Hello world! Pitämättömien talvi- ja kesälomien käyttäminen alkoi tulla eteen, ja tiesin, että reissuun lähteminen niiden aikana olisi ainut vaihtoehto. Mieli oli ollut pitkään isoista muutoksista ja kipeistä tapahtumista johtuen surkuisa, en tiennyt mihin kykenisin selväjärkisenä keskuittymiskyvyttömänä kaaosmelankoliakasana. Yksin lähteminen tuntui ahdistavalta, liikaa yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta oli mahtunut viime kuukausiin. Samalla tiesin, etten ikinä antaisi itselleni anteeksi käyttämättä jätettyä mahdollisuutta lähteä rinkan kanssa ja nähdä edes hiukan lisää kiinnostavia maisemia, ihmisiä, kulttuureja, katuja ja kokemuksia sisältävää maailmaa. Liian suuri maailma, liian vähän reissuaikaa ja rahaa. Liian mielipahainen, itseltään kädet sitova pään sisäinen ajatuskehäymä.
Lainasin kirjastosta useampaan otteeseen lukuisia matkakirjoja. En avannut niistä yhtään, ajatuskin velvollisuudesta tehdä päätöksiä ja kykenettämyydestä suunnitelmien itselleen asettamiseen tuntui jostain syystä ahdistavan kuristavalta. Silti jatkuvasti painoi pettymys siitä, että halusi mennä, tehdä ja nähdä. Ja silti ei tehnyt niistä mitään. Lopulta ratkaisu ostaa menopaluu Bangkokiin 22.3.-18.4.2016 oli vain paniikinomainen ratkaisu mennä jo tutun ja turvallisen oloiseen, mitään vaativaan ja hinta-etäisyys-lämpö-mittarilla lähes ainoaan kilpailukykyiseen osoitteeseen, josta halvoilla sisäisillä lennoilla pääsisi eteenpäin Kaakkois-Aasiaan, jos siltä tuntuisi. Isolta osin päätökseen vaikutti myös ihastuttavien Tommin ja Marikan samanaikainen oleilu Koh Lantalla, jossa vietimme yhdessä aikaa jo pari vuotta sitten Tomin kanssa. Kiireettömyyttä, helppoa ja palveluja mahdollistavaa suosittu matkasaari ilman täysin oksettavia keinotekoisen tyrkkytodellisuuden julmaa turismia. Mutta toki jossain mittakaavassa ennemmin uusi Kanaria kuin täysin taivaltamaton yksinäinen viidakkopätkä tai paratiisisaari, kuten moni muukin paikka Thaimaassa. Ajatus paikan päällä odottavista ystävistä ja mahdollisuus nähdä heidän juuri Lantalta ostamansa tontinpaikka kuulosti koko matka-aikaa yksinreissaamista paremmalta ja lohdullisemmalta. Hyvin minimalistisiksi suunnitelmiksi ennen lähtöä sain siis aikaiseksi mennä ensin hetkeksi Tommin luo Lantalle köllöttämään hiekalle, opettelemaan ajamaan skootteria (tavoite numero yksi), toivottavasti veneilemään ja pääsemään pikkusaarille, syömään paljon kookoscurrya ja papaijashakea, näkemään merta ja luontoa, juomaan Changia Rasta babyyn ja käymään aamuisin uimassa. Siitä suunta olisi sitten eteenpäin “johonkin”. Ehkäpä Tarutaon kansallispuiston kautta manner-Malesiaan. Parhainta mitä uskalsin siltä seuduilta toivoa, olisi ollut Indonesian saaret kuten Kodoma, Sumatra, Sulawesi ja Bali, sekä Sawarakin luontoretket Malesian itäsaarella Kinabalun saaren lähettyvillä, mutta aika tuntui liian lyhyeltä Indonesian rikkonaiselle saaristolle, ja osa luontoretkistä vaatisi selviä etukäteisvarauksia ja valmistaumista. Tuntui, etten kyennyt kumpaankaan. Lähdin siis ilman näkemystä juuri mistään, mutta ostin sisäisen lennon Bangkokista Krabille, Lantan lähimmälle lentokentälle, ja yritin sietää ajatusta, etten tiedä mihin sen jälkeen. En halunnut tuhlata mahdollisuutta nähdä ja kokea reissaamisen harvinaista mielenrauhaa, ja tunsin suurta ärsytystä joistakin sanoista, joilla yritettiin todistella kuinka olisi hyvä vähän “mennä sinne vaan hiekalle makaamaan”. Siinä on ehdottomasti puolensa, paikkansa ja aikansa, mutta on myös tunnettava itseänsä sen verran, että toisille hienoimmat rentoutumisen, vapauden ja kokemisen tunteet syntyvät nimenomaan liikkeestä ja uuden näkemisestä, maisemista ja kiireettömästä ohi kiitävien maisemien tuijottamisesta. Mutta Lantalle siis ensin!
