Maanantain ohjelmassa oli lähinnä siirtyminen Bogotásta pohjoiseen, Karibian rannikolle Santa Martaan. Koska matka bussissa olisi kestänyt parisenkymmentä tuntia, olin päättänyt lentäö paikallisen Viva Airin 50 euron lentolipulla puolessatoista tunnissa (tämä maa on iso!).
Viva Air vaati nimenomaan printatun boarding passin, jos halusi selvitä ilman tiskillä tehtyä 20 dollarin lähtöselvitystä. Hostellilla ei ollut printtausmahdollisuutta, mutta viereisellä kiskalla epäilyistäni huolimatta homma hoitui 40 sentillä. Uber-taksi Gustavin kyydissä oli puolet halvempi kuin öinen vakiotaksi. Turvatarkastajat veivät kaikki sytkärini.
Santa Martan minikentältä löytyi taksiahdistelijoiden ohi päästyä suhteellisen helposti bussipysäkki, josta pääsin noin tunnissa ja hikisesen täyteen ahdetussa kyydissä (seisoin auki olevien ovien portailla pitäen rinkkaa polvillani sisällä) keskustaan ja siitä La Villena Hostellilleni. Bogotán viileys oli poissaan, ulkona saattoi kulkea shortseissa.
Olin tutkinut aiemmin netistä mahdollisuuksia käydä vaeltamassa Sierra Nevada de Santa Martan vuoristossa. Kuusi valtion laillistamaa yritystä tarjosi 4-6 päivän retkiä muuten suljetulle alueelle. Pakettiin kuului kaikki syömisistä (muulit kuljettavat ruuan pitkin vuoristoisia teitä) kuljetuksiin ja leirimajoituksiin viidakossa, ja hinnat vaihtelivat 310-340 euron välillä. Osa summasta menee (ainakin luvatusti) alkuperäisväestölle, jonka mailla vaellus tehtiin. Alueella asuu edelleen neljä eri alkuperäiskansaa. Vaelluksen päätepiste oli alkuperäiskansojen 1000-1100-luvulla rakentama ”kadonnut kaupunki”, joka katosi kartalta 1620-luvulla, mutta löytyi uudelleen 1970-luvulla. Retket tehdään (jälleen, ainakin luvatusti!) alkuperäiskansojen ehdoilla, ja osan vuotta niitä ei järjestetä, jotta alueella elävät saavat rauhan elvyttää maitaan.
Valitsin Expoturin sen helpon ilmottautumisen vuoksi: heillä oli nettisivut joiden kautta ottaa yhteyttä. Halusin varata paikkani huomiselle lähdölle, enkä halunnut käyttää aikaani illalla hätäiseen oppaiden ja järjestäjien metsästämiseen. Hostellilta kuulin myös vähän katkeran kommentin, että Expotur oli firmoista myös isoin, ja ryhmät siksi liiankin isoja (15 henkilön ryhmiä). Let’s see.
Kävin maksamassa Santa Martassa Expoturin toimistolla Paypalin kautta maksani pantin jälkeiset velat. He kehottivat ostamaan paikallista moskiittomyrkkyä ja kehottivat myös keltakuumerokotukseen, jonka onneksi jo viime vuoden Keski-Amerikan reissua varten otinkin. Ison rinkkani voisin jättää säilytykseen, ja pakata vaellukselle mahdollisimman kevyesti. Illalla hostellilla kirosin parin euron heppoista päiväreppuani, joka tuntui ratkeavan jo parista paidasta ja pyyhkeestä. Onneksi mukanani oli myös 10 litran vesitiivis ”sukelluskassi”, jonne sain mukaan laturit, tupakat (saakohan siellä polttaa?) ja pari litraa vettä. Päivittäin kävelyä ylä – ja alamäkeen 4-8 tuntia. Ehkä tästä selvittäisiin!
Illan suihku hostellilla oli taas perinteisesti hankala suoriutuminen betonikopissa, johon ei saanut vaatteita mihinkään kuivaan tai pesutuotteita muuta kuin tulvivalle lattialle. Jos mulla olisi hostelli, siellä ymmärrettäisiin, että ihmisen pitää myös pukea siellä helvetin märässä minikopissa, koska huoneessa oli 12 muuta ihmistä eikä sinnekään voi mennä alasti pyörimään. Pakkasin myös vielä yhdet puhtaat vaatteet toiseen minikassiin, jonka Expoturin tyypit voisivat tuoda reitin aloituspaikkaan sen lopetuspäivänä, ja voisin jatkaa omatoimisesti yhdeksi yöksi vielä läheiseen Palominon rantakylään yöpymään ennen paluuta Santa Martaan isomman rinkan luo.
Homma alkoi Expoturin toimistolla, luonnollisesti odottelulla. Kymmenen jälkeen kävelimme jeepeille, joilla ajoimme reilun tunnin El Mameyhin, jossa söimme lounaan ennen kävelemään lähtöä.
