Viime vuoden floridalaisen uimallashenkisen joulunvieton jälkeen tämän vuoden pyhät vietin tyytyväisenä perinteisin menoin Mäntsälän lapsuudenmaisemissa. Koska ylimääräiset arkipyhät mahdollistavat muutamalla lisäpäivällä kuitenkin pidemmänkin vapailun, päätin lähteä halpalennoilla ihanan Päivin matkaan Berliiniin.
Kerta oli ensimmäinen keskellä talvea, mutta kokonaisuudessaan neljäs tai viides Berliinissä. Tapaninpäivän erittäin väsyneenä aamuna setäni Saulin sydämellisellä kyytipalvelulla olin kuudelta kentällä, ja aikaeron vuoksi ennen yhdeksää jo Berliinissä. Etsin tieni harmaassa ja hiljaista ja pyhää viettävässä Berliinissä Päivin jo viikkoa ennen vuokraamaan kämppään Friedrichshainin Dolziger Strasselle, josta viikon mittainen reissumme alkoi Päivin rakentamalla aamiaisella jo aiemmilta yhteismatkoilta tuttujen vitamiiniporejuomien kanssa.
Ensimmäisen päivän aikana selvisi, että jopa Berliinikin voi olla keskellä joulunpyhiä ja talvea harmaa ja kylmä talvinen keskieurooppalainen kaupunki, jossa elämä on lomalla suljettujen ovien takana. Iloitsimme lumettomasta kadusta, mutta emme löytäneet auki olevia ravintoloita tai kahviloita juuri ahkerien aasialaisten ruokaloiden lisäksi. Onneksi vietnamilainen keittiö kuuluu yhteen lemppareistani!
Viikkoon kuului jokaaamuinen munakasaamiainen porejuomineen, paljon kävelyä, jonkin verran pyöräilyä (kolme vuorokautta vuokrapyörillä), runsaasti ruokaa, kymmeniä tunteja unta, katutaidetta, graffitteja, hiukan Netflix-leffoja, kirppareita, kauppoja (sinä yhtenä päivänä kun ne olivat auki), viiniä, kuohuviiniä, kaljaa, siideriä, yksi Jaakko Eino Kalevin keikka (jossa sai polttaa sisällä, uuuhh!), Rewe-markettiostoksia, museoita (mm. ihana Urban Nation -katutaidemuseo, Bethanienin vaihtoehtoisgalleria ja korkealaatuinen Berlinische Galerie), samaan aikaan reissussa olevien Katjan ja Koulun kanssa viinittelyä ja ennen kaikkea kesäisen ja eloisan Berliinin kaipaamista.
Koska vietimme Berliinissä myös uuden vuoden vaihteen, olimme kuulleet etukäteen useita varoitteluja “sotatantereen tilaan” vajoavasta juhlimiskulttuurista, jossa tulitteilla tähdätään ihmisiin, pommeilla heitellään ratikoihin ja silloilla sytytellään ihmismassoissa räjähteitä palamaan. Räiskintä alkoi ainakin jo päiviä etukäteen, joten pelotteluista arkoina kävimme ostamassa Rewestä naposteltavaa kämpän pöydät täyteen (jonotettuamme niitä muiden berliiniläisten uudenvuoden tarvikkeita ostelevan kansan kanssa loputtoman pitkän ajan) ja kutsuimme Katjan ja Koukun kylään. Minulla oli lähtö paluulennolle ja lentokentälle seuraavan uudenvuodenpäivän aamuna ennen aamukuutta, joten tottakai oli houkutteleva ajatus mennä ajoissa nukkumaan. Ajatus jäi toteutumatta.
Lähdimme ennen puoltayötä pihalle Friedrichshainin kaduille katsomaan raketteja, ja jo keskustan ulkopuolella lähiössäkin oli tarpeeksi elämää. Ison marketin pihalla oli kerääntynyt ihmisiä räjäyttelemään tulitteita, ja kaupungin siluetissa räjähteli raketteja. Hukkasin rakkaan Ritarikunta-kangaskassini, vain löytääkseni sen pitkän etsimisen jälkeen tietyöaidasta roikkumasta – paikasta, johon olin itse sen laittanut hetkeksi talteen sytyttääkseni tupakan.
Berliini, me kohtaamme vielä, mutta tuskin enää koskaan talvella tai pyhinä.
Leave a Reply