Puolitoista viikkoa ennen lähtöä alkoi hiljalleen jostain syystä oikean jalan lonkankoukistajan ja nivusen alueella tuntua hiljaista toisinaan ilmenevää vihlontaa ja kipua, joka helpotti kävellessä ja paheni paikallaan ollessa. Kun lähtöön oli viikko, kävely oli jo nilkuttamista. Viikon jälkeen kävin lääkärillä, kun en päässyt enää kunnolla ylös sängystä. Epäiltiin jänteen venähtämistä ja jalka ultra-äänikuvattiin ilman löydöksiä revähtämisestä. Ryhdyin syömään tulehduskipulääkkeitä ilman, että huomasin mitään eroa. Sunnuntai-iltaisella lähikaupparetkellä tavalliseen tyylin klenkaten jotakin tapahtui yhdellä askeleella, ja viiltävä kipu lamautti paikalleen liikuntakyvyttömäksi. Oikea jalka ei kestänyt grammaakaan painoa, en päässyt eteen enkä taakse. Lopulta paikallaan jumittamisen ja horjumisen jälkeen pääsin siskoni Minnan tukipuhelin avulla sentti sentiltä takaisin kotiin. Kipu oli järkälemäinen pienessäkin liikkeessä. Lopulta pyysin Magdaa ja Danielia heittämään minut Malmin päivystykseen, jossa rullasimme pyörätuolilla sisään noin kymmeneltä illalla. Lääkärille pääsin näyttämään jalkaa puoli yhden maissa. Sain Panacodia ja kävelykepit, että pääsin liikkeelle. Taksilla kotiin, muutenkin tyhjyyttään huutavalla tilillä, jolla pitäisi kahden päivän päästä lähteä reissuun.
Maanantaina tilanne oli sama, jalka oli tuskaisen viiltävä jokaisella liikkeellä. Sain soittoajan työterveyslääkärille, jolta sain lähetteen iltapäiväksi ortopedille. Matka bussipysäkiltä töihin oli hidas kuin omat ajatukseni ja vastenmielisen vihlova kuin kirskuvat hampaat. Ajatus kykeneväisyydestä selvitä seuraavana päivänö yksin rinkan kanssa tuntui todella kaukaiselta, aloin pelätä matkan peruuntumista. Konttasin vessaan. Iltapäivällä ortopedi oli mustan huumorin mies, joka ei suostunut arvailemaan syitä, mutta sanoi matkalle lähdön johtavan tuloon “takaisin Suomeen diplomaattikyydillä”. Ainut parannuskeino olisi paikallaan olo ja vahvat kipulääkkeet. Sain lähetteen omakustanteiseen magneettikuvaan, jos haluaisin sulkea pois mahdollisia syitä nivusvammalle. Ortopedi jätti numeronsa, johon tekstata tuloksista, jos päättäisin mennä. Varasin ajan Cityterveydestä seuraavalle lähtöpäivälle, jotta ehtisin vielä kuulla ennen koneen lähtöä tuloksista.
Kodeiinit toimivat, ja illalla pystyin jo selvitymään keppien kanssa bussipysäkiltä kotiin myöhäisen työillan jälkeen ilman kyyneleitä kotiin. Päätin pystyä lähtemään huomenna keppien kanssa, luultavasti aikaisempia erilaiselle reissulle, johon liittyisi paljon paikallaan istumista ja makaamista, eli niin sanotulle “lomalle”, ei matkalle. Ihanimmat Tommi ja Marika hoitivat huoneen tuloani odottamaan ja kyydin Krabin kentältä. Seuraavan päivän magneettikuvissa paljastui lannerangan rasitusmurtuma, jonka paraneminen kävelykuntoon lepotilassa veisi 6-8 viikkoa. Reissussa se ei voisi olla täysin paikallaan, jo kentälle pääseminen vaatisi askeleita. Kävelylenkkeilykuntoon saattaisi tervehtyä puolessa vuodessa. Ortopedi kehotti vetämään paljon kipulääkkeitä ja muistutti, että lähteminen ja sen rasittaminen pidentäisi koko ajan paranemisviikkojen alkamista, mutta ei sitä pahentaisi. Kolmea lääkettä naamaan ja kentälle keppien kanssa. Erikoisturvatarkastuksesta sisään. Mä olisin lähdössä, vaikka sitten paikalleni seisomaan reiluksi kolmeksi viikoksi!