—-
Kirjoitettu vaelluksen jälkeen:
Ai millaistako oli? Oli ihan helvetin rankkaa! Fyysisesti äärirajoilla omaan kuntooni nähden. Niin sanotusti ”hauskaa, mutta ei koskaan enää”.
No ok. Oikeasti, kokemus oli todella hyvä. Ryhmä oli kiva, opas Denise (sympaattinen nainen, joka tsemppasi mua ryhmän hitaimpana), kääntäjä Gustavo (perinteinen tyttöjen naurattaja) ja kokki Ismael (luonnollisesti omaa veistään repussa kantava pitkätukka) vielä kivempia. Lisäksi toki vaati monen muunkin työpanosta, että omiin vaatimuksiin ei kuulunut kuin se kävelyurakka ja suihkussa (joesta pumpattu putki) käyminen.
Porukkaan kuului akrojoogaajakiipeijät Holly ja Rita (Kalifornia ja Montana), neljän lukiosta tunteneden amerikkalaispoikien ryhmä Ian, Ethan, Lucas ja Fasan, ihanan normaalit saksalaistytöt Rita ja Kristina, neljän espanjalaistytön porukka ja Berliinissä arkkitehtuuria opiskellut Robin, jonka kanssa juttelin ja vietin aikaa eniten.
Ensimmäinen päivä: niin helvetillinen ylämäki, että olin useasti pyörtymässä tai oksentamassa. Silloin aurinkokin oli vielä ongelmana, koska emme olleet vielä puiden suojissa. Eikä sellaista pikkuista ylä-alamäen vaihtelua, vaan rehellisesti monta tuntia pelkkää ylämäkeä. Helvetisti hikeä. Tässä vaiheessa alkua tie oli siinä kunnossa, että siinä pääsi kulkemaan vielä moottoripyörällä: ja tien päällä kymmenisen senttiä hienonhienoa irtohiekkapölyä, hienompaa kuin uimarannalla. Noin viiden tunnin kävelyn jälkeen, viiden-kuuden maissa saavuimmen ensimmäiseen leiriin, jossa meitä odotti leirikeittiö ruuanlaittajille, betonivessat ja kerrossängyt moskiittoverkoilla. Kuten sanottua, leirielämä ei ollut ongelma, ja alkeellisimpiakin oloja on nähty: itse asiassa olin todella yllättynyt, miten korkeatasoista kaikki oli. Jumalauta kattokin pään päällä ja oikeat haarukat ja veitset! Ja kokonaisena paistettua kalaa illalliseksi! Suklaapatukoita jälkkäriksi! Kamomillateetä yötä vasten!
Seuraavan päivän herätys oli viideltä, kävelemään lähdimme kuudelta. Jalat jo väsyneenä luulin kuolevani nousuihin, mutta eilistä parempaa oli se, että ryhmä saattoi vähän hajaantua eikä muiden tarvinnut odottaa minun pitäessä taukoja. Jossain vaiheessa ylöspäinnousua mietin lukuisasti, miksi helvetissä olen maksanut tästä. Vaikka tuhannella kilolla sisua ei selvitä siitä, jos jalka ei vaan enää nouse.
Lounaspaikka kakkosleirissä palveli hyvin, ja siellä oli mahdollisuus myös käydä jääkylmässä joessa uimassa. Jätin väliin. Lounaan jälkeen oli vielä 3-4 tuntia kävelyä, ja saavuimme kolmosleiri Paraisoon 16-17 välissä. Siitä kohteeseemme Ciudad Perdidaan oli enää noin tunnin kapuaminen. Ismael paahtoi popcornia ja kuumaa kaakaota vesiletkusuihkun jälkeen. Perfectó. Nukahdin ennen yhdeksää.
Kolmannen päivän aamuna lähdimme kuudelta kohti Ciudad Perdidaa, jonne johti 1200 pikkujalkaiselle tehtyä luonnonkiviporrasta. Kaupungin tarina on kutakuinkin seuraava: aasialaistaustaiset hemmot saapuivat nykyisen Tayronan kansallispuiston rantaan joskus ennen 1000-lukua, johon he perustivat asumuksensa, ja jossa heitä edelleenkin myös asustelee. Jossain vaiheessa tila alkoi loppua, ja tyypit katsoivat ympärilleen. Sierra Nevada de Santa Martan vuoristo näytti sopivalta paikalta, ja tottakai suojelluin paikka oli kaikkein korkein paikka muiden keskellä. Noin 1100-luvulla kaupunki oli valmis, ja se koostui neljästä osasta. Alue itsessään oli laaja. Siellä nämä kansat asustelivat rauhaisasti, uskoivat äiti maahan ja aurinkoon jumalinaan, uskoivat jälleensyntymiseen, antoivat heille mm. erilaisia kiviä lahjoina monenlaisissa seremonioissa pitääkseen tasapainon heidän ja luonnon välillä. Kuolleet haudattiin kullan kanssa ja kokalehtiä pureskeltiin osana kulttuuria. Rauha järkkyi 1500-luvulla, kun espanjalaiset valloittajat saapuivat. Ensin käytiin rauhaisasti kauppaa, mutta kun alkuperäisväestö ymmärsi espanjalaisten kusettavan heitä (”antakaa kultaa, niin saatte jotain arvotonta koska ette ymmärrä sen olevan arvotonta”) syttyi sota, joka toki päättyi hyvin aseistetun espanjajengin voittoon. Lisäksi he toivat mukanaan uusia tauteja ja raiskasivat naiset. Kun jengiä Ciudad Perdidassa alkoi kuolla niihin, alkuperäisväestö ajatteli paikan olevan kirottu, ja niinpä se hylättiin. Boom, mesta katosi kartalta heiltä itseltäänkin.
