Pari viimeistä päivää ovat olleet matkustusvoittoisia. Maanantaiaamuna olin sopinut puoli kahdeksalta syöväni majoitusperheeni aamupalan. Lautasella selvisi, että perheen äiti oli laittanut munakkaaseen kinkkua. Tilanne oli epämukava. Kieltäytymisen varaa ei oikein ollut ilman hänen nolaamista ja kiusaantumista. Söin sitten naama melkein peruslukemilla kinkkumunakkaan ja pelkäsin mahakipua. Kymmeneltä olin valmis lähtemään kymmenen lautalla pois Ometepeltä, jotta ehtisin yhdeltä lähtevään shuttlebussiin Leónin kautta Hondurasiin ja edelleen El Salvadorin Tyynenmeren rannalla El Tuncoon. Ajattelin pitää siellä päivän taon, ja jatkaa sitten edelleen Santa Anaan pohjoisempana El Salvadorissa – lähinnä koska en löytänyt inhimillisiä bussiyhteyksiä sinne ilman yöllisiä kadulla odotuksia.
Yhdentoista jälkeen olin San Jorgessa ja menin melkein suoraan syömään, sillä tiesi että aikaa olisi melkein pari tuntia. Varmistin varaamaltani firmalta Facebookissa, että kaikki olisi ok suunnitelmien kanssa ja sain vahvistuksen. Puoli yhdeltä palasin uudelleen ravintolaan päästäkseni wifiin, sillä bussia ei vieläkään näkynyt. Sain heiltä viestin, että oli sattunut ongelmia tiellä, jonka vuoksi kyyti saapuisi aikaisintaan 15:30. Ei auttanut kuin odottaa kaljalla.
Kun palasin kadulle odottamaan, sain monia epäuskoisia toteamuksia paikallisilta, että kyyti edes ikinä saapuisi. He suosittelivat ottamaan viimeistään viideltä paikallisbussin pääkaupunkiin, jossa voisin yöpyä. Sain seurakseni denan, joka tuijotti tuijottamistaan. Vaihdoin paikkaa neljästi, hän perässä. Lopulta joku mies tuli käskemään lopettamaan häiritsemisen, otti hänen viinapullonsa ja dena seurasi kuin pavlovin koira muualle.
Aloin olla aika epäuskoinen, kun 16:15 henkilöauto kaarsi eteeni ja kysyi nimeäni. He heittäisivät minut johonkin huoltikselle, jossa pääsisin minibussin kyytiin Leóniin. Mitään tietoa myöhässä olosta heillä ei ollut, ja ilmeeni nähdessään he vaikuttivat aika aroilta kertoessaan, että huoltiksella pitäisi vielä odottaa vartin verran. Vartin, mitätöntä tässä vaiheessa! Onneksi pidän matkustisesta ja busseista.
Minibussin saapuessa rinkkani heitettiin katolle ja ahtauduin takapenkin vapaalle paikalle torontolaisen Lauran kanssa. Takapenkillä kyyti pomppi kuin trampoliinissa. Puolentoista tunnin päästä olimme Granadassa, jossa minut, Laura ja kaksi Leóniin matkalla ollutta ranskalaispoikaa ohjattiin henkilöautoon. Istuin etupenkillä muiden kertoessa sankaritarinoita vuosien loputtomista matkustamisista jokaisella mantereella ja kivenkolossa. Tunsin itseni yksinäiseksi, idiootiksi oravanpyöräläiseksi minilomalla Las Palmasissa.
Yhdeksältä Leónissa minut ja Laura heitettiin Blue Hat -hostelliin odottamaan kahdelta yöllä eteenpäin lähtevää kyytiä. Saimme käyttää yleisiä tiloja, ja isäntä heitti meidät ensimmäisenä kadulle pystytetylle grillille syömään erilaisia fritattuja kasviskikkareita ja riisiä. Olin niin iloinen lämpimästä ruuasta ja mitättömästä hinnasta!
Palasin hostellille kiskan kautta, Laura tuli vähän perässä käytyään etsimässä ranskalaispoikia heidän hostelliltaan. Juttelimme ja lopulta nukahdin riippumattoon katsellessani Netflixiä. Viisi yli kaksi yöllä isäntä tuli herättämään ja ilmoitti, että kyyti olisi täällä viiden minuutin päästä. Mukaan oli herännyt myös meksikolainen Oscar.
Puoli kolmelta ulkoa tööttäsi pikkubussi ja valtavan kokoinen, naurava kuski. Yksinään, edessä 15 tunnin ajomatka Guatemalan Antiguaan, johon kyyti jatkaisi muiden kanssa minun jäädessä El Salvadoriin. Huh! Kyydissä oli jo brittipariskunta, ja toisen ranskalaisen parin noukimme lähettyviltä. Annoin passini ja 10 dollaria kuskille maksaakseni itseni ulos Nicaraguasta ja sisään Hondurasiin. Puhalsin niskatyynyn täyteen ja nukahdin.
