Jos jotakin kehottaisin nyt kokemuksesta viisastuneena välttämään, se lienisi matkustaminen julkisilla sinhalaisten, tamilien ja hindujen uuden vuoden aattona. Aamun herääminen aurinkoon ja mereen cabanan oven avaamalla sai taas arvostamaan hetkeä, aamukahvi kaipaamaan edes arkista Juhla Mokkaa. Tähtäsin 9:30 bussiin Arugam Baysta Monaragalan vaihdon kautta Ellaan maan keskiosaan. Ihastuttava omistamies laittoi vielä yhden työntekijöistään lähtemään tuktukilla Pottuvilin marketille niin, että pääsin Pottuviliin kyydillä. Siellä selvisi, että pyhien takia bussi ei kulkisi. Ensin ajattelin sen olevan vain klassisimpia turistihuijauksia (“etsimäsi nähtävyys/hotelli on kiinni, bussi/juna on peruttu, ota minulta taksikyyti parempaan paikkaan”), mutta pahasti vaikutti siltä että yksi bussi menisi vasta kolmen tunnin päästä. Tingin tuhannella rupialla kyydin Siyambulandauwaan 35 kilometrin päähän, josta myös muut kuin rannikon bussit kulkisivat. Kokemus sekin, että matkalla tuktukista puhkesi rengas, jonka vaihto tapahtui kätevästi kuskilta muutamissa minuuteissa. Kolmipyöräinen vaan käsivoimilla ylös ja uusi rengas tilalle.
Kuskin jättämässä bussipysäkillä seisoin vähän alle tunnin, jonka jälkeen aloin oikeasti uskoa jo lukuistan kyselijöiden (where are you going? today no bus, today special day) vakuutteluihin siitä, että ei sieltä tosiaan mitään vuoroa tulisi. Näin yhden tilausajossa olevan bussin ohittavan minut. Tilanne oli myös äärimmäisen kiusallinen, koska ilman laseja en näkisi sitäkään vähää mahdollisista latinalaisin aakkosin kirjoitetuista päämäärätiedoista bussien nokassa. Lopulta nöyrryin ja sovin taas tuhannen rupian kyydistä seuraavalle etapille 33 kilometrin päähän Monaragalaan. Ei sillä, etteikö matkustusmukavuus olisi kasvanut yksityiskyydillä eksponentiaalisesti – varsinkin, kun toisen pätkän kuski pysähtyi puolimatkassa tien reunassa olevalle hedelmäkojulle, näytti käsimerkein hakevansa syötävää, mutta ei sitten ilmeisesti ostanutkaan itselleen mitään, vaan haki vain minulle juotavan kuningaskookoksen, thambilin. Niin hämmentävää, että aloin taas heti epäillä pahinta seurauksista, sivukujille viemistä, ryöstöä, ahdistelua.. Mutta ei, kuski vei minut sovitusti bussiasemalle, etsi oikean bussin, osoitti sen minulle ja kaasutti tiehensä nostaen rinkan selkääni. Matka on kyllä palauttanut uskoni ihmiskunnan perushyvyyteen edes joiltain osin. Yritän kyynistyä vähemmän – ja nämä eivät toivottavasti jää viimeisiksi sanoiksini ennen jonkun ikävän tapahtumista.
Monaragalasta lähti bussi vain Wellawayaan, josta olisi yhteys Ellaan. Piti siis kiertää vuelä sitäkin kautta. Wellawayan asemalla kävin reissun likaisimmassa yleisessä vessassa, joka myös oli matkan ensimmöinen maksullinen yleinen vessa. Seuraava bussi oli täydempi kuin koskaan tähän asti, eikä se edes lähtenyt asemalta liikkeelle ennen kuin se oli jo pakattu kuin sullottu rahtikontti. Kaikki halusivat päästä ostoksineen tai kasseineen uudenvuoden viettoon. Sain kuitenkin istumapaikan luultavasti maailman vanhimman ihmisen, sariin pukeutuneen mummon vierestä, joka sylki ja kröhi kurkustaan jotain ällöttävää limaa koko matkan ulos ikkunasta. Jossain vaiheessa mummo irrotti vielä saristaan hakaneulan, jolla alkoi kaivella hampaitaan, ja tuuppasi sen sitten takaisin kiinni olan liinaa kiinni pitämään. Viimeisen pätkän aikana en istumapaikaltani nähnyt mistään suunnasta ulos ikkunoista vilkaisuja enempää, joka oli vain siunaus siinä vaiheessa kun ymmärsin meidän kapuavan ylös kapeita vuoriston rinneteitä ankarasti tööttäillen, sateen piiskatessa ja valojen vilkkuessa.
Loppuillasta ei juuri jää jälkipolville kerrottavaa. Jossain vaiheessa bussimatkaa alkoi sataa rankasti, ja sama sade jatkui Ellassa. Kadut tulvivat, mutaa oli kaikkialla, oli kylmää, märkää, nälkä ja rinkka selässä. Sateenvarjon olin hävittänyt johonkin reissun varrella. