollut pienintäkään halua tulla tuumaakaan vastaan. Lisäksi oli hyvin epäselvää, mistä meitä syytettiin ja mitä tästä kaikesta seuraisi.
Kun pihaan ajoi poliisiauto täynnä poliiseja, olisin melkein voinut jo nauraa tilanteen yliarvioinnista, jos se olisi ollut millään tavalla sopivaa siinä hetkessä. Poliisitkin pakkautuivat pieneen savuiseen ja likaiseen betonikoppiin. Yksi naispoliiseista puhui englantia, joka alkoi jollain tavalla auttaa asiaa. Muut näyttivät edelleen hyvin vihaisilta ja uhkaavilta. He kuulustelivat aikeitamme ja tekemisiämme tarkasti, ja yrittivät painostaa meitä kertomaan, kuka meidät oli määrännyt tekemään tälläisen matkan tehdasalueelle vakoilemaan. Tilanne alkoi olla absurdi. Jatkoimme puhumista valokuvauksesta, näytimme kuvia ja yritimme kertoa vaan olemalle turisteja, jotka eivät ymmärtäneet ettei aidan toiselle puolelle saanut mennä.
Lopulta tilanne oli rauennut sen verran, että he halusivat tutkia auton jolla olimme saapuneet paikalle. Kävelimme kaikki yhdessä saattueena parkkipaikalle (kaikki toki tupakkaa polttaen, kuten serbialaisilla tuntui olevan tapana tilanteessa kuin tilanteessa), jossa poliisit tarkastivat paperit, käänsivät reput ja tutkivat auton. Sipsejämme käännellessä heidänkin kasvoillaan alkoi jo näkyä heltymisen merkkejä, ja lopulta saimma passimme takaisin ja luvan jatkaa matkaa. HUH! Kädet täristen käynnistin auton ja jatkoimme eteenpäin hyvin tarkkana siitä, että enää ei hylätyt tehtaat tältä päivältä meitä saisi luokseen.
Seuraavaksi pysähdyimme pikkukylässä, jossa nälkäisinä emme löytäneet mitään oikeasti ravintolaan viittaavaa, joten kävelimme yhden murjuisen kuppilantapaisen terassille, jossa ison pöydän ympärillä istunut äijäseurue lopetti samantien puheensa ja jäi toljottomaan. Sisältä tuli varmasti lähemmäs seitsemänkymppinen mies nuhjuinen puvuntakki päällään, ja elekielellä onnistuimme kysymään ruokaa. Tilanne oli täydellinen esimerkki pienen kylän humaanista ihmisten välisestä kohtaamisesta, jossa pappa, pöydän seurue ja me kaikki yritimme selittää sekalaisilla kielillä sekä tarvettamme että heidän ratkaisuaan siihen. Lopulta päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että meillä oli nälkä ja heillä olisi jonkinlaista leipää ja tomaattia. Ei muuta kuin tilaukseen kaksi sellaista, ja odottelemaan terassille. Ja jonkinlaiset megaluokan vaaleat sämpylät tomaatilla ja kurkulla sieltä tosiaan herrasmiesmäisen tarjoilun kera sieltä saapuikin! Meitä nauratti jotenkin koko tilanne, mies vielä pokkuroivine eleineen mutta likaisten tarjoiluastioiden kera kirsikkana kakun päällä.
Jatkettiin matkaa pohjoiseen läpi kylien ja isomman Zajecarin kaupungin.
Yöksi ajettiin Zajecarin kautta Borin lähettyville Jezero-järven reunalle Hotel Jezeroon, joskus aikapäiviä sitten parhaat päivänsä nähneeseen kylpyläbetonikolossiin. Seuraavana päivänä oli tarkoitus käydä patikoimassa Lazarevin kanjonilla (Serbian syvin ja pisin).