1970-luvulla paikka löydettiin uudelleen, ja ensin sieltä ryöstettiin kaikki kulta, joka oli aikoinaan haudattu menehtyneiden mukana. Santa Martassa se myytiin pääosassa ulkomaille. Sen jälkeen saapuivat arkeologit ja jälleenrakentajat, ja vuonna 1993 paikka avattiin matkaajille. Aluksi homma oli todella pienimuotoista, ja reissutkin sen verran rankkoja ettei kaikki aina palanneet takaisin. 2000-luvulla alettiin rakentajaa leirejä, ja nykyään alkuperäisväestön viisaat miehet kerääntyvät sinne myös noin kerran viikossa suorittamaan pyhiä rituaalejaan.
Me vietimme kaupungin raunoilla noin kolme tuntia, ja saimme todistaa myös poliisihelikopterin laskeutumista paraatipaikalle. Syy jäi epäselväksi. FARCin kanssa tehdyn rauhansopimuksen mukaan armeijalla oli myös siellä (kuten myös kävelyreitillä) muutamia vartiointipisteitä, joiden tarkoitus oli turvata aluetta ja kulku Ciudad Perdidaan.
Söimme lounaan vielä edellisöisessä Paraisossa, jonka jälkeen aloitimme neljän tunnin kävelyn kakkosleirin lounaspaikalle, jossa yövyimme kolmannen yön. Pelasimme vähn yhteisleikkejä, ja illan kohokohta oli leirinuotio, johon yksi alkuperäisväestöön kuuluva koqi-mamu (shamaaniin verrattava kunnia-arvo) tuli kertomaan heidän tavoistaan ja kulttuuristaan. Vaikuttavaa eikä melkein yhtään kornia, vaikka luulla saattaisikin.
Neljännen päivän aamuna päätin, että viiden päivän sijaan suorittaisin trekin neljässä. Ymmärsin, että jos jäisin viideksi, se tarkottaisi vain vuorokauden venailua ensimmäisen yön leirissä, jossa ei kauheasti virikkeitä löytynyt (varsinkaan, kun pienessä repussa oli lähinnä kasa yhä hiestä litimärkiä vaatteita ja liian vähän pesuaineita). Koko muu ryhmä oli jo aiemminkin ajatellut tekevänsä sen neljässä, joten vaikka päivä oli pitkä, sitä helpotti ajatus ettei jalkojen tarvitsisi enää huomenna kantaa lukuisia jyrkkiä nousuja ja laskuja. Polvet ja lonkka rääkyivät tuskaisina, mutta aamuviiden heräämisen jälkeen saavuin viimeisenä aloituspaikkaamme El Mameyhin ennen yhtä. Uuhh!!! Hauskaa, mutta ei koskaan enää (ennen hankkiutumista jonkilaiseen muuhun kuin kaljankestävyyskuntoon).
Söimme vielä kalaa lounaaksi El Mameyssa, kilistelimme kaljaa ja hurrasimme suoritukselle ja odottaville manikyyrisessioille. Vaihdoin Robinin kanssa numeroita kuvien vaihtamiseksi ja pomppuisa kyyti pientä vuoristohiekkatieyä vei meidät kohti erilaista sivilisaatiota. Hyppäsin pois isomman tien varressa heiluttaakseni bussin kohti Palominoa, jonne nyt saapuisin päivän etuajassa reppu täynnä kuraa ja hiekkaa. Täysin englantia osaamaton emäntätäti oli vaikea saada ymmärtämään omaa todella huonoa espanjaani, mutta sain ainakin hoidettua itselleni dormin kerrossänkypaikan ja jätettyä koko repun tädille pesuun. Iso ongelma oli se, että minulla oli rahaa vain 70 000 pesoa, jolla sain maksettua ensimmäisen yön. Loput tuhlasin loistavaan La Fronteran margherita-pizzaan, ja päätin miettiä huomenna, miten helvetissä saisin lisää käteistä kylästä, jossa ei ollut ainuttakaan päällystettyä tietä, saati sitten automaattia mailla halmeilla.
Leave a Reply