Junassa. Liikkeellelähtö Bangkokista yllätykseksi aikatauluun merkityllä kellonlyömällä yhdeltä. Nyt kello lähemmäs kahta, ja seisomme pysähtyneenä edelleen alle kilometrin päässä rautatieasemalta Jää nähtäväksi, moneltako olemme oikeasti perillä. Molemmin puolin junaa betonikerrostaloja, joiden seinistä puuttuu paloja ja vielä paikallaan olevat ikkunat ovat särkyneet. Paljon aaltopeltlistä rakennettuja koteja, vapaat maakaistaleet ja ojat täynnä roskaa, jätettä ja rikkinäisenä hylättyä tavaraa.
Eilen kolmas päivä Bangkokissa. Päivä alkoi apteekissa Siam Centerissä, yhä lisääntyvät ja kutisevammaksi muuttuneet hyönteisten puremat vaativat kortisonia. Pitäisi hankkia varsinkin Laosiin mentäessä jotakin paikallismyrkkyä. Tomille uudet malarialääkkeet MBK-kauppakeskuksen toisesta apteekista, kotoa ostetut makaavat unohdettuina jääkaapissa Espoossa. Thaimaalainen apteekki ei onneksi reseptejä kysele. Löntystelyä lähistöllä.
Halusimme liput etukäteen tämän päivän aamujunaan Prachuap Khiri Khaniin, joten ilmajunalla ja metrolla Hua Lamphongin rautatieasemalle. Jälleen yksi huijausyritys. Olimme jo päässeet kokemaan kaikki klassiset: “Mitä etsitte? Kohde X on juuri nyt kiinni, mutta hypätkäähän tuk-tukiini niin voi ajeluttaa teitä muilla nähtävyyksillä sillä aikaa halpaan hintaan”, “Mihin haluatte taksilla? 200 bahtia on reilu diili, ei tehdä tästä nyt isoa numeroa. Sitä paitsi tähän aikaan on enää turha etsiä mittaritaksia” (mittarin kanssa matka maksoi 57 b). Nyt kaksi hyvin toistensa perään ajallisesti ja sijainniltaan sijoittunutta, turhankin avuliaista naista “virallinen” rautateiden virkailijailjan nimikyltti kaulassa kertoi halutun lipunmyyntitiskin numeron, ja tarjoutui vielä viemään läheiselle infotiskille, josta olisi saanut samalla kertaa ostettua junalipun lisäksi myös bussiyhteden seuraavaan kaupunkiin majoituksineen. “Infotiskin” sijaitessa jossakin koko aseman ulkopuolella oli meidän aika kääntyä ympäri.
(Me liikumme! Tämä juna liikkuu eteenpäin!)
Kävely Chao Praya -joelle Si Phrayan paikallisvenesatamaan, jossa jääkahvia venettä odotellessa. Jälleen aivan mielettömän makeaa, siirappoitua ja sokeroitua. Lyhyt kokemus jo osoittaa pyytää lähes mitä tahansa nestemäistä tuotetta thai-teestä soodaan ilman makeutusta. Mutta käsitys makeuden määrästä lienee täällä aika paljon korkeampi. Tosin omakin toleranssi kasvaa hyvää vauhtia, ja juoma kuin juoma ilman ekstrasokeria tuntuu jo turhankin harmaalta.
Vene Tha Thra Arthitin pysäkille, jossa kyydistä jäädessä satamasta alkoi jo Banglamphun true-traveller-tyrkkykoju-kuja. Seassa toki myös paljon sympaattista. Matelua alueella. Istumista terasseilla: Changia, jääkahvia, täydellinen papaija-shake (vain yksi muurahainen, joka heräsi vielä pöydällä eloonkin virottuaan hukkumiskuolemasta), vähän mauton pitahaya-shake ja jälleen kerran kokiksen kalpeaksi jättävästi sokeroitu sitruuna-shake. Lounas ruokalatyyppisessä Kway Jap Yuan Khun Daengissa, jossa tähän mennessä melkeinpä parasta ruokaa: pho-keiton tyylistä kasvisnuudeleittoa siitakesienillä, viiriäisenmunilla, kevätsipulilla, paahdetulla sipulilla ja maukkaalla liemellä. Tomilla samaa lihaliemellä -ja paloillav. Molempien ruokailu maksoi 114 bahtia, reippaasti alta kolmen euron. Olin tyytyväinen.
Mietimme, pitäisikö lähteä Sukhumvitiin, mutta päätimme jäädä lähistölle vielä kahville. Yksi toisensa jälkeen samanlaisia kuppiloita, joissa 630ml Chang-pullo 80 bahtin “erikoistarjouksessa” ja illalla trubaduuri-livemusaa. Leppoisa meininki, mutta todella kasvotonta ja universaalia. Katumyyjiä, jotka tarjosivat turisteille valokuvattavaksi suostumista maksua vastaan. Jälleen kerran vaikuttaa siltä, että kun sellainen reppumatkailijan surullinen sanakirjamainen esimerkkitapaus, todellinen “itsensä etsijä” ja uusia kokemuksia hamuava matkaaja lähtee reissulle, niin siellä missä hän iltaansa viettää ja majoittuu aurinkotatuiointeineen ja hippihousuineen onkin aina tiheydeltään enemmän McDonaldseja, Burger Kingejä, importattua olutta ja Starbuckseja kuin koko muussa kaupungissa yhteensä. Paasasin tästä liiankin negatiivisesti, ja kuitenkin istuin itse saman kadun terassilla. Typerintä lienee joka tapauksessa juuri se tarve todistella olla erilainen ja poikkeuksista todellisempi matkaaja.
Lisää terasseja. Pokerinpeluuta, koska emme muistaneet muutakaan korttipeliä pasianssin lisäksi. Iltaruuaksi pad thait ja rapu-papaija-salaattia, jonka seassa kokonaisia chilejä. Kiskasta granaattiomena-jäätelöä. Seitsemän kilometrin päässä olevalle guesthouselle ei enää löytynyt kulkevaa bussia, joten kotimatka taksilla parilla eurolla. Sama hinta kuin julkisilla, joten siedin kolkuttavan omatuntoni.
Illan vahingossa huomattu katuruokakärryjään työntävien herran ja rouvan satunnainen kohtaaminen kadulla hymyilyttää edelleen. He kävelivät toisiaan vastaan, pysähtyivät yhteisestä sopimuksesta toistensa kohdalle, nappasivat toistensa kärryistä muutamat maistiaiset suuhunsa ja jatkoivat eteenpäin vastakkaisiin suuntiin kärryjään työntäen.
Tänään aamupala ja rinkan pakkaus. Visiitti Bangkok Art and Culure Centeriin, jonka päänäyttely oli ikävästi vasta rakenteilla. Esillä oli nyt vain yksi luontovalokuvanäyttely. Vettä ja pähkinöitä kaupasta junamatkaa varten (jälleen kerran surettaa vesipulloista syntyvän massiivisen muovijätteen määrä jo nyt), mangoa ja vesimelonia katumyyjän kojusta. Rautatieaseman 2 bahtin vessa ja ammoniakkimyrkytys. Käsidesi: jälleen uusi aikuisuuden häpeä laukussani.
—
Kello on kolme. Tämä juna liikkuu edelleen. Hitaasti. Mutta liikkuu. Vaunu on ilmastoitu ja aivan liian kylmä, kuten kaikki kokemani ilmastoidut tilat Bangkokissa, kaupatkin. Ikkunoista näkyy nyt paljon vihreää. Edessä piti olla istumista 5 tuntia 45 minuuttia, jos pysyisimme aikataulussa. Mutta jo nyt siihen voi lisätä tunnin.
– – –
Kello seitsemän. Ulkona on pilkkopimeää. Meidän piti olla perillä noin puoli tuntia sitten, ylitimme juuri puolivälin. Junan työntekijä tuli tekemään kaikkien kakkosluokan paikkalippujen ostaneiden penkeistä sänkyjä. Kieltäydyimme tarjouksesta. Henkilökunta kiertää vaunuja myymässä kaljatölkkejä ja limsaa ämpäristä, riisiä ja lihaa styroxiboxeissa. En tajunnut, että täällä olisi ollut myös kolmannen luokan vaunuja, joissa penkit perinteistä VR:n mallia. Tuntuu pröystäilijältä. Matkalla peltoja, kyliä, lehmiä, vesipuhveleita taluttavia rouvia ja pappoja. Junan vessa yllättäen matkan niitä todella harvoja vastaan tulleita majoituspaikan lisäksi, joissa tarjolla ihan jonkinlaista paperia. Ehkä juuri siksi, että täällä vaaraa ei ole, että joku heittäisi sitä käytettyään vesiputkia tukkimaan.
Matka jatkuu. Muu vaunun väki veti verhot sänkyjensä eteen ja kävivät nukkumaan. Yhdellä paikalla nukkuu koko perhe: mummo, tytär ja lapsi. Matka jatkuu. Luen Petri Tammista. Tekee mieli kahvia ja sipsejä.
Leave a Reply