Kahden ja puolen tunnin päästä olimme Hondurasin rajalla. Kuski hoiti muodollisuudet ulos, mutta kävimme itse tiskillä leimaamassa itsemme sisään Hondurasiin. Aurinko nousi, kun lähdimme reilun parin tunnin matkalle läpi Hondurasin kapeimman kohdan. El Salvadorin rajalla heräsin taas, leimasimme itsemme ulos Hondurasista ja parin sadan metrin päässä kävimme näyttämässä passeja El Salvadorin virkailijoille. Mutta ei leimaa! Ärsyttävää jäädä ilman passimuistoa.
Rajan jälkeen kahdeksan maissa pysähdyimme huoltikselle vartiksi aamupalalle. Jatkoimme kohti etelää. Maisemassa ei suuria muutoksia, ilman rajoja tuskin olisin tajunnut olevani edes eri maassa. Iso kuskimme osti tienvierestä ikkunasta paikallista klassikkoa ”pupusaa”, jotain pannukakun, leivän ja letun välimaastosta, jossa sisäänleivottuna toivottua suolaista täytettä.
El Tuncossa olimme puolenpäivän jälkeen, pääsin vihdoin toimivalle automaatille, josta nostin kuskille USA:n dollareita, joka oli El Salvadorin virallinen rahayksikkö. Kaksi uutta tyttöä hyppäsi kyytiin matkalle kohti Guatemalaa ja minut heitettiin Puesta del Solin hostellille, jossa minulla oli matkan toinen oma vessa (15$/yö – joka haisi koko sängyn kokoiseen huoneeseen järkyttävältä viemäriltä. Ilmeisesti kaikkea ei voi saada.
Olin jalat turvonneina ehdottomasti pienen kävelyn tarpeessa, joten vaihdoin vaatteet ja pesin hampaat käppäilläkseni katsomaan surffareiden mekkana tunnettua rantaa ja sinne vieville teille rakentunutta muutamien ravintoloiden ja kiskojen keskittymää. Ranta oli kivikkoinen ja odotetusti suurien aaltojen pieksemä, joten ei toivoakaan uimisesta. Kaunis se voimallisuudessaan silti oli.
Menin takaisin hostellille, jossa oli pari aurinkotuolia ja likainen mini-uima-allas. Makasin ensimmäistä kertaa auringossa rusketustarkoituksessa ja luin tyhjänpäiväistä dekkaria. Plantaanisipsien voimin viivyin muutaman
tunnin ennen kuin menin haisevaan koppiini suihkuun. Onneksi ei tarvitse miettiä käyttäisikö lämmintä vettä, sillä sitä tarjoavaa suihkua ei ole vielä tullutkaan matkalla vastaan.
Suihkun jälkeen kävelin autotietä pitkin El Zunzalin rannalle katsomaan aaltoja ja surffareita. Karulla aallonmurtajalla paikallinen nuori humalainen yritti keskustella kanssani, mutta yhteiset sanat jäivät kovin vähäisiksi. Istuimme sitten vain vierekkäin, kunnes lähdin palatakseni El Tuncoon kaljalle ja katsomaan auringonlaskua rantakuppilaan. Söin yllättäen löytämästäni fafafel-kiskasta burriton ja painelin hostellille lukemaan dekkarin loppuun.
Aamulla seitsemältä herättyäni join talon tarjoaman kahvin ja oman pikapuuroni, jonka jälkeen pakkasin kamat ja lähdin rinkan kanssa tien poskeen odottamaan bussia kohti pääkaupunki San Salvadoria. Yhdeksältä tärppäsi, ja tunnin päästä jäin kaupunkiin vievällä tiellä Maps.me-karttoja tulkitsemalla pois, kävelin ylikulkusillalta toiselle puolelle ja jäin odottamaan Santa Anaan vievän bussin bongaamista. Kun se lukuisista busseista lopulta osui kohdalle, tajusin sen niin myöhään että jouduin hyppäämään jo liikkuvaan bussiin sisään rinkan kanssa, joka ei meinannut mahtua ovesta sisään. Vaivalloista ja noloa! Kyytiin kuitenkin pääsin turvallisesti, ja lyhyt tunnin matka kohti tulivuorien, kansallispuistojen ja laajasti arvostettujen kahvinviljelyseutujen ympäröivää Santa Anaa alkoi ilmastoidussa bussissa. Success!
Leave a Reply