Viime vuotisen Keski-Amerikan reissun jälkeen oli vaikea olla päätymättä tämän vuoden talvikevään matkalla kohti Kolumbiaan. Olin kuullut sen ihmisistä paljon hyvää (ja myös paljon pelokkaita katseita), ja maan turvallisuustilanne yhä laajemmilla alueilla on parantunut tilastojenkin mukaan kasvavassa määrin kolme vuotta sitten tehdyn rauhansopimuksen FARCin sissien ja hallituksen joukkojen kanssa. Maan surullinen historia sisällisodan, kokaiinikaupan pakolla orjuuttamien maanviljelijöiden, hullun presidentin ”Plan Colombian” verisen ja järjettömän läpivetämisen, korruption, puolisotilaallisten väkivaltaisuuksien ynnä muiden kansaa kurjistuttavien tapahtumien valossa lienee selvää, että kaikki ei kuitenkaan ole vielä persikkaista. Toivoa kuitenkin edelleen on, kaikesta huolimatta tai kaiken vuoksi. Reilun viiden viikon jälkeen tietäisin ja ymmärtäisin siitä kaikesta toivottavasti vähän enemmän.
Mun matkani alkoi perjantai-aamuna lennolla Pariisin kautta Bogotán El Doradon kentälle. Kun matkaa kotiovelta Kolumbiaan laskeutumiseen oli tehty parikymmentä tuntia, vierähti seuraavat kaksi jonottaessa maahantulotiskille. Kun lopulta olin saanut (neitseelliseen ja juuri uusittuun) passiini Kolumbian leiman, oli matkatavarahallissa selvää ettei oman lentoni laukkuja pyörinyt enää millään hihnalla. Kadonneiden matkatavaroiden heppu neuvoi minut yläkertaan Air Francen tiskille, jonne tullien läpi epäillen lähdin. Kello oli yli puolenyön paikallista aikaa, ja oli aika selvää, että kakkoskerroksessa kaikki lentoyhtiöiden tiskit oli suljettu. Infotiskin nainen neuvoi minut johonkin loputtomalta tuntuvalle takakäytäväsokkeloon, josta lopulta löytyi Air Francen ovi. Koputin kiinni olevaan oveen, ja yksinäinen lentoemäntä avasi ihmeen kaupalla kysyvästi oven. Hän lupasi etsiä laukkuani, ja vartin päästä se löysi kuin löysikin tiensä luokseni. Hurraa!
Koska yölliset epämääräiset bussiseikkailut vieraassa kaupungissa eivät kiinnostaneet, otin kentältä taksin hostellille. Päästyämme La Candelerian vanhan kaupungin pienten kujien alueelle ja hostellin osoitteeseen todella vajavaisella espanjantaidoillani kävi vielä ilmi ettei siinä kohtaa hostellia ollutkaan. Matelimme naiskuskini kanssa lähikatuja, hänen huudellessa neuvoja avonaisesta ikkunasta. Noin vartin kierreltyämme (ja soitettuani lukuisia kertoja vastaamattomaan numeroon) palasimme alkupisteeseen, josta yhtäkkiä sitten löysimmekin etsiton Hostal R10:n. Halleluja. Kun vielä ovikellon soittoon vastasi ystävällinen respan poika ja löysin sänkyni muiden jo unten mailla olevien kanssa jaetusta huoneesta, uskalsin hiljaa lähinnä mennä vaatteet päällä nukkumaan natisevaan yläpetiin. Perillä!
Aikaero Suomeen on -7 tuntia, joka yhdessä pitkän lentomatkan kanssa sekoitti väsymystilat jotenkin niin, että koko ajan tuntui väsyneeltä ja unettomalta. Ensimmäisenä ”aamuna” söin hostellin aamupalan, ja lähdin tutustumaan kävellen La Candelariaan. Lauantain aamupäivällä oli hiljaista, sää viileä. Katukuvassa toppatakkeja ja pitkiä housuja, asteita noin 16-17. Onneksi pakkasin farkut ja tuulitakin.
Kävin Museo de Boterossa, jossa oli erityisesti Fernando Boteron isokokoisten hahmojen töitä. Löytyi seasta kuitenkin myös mm. Miroa ja Picassoa. Valtavaan (ja ilmaiseen!) museokompleksiin oli yhdistetty myös modernin taiteen kokoelma ja rahamuseo, joista viimeisen jätin väliin.
Ajattelin kävellä Cerro Monserraten, paikallisen pyhiinvaellusvuoren juurelle, ja harkita ylöskapuamista reiluun 3000 metriin. Matkalla koditon haukkui läskiksi ja poliisit kielsivät menemästä suunnittelemani suorimman reitin alueen läpi sen vaarallisuuden vuoksi. Huoh. Kun lopulta kiertoreittiä pääsin reitin alkuun olin jo jaloista aivan rikki, ja kavuttuani todella jyrkkiä portaita parisataa metriä ymmärsin, että 70-90 minuuttia ei ikinä luonnistuisi minulta tässä fyysisessä kunnossa. Käännyin ympäri, palasin alkuun ja nähtyäni kaapelivaunulle vievän jonon jätin senkin taakseni. Palasin takaisin kaupungille ja kävin syömässä ruokalatyyppisisessä halpamestassa, jossa onnettoman espanjansönkötyksen jälkeen sain lämpölaareista itselleni riisiä, linssejä ja pataconeja 8500 pesolla (~2,8e).