—
Pakkasin sekopäisellä logiikalla. Kaikki tuntui kaatuvan yhteen paitaan: otanko vai enkö. Enkö ota. Oletko hölmö, älä ota. Mutta entä jos kuitenkin pääset johonkin kansallispuistoon vaeltamaan ja tarvitset neuletta. No mutta eihän se ole mahdollista. No entä jos. En ota. Otan. Hetkeä ennen bussille lähtöä virolainen huoltomies tuli vielä katsomaan kaksi viikkoa sitten pyytämiäni rikkonaisia termostaatteja. Kuuntelin Jurassic 5:sta ja pakkasta uhaten lähdin tuulitakissa ja ilman välihousuja.
Kentällä kaikki sujui nopeasti. Brysselin öiset lentokenttäiskut eivät näkyneet kuin peruutettuina Brysselin lentoina. Pääsin liikuntavammasten turvatarkastuksesta ja erikoispassijonosta. Ensimmäinen lento sujui katsoen Black Mass (aikamoisen surkea) ja Hesaria lukien. Yritin torkkua, mutta en saanut unta. Jalkaa ja polvea sattui paikallaan oleminen. Olin tilannut ruokavaihtoehdoista peruskasviksen sijaan vaihtoehdoista kokeilumielessä “aasialaisen kasvisversion”. Ei voi koskaan lentokoneruokaa kehua (jo ensinnäkin siksi, että annoskoot ovat isoruokaiselle miniatyyrikokoisia), mutta maukkaampi ja maustetumpi se oli kuin tavallinen versio. Onneksi tottunut rutiinini oli tehnyt eväsleipiä ja karkkipussihankintoja.
Bangkokissa piti vaihtaa kenttää, jotta pääsisin Krabin sisäiselle lennolla, joka lähti Don Muengilta. Reilu tunti shuffle-bussissa, mutta onneksi ystävällismielinen kiinalainen, joka luovutti täydessä bussissa paikkansa jalkavammaselle. Uudella kentällä jäin väärään terminaaliin, yllättävä hioskuuma ilma teki etenemisestä tuskaista. Lähtöselvityksessä piti kirjoittaa lappu, että otan itse vastuun jalasta ennen koneeseen menoa. Pyörätuolia tarjottiin. Ekan kerran sain torkahdettua koneessa puoleksi tunniksi. Krabilla oli vastassa Tommin hoitama minivan-privaattikyyti, ja aulassa odotti nainen “Jenni Kaisu Helena Kiviniemi”. Luksuskyyti oli ensimmäinen omilla reissuilla, mutta jalan kanssa taivaallinen 1200bahtin ratkaisu, jolla välttyi useammalta vaihdoilta julkisilla. Kolmen tunnin ja parin lauttamatkan jälkeen pääsin perille Tommin ja Marikan viereiseen, uuteen huoneeseen. Terassilta näkymä isännän remppaiselle takapihalle ja riippumattoon, jossa herra levyttää jatkuvasti riippumatossa. Jalat ja nilkat olivat turvonneet elefantin kokoisiksi. Aloin olla todella töhnäinen ja uupunut. Valvomista oli suoritettu reilu 30 tuntia, kun sain ensimmäisen Changin terassilla käteen. Aivan hyvä.
Illalla kävimme vielä Nengin suosittelemassa kansanravintolassa syömässä isanilaista ruokaa. Grillattu red snapper, sticky ricea ja som tamia. Tavoitteenani oli ollut juoda ensimmäiselle päivälle yksi papaijashake, joka järjestyi käymällä tienvarsikaupassa hakemassa oma papaija ja ajamalla skootterilla Odinin baariin, jossa siitä tehtiin pirtelö. Loput papaijat sain muovipussissa mukaan.
Jalka alkoi olla kipeä pelkästä paikallaan makaamisesta, ja jokainen töyssy Nengin skootterin takana vihloi liikaa. 36 tunnin valvomisen jälkeen, pääsin vihdoin kipeästi suihkuun. Toilettilaukkuun oli räjähtänyt kosteusvoide kaiken kirsikaksi. Kun pääsin pitkälleni, nukuin vessaheräämistä lukuunottamatta 13 tuntia.
Leave a Reply