Hotellissa aika tuntui pysähtyneen, ja valtavat salit ammottivat laitettuina tyhjyyttään. Isot tilat, eikä oikein ketään missään. Kävimmehuoneessa avaamassa viinipullon, ja tassuttelimme kylpytakeissa “kylpyläosastolle”. Löytyi pienen pieni sauna, suolahuone jossa telkkari oli revitty irti seinästä ja yksi aavemaisen tyhjä allashuone. Illallinen ruokasalissa (jossa siellä meidän lisäksi olleet miehet polttivat sisällä luonnollisesti tupakkaa) koostui listan osoittelemisesta ja sen läpikäynnistä, mitä kaikkea heillä ei ole, vaikka listaan niin oli kirjoitettu. Saatiin kuitenkin jotakin kalaa ruuaksi.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen ajoimme kohti Lazarevin kanjonia Maps.me:n reittiohjeiden mukaan, ja siinä vaiheessa kun tie alkoi käydä jonkun kotitietäkin pienemmäksi kärrypoluksi ymmärsimme, että navigaattori yritti ilmeisesti ohjata meidät autolla sinne kanjoniin. Peruutin paniikissa pitkän matkaa ennen kuin pääsimme kääntymään ympäri. Lopulta löysimme Lazarevin oikealle parkkikselle, sieltä löytyi myös lähes 10 kilometrinen luola, jonka alkuosaan pääsi opastuksella tutustumaan (Lazareva Pećina). Kävelyreitti oli ihana, vaikkakin patikointiin jäävä aika oli niin lyhyt, että emme ehtineet tehdä muutamaa tuntia pidempää reittiä. Ja tottakai saimme seuraksemme myös sattumanvaraisen trail-koiran, joka seurasi meitä alusta loppuun!
Ajoimme yhä suurenevaa tietä aina monikaistaiseen moottoritiehen saakka auringonkukkapeltojen ja taukopaikkojen läpi Belgradiin, jonne palautimme auton ongelmitta. Ehdin vielä hävittää puhelimenikin (löytyi palautetusta autosta) ennen kuin lähdimme etsimään taksia. Keskellä isoja yritysryppäitä vapaan taksin löytäminen tuntui hankalammalta kuin olimme odottaneet, ja lopulta ilo oli suuri, kun rönttäinen serbiukko otti meidät taksillaan kyytinsä. Ukko kommunikoi aktiivisesti kaikesta kotikylästään lähtien, vaikka sekä me että mies ymmärsimme toisistamme hyvällä tuurilla noin puolet yrittämästämme.
Belgradista olimme vuokranneet Airbnb-asunnon vanhasta Savamalan kaupunginosasta Gavrila Principalta. Vuokraisäntä otti meidät vastaan ja esitteli vanhaan taloon remontoidun kaksionsa, jossa kaikki tarpeellinen oli paikallaan. Talossa oli perinteisiä mummoja päivystämässä sisäpihalla, kasveja kolhiintuneissa ruukuissa kaikkialla portaikoissa ja ihanan eriparisia koristeita joka raossa.
Olimme Belgradissa kolme yötä, ja kaupunki vaatii palaamista; se hurmaa vähän samoin kuin Berliini, Sarajevo tai Budapest. Mieleenpainuvimpia paikkoja oli nykytaiteen museo (aivan mieletön performanssitaiteilija Marina Abramovićin elämäntyönäyttely!), yölliset kävelyt ja iltakaljat Belgradin linnoituksen alueella ja muureilla pimenevää kaupunkia ja Savaa (Tonavan sivujoki, jotka kohtaavat Belgradissa) katsellen, Ambarin monen eri ruokalajin kokeiluillallinen (lautasittain serbialaisia ruokia kiinteään hintaan), vegeravintolan (Radost Fina Kuhinjica) söpö sisäpiha, pyöräretki Savassa kelluvalle pikkusaarelle (Ada Ciganlija), loputtomat graffitit ja katutaide sekä Cetinjskan (vanha tehdasalue uudelleen herätettynä) tunnelma.
Leave a Reply