Kahdelta kävelin läheiseen Parque de las Periodistaan osallistuakseni Bogotán paikallisten graffittiaktiivien vetämälle kävelykierrokselle kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Ehkä parasta, mitä kaltaiseni yksinreissaaja voi tehdä! Tutustuin ahkerampien maalaajien ja katutaitaitelijoiden kädenjälkeen, mutta ennen kaikkea myös monien poliittisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin viesteihin niiden takana. Tiesittekö, että graffitimaalaaminen diskriminalisoitiin Bogotássa 2013, ja samaan asetukseen vaadittiin kohta, jossa maalaajille pitää tarjota paikkoja töilleen? Se tarkoittaa, että poliisilla ei ole enää laillista oikeutta käyttää väkivaltaa tai vankilarangaistusta kohdatessaan maalaajia. Sitä edelsi surullinen tapaus, jossa kaksi poliisia ampuivat maalaamassa ollutta teinipoikaa kuolettavasti päähän, ja vielä kaupan päälle lavastivat hänet huumekauppiaaksi. Pojan vanhemmat alkoivat hakea oikeutta poikansa kohtalolle, ja kuuden vuoden taistelun jälkeen hänen maineensa on puhdistettu. Ikävä kyllä ammuttua päätä se ei enää korjannut. Paikalliset maalaajat ovat tehneet paljo työtä graffitin puolesta, ja mm. lukuisten vaarallisten lähiöiden kanssa tehtyjen projektien myötä he ovat keränneet kaupunkilaisilta myös positiivisia reaktioita. Edelleen silti 70% Bogotán graffiteista on laittomia, ja esimerkiksi viime vuonna niiden maalaaminen vaati 5 nuoren hengen.
Kierroksen jälkeen kävin vielä vähän käppäilemässä lauantain myöhäisiltapäivää viettävien bogotálaisten täyttämillä kaduilla. Ikuisia viltin päällä kaupustelijoita, katumuusikoita, ilmapallonmyyjiä, empanadakojuja, mehukärryjä, pakokaasua ja pimenevä ilta. Löydettyäni kaupan kävin ostamassa nuudeleita ja tonnikalaa, kaljan ja sipsejä vain painuakseni hostellille syömään ja lepäämään. Aikaero ja yhtäkkinen ulkoilman määrä vaativat veronsa. Nukahdin yhdeksältä yläpedissäni suklaakeksien kanssa.
Aamulla heräsin kuudelta, seitsemältä ja lopulta yhdeksältä. Hostellille oli tulossa joku kuvausryhmä kuvaamaan jotakin ohjelmaa 10-18 välillä, ja kun söin aamupalaani, rekvisiittaa kannettiin avaraan espanjalaisen siirtomaavallan aikaiseen taloon.
Sunnuntaisin kello seitsemästä kahteen kymmeniä kilometrejä kaupungin teitä suljetaan autoilta Ciclovíaksi kutsutussa toistuvassa tapahtumassa. Kadut avataan pyöräilijöille ja kävelijöille, ja teiden reunoilla ja puistoissa järjestetään paljon oheisohjelmaa: ruokakojuja, kaupustelijoita, urheilutunteja ja yleistä humua. Lähdin kävelemään pohjoista Carrera 7:aa pitkin. Matkalta löysin mm. Mercado de las Pulgasin -kirpputorimarkkinat ja lukuisia eri tasoisia ja erinäköisillä pyörillä teitä täyttäviä lapsia, aikuisia ja vaareja. Hauska meininki loppui siinä kuin kuntonikin, ja käveltyäni viitisen kilsaa päätin kääntyä takaisin.
La Candelariassa kävin syömässä samantapaisessa ruokalassa papumuhjua vanhojen lehtiään lukevien pappojen kanssa. Päätin antaa vielä Cerro Monserratelle mahdollisuuden, sillä halusin nähdä kaupungin ylhäältä. Kävelin kaapelivaunun jonoon, vaikka sen uhattiin kestävän yli tunnin: sunnuntaina laella olevassa katolisessa kirkossa järjestetään messu, joka lisää väkeä entisestään. Koska ilma oli viileä ja olin jo muutenkin kyllästynyt kävelyyn, jonottaminen sujui kivuttomasti. 12 000 pesolla (~4e) ostin menopaluun ja pääsin vihdoin kaupungin ylle. Ja miten suureksi se kokonaisuudessaan paljastuikaan! Silmänkantamattomiin rakennuksia, joiden olemassaolosta ei lyhyen kävelypitoisen oleskelun perusteella tiennyt mitään.
Jos vietän aikaa täällä vielä ennen paluulentoa, pitää hankkia bussikortti ja ajella sillä kaupungin laidoille.
Kun puolentoista tunnin odottelun jälkeen pääsin takaisin kaapelivaunuun ja alas kukkulalta, jalkani olivat taas niin sohjona etten olisi jaksanut kävellä majapaikkaani vaikka kello oli vasta viisi. Etsin ruokapaikkaa, mutta käristetyn kanan ja lihahampparipaikkojen lisäksi ei löytynyt oikein mitään, mihin olisin halunnut mennä sisään. Kävelin siis taas kaupalle, ja lähdin leivän ja tonnikalapurkin kanssa takaisin hostellille vain huomatakseni, että ilmeisesti musiikkivideon kuvaukset olivat edelleen pahasti kesken. Koko mesta oli tukossa savukoneita, valoja, verhoja, lavarakennelmaa, johtoja, generaattoreita ja ties mitä meikkipöytärekvisiittaa. Ei toivoakaan, että olisin päässyt keittiöön. Puikkelehdin vaivoin huoneeseen, jonka yläsängyssä yritin hiljaa mussuttaa kuivaa leipää ja sipsejä.
Puuh. Kahdeksalta olen aivan naatti ja musavideon kuvaukset vain jatkuvat. Huomenna sitten lento Santa Martaan pohjoisrannikolle, ja tiistaina sieltä Ciudad Perdidan viidakkovaellukselle.
Leave a Reply