Lauantaiaamuna herätessäni kömmin dormista alas jonottamaan pannukakkujen paistopisteelle, ja pilkoin mukaan eilen ostamaani papaijaa ja kotijuustoa. Luksus! Matka Ometepen saarelle keskellä isoa Cocibolcan saarta vaati ensin kävelyn markkinakadun tienposkeen, siitä bussimatkan Rivasiin, jaetun taksimatkan San Jorgeen ja lopulta lauttamatkan Moyogalpaan. Tein patongista, juustosta ja paprikasta mukaan eväsleipiä.
Ehdin yhdeksältä lähtevään koulubussimalliseen menopeliin, joka täyttyi käytäviä myöten. Parin tunnin matka maksoi 50 cordobaa (1,50e). Rivasissa ylitunkeilevat taksikuskit jakoivat porukkaa San Jorgeen kolmen kilsan päähän, jaoin taksin 60 cordoballa parin muun kanssa. Satamassa juoksin ensimmäisenä vessaan, ja tikettien löytymisen jälkeen seuraava lautta lähti puoleltapäivin.
Ometepen Moyogalpassa etsin ensimmäisenä käsiini skootterivuokraamon, sillä varaamani kotimajoitus 17 perheen Puesta del Sol -yhteisöstä oli reilun parin kilsan päässä. Halusin myös ajella kahden tulivuoren ympärille rakentuneen saaren ympäri. Löysin rehellisen oloisen miekkosen, jolta tingin 48 tunnin vuokran 35 dollariin. Suhteessa kallista, mutta voi miten olin odottanut taas ajelua omaan tahtiin!
Puesta del Solin yhteisö oli ensifiilikseltä erittäin symppis. Tavallisten perheiden ja kotien yhdessä pyörittämä matkailupalvelu käsitti kotimajoitukset ja yhteisen tilan rannassa, jossa oli käytössä wifi, keittiö, uimaranta, riippumattoja, pieni kiska, kajakkeja ja fillareita. Minun kotini oli noin sadan metrin päässä ”aluekeskuksesta”. Sain huoneen heidän talonsa pihalle jaloille rakennetusta pikku huoneesta, jossa oli oma kylppäri ja moskiittoverkko. Ensimmäinen oma vessani tällä reissulla!
Kello oli noin kaksi, kun sain kamani huoneeseen ja itseni orientoitua, joten päätin lähteä vielä ajelemaan pienemmän saaren ympäri kulkevan tien ympäri. Saari on yhtenäinen, mutta keskeltä kapea – molemmissa päissä on keskellä oma tulivuori ja ympäri kulkee vain yksi tie, jonka kunto vaihtelee asfaltoidusta hiekkakiviseen kinttupolkuun. Luulin monta kertaa olevani jollain sivupolulla, kun tie meni niin huonoksi ja kapeaksi,
mutta vähemmän asuttujen alueiden päätie nyt vain sattui olemaan alkeellinen polku.
Matkalla näkyi vapaana paljon hevosia varsoineen, laihoja lehmiä ja vielä laihempia koiria, sinisiä papukaijoja, jättiäiskokoisia possuja, ihmisten erilaisia asumuksia ja kiskoja, jotka näyttivät kodeilta joiden nurkassa oli pullo limua ja vettä, mahdollisesti banaaneja. Takamus mustelmilla ajoin nälkäisenä takaisin Moyogalpaan ja menin värikkäästi sisustettuun ravintolaan syömään ylihintaista kalaburritoa. Löysin supermarket Palín, josta kävin hakemassa limua ja karkkia. Ajoin tukka putkella kolmen kilometrin päähän hiekkarannan niemenkärjelle Punta Jesus Maríalle katsomaan vaaleanpunaista auringonlaskua. Uskomaton!
Loppuillan vietin asutuskeskuksen riippumatossa. Lauantai-illan kunniaksi lähiseudun perheet lapsineen olivat kokoontuneet sinne yhdessä laittamaan ruokaa, kuuntelemaan musiikkia ja laulamaan karaokea ja juttelemaan.
Perinteinen yhdeksän nukkumaanmenoaika herätti minut puoli seitsemältä. Hitaan aamun jälkeen otin mopon ja lähdin ajamaan toisen saaren puolikkaan ja Maderasin tulivuoren ympäri. Cocibolca Miradorilla Santo Domingolla pysähdyin aamiaiselle rannan viereen, perinteinen gallo pinto eri riisiä ja papua. Vesipulloni täytettiin ilmaiseksi, ui!
Eilisen reitin kaltainen, loputtomalta isojen ja pienien kivien väistely tulvien aiheuttamien urien keskellä epämääräisillä teillä jatkui yli puolet reitistä. Pysähtyessäni kuvaamaan hevosia laitoin mopon jalan alas, mutta lähtö tehdessäni tajusin sen hajonneen, eikä se enää pysynyt ylhäällä. Maasta löytyi vieteri. Temppuilin aikani itse, mutta sitten pyysin ohimeneviltä kahdelta toiselta moottoripyöräilijäpojilta apua. Hetken tuskailtuaan he hakivat naapurista kolmannen, samoin kun talosta oli raahautunut yleisöksi kolme pappaa. Lopulta he saivat väännettyä sen paikalleen väliaikaisesti toimivaksi pelkillä tavallisilla työkaluilla hitsaamisen sijaan. Annoin heille 140 cordobaa ja olin kiitollinen ihmisyydestä keskellä tuntemattomia.
Heiti liftaavan australiastytön skootterillani matkalla automaatille ja Playa San Fernandolla pysähdyin uimaan luonnontilaiselle rannalle, jonka hiekka oli mustaa tulivuoren kivimurua. Järven vesi oli viileää ja matalaa. Join ostamani kaljan ja yritin lukea, hervoton karju käppäili tutkimassa reppua muina possuina.
Ajettuani noin neljään palasin taas Palíin ostamaan iltakaljan ja sipsit keskuksen riippumattoon. Sinne oli auringonlaskun aikaan saapunut juuri iso ryhmä brittinuoria, jotka olivat tulossa tekemään vapaaehtoistöitä. Huoneessani ei tullut vettä, joten menin nukkumaan likaisena kuin vain hiekkateillä hiekkapöllyssä koko päivän ajellut nainen voi olla. Puoli yhdeksältä! Voisiko Suomessakin elää auringon mukaan: nukkua koko talven muutamaa päivätuntia lukuunottamatta ja valvoa vastapainoksi koko kesän?
Seuraavana päivänä olisi vuorossa siirtymä ensin paatilla San Jorgeen ja sieltä Leóniin, jossa kahdeksan tunnin odotus. Aamuyöllä kahdelta matka jatkuisi läpi Hondurasin El Salvadorin El Tuncoon – paikkaan, johon en suunnitellut meneväni, mutta menin löydettyäni sinne ainoat järkevät matkat. Toivotaan kestävyyttä 25 tunnin matkaamiselle!
Leave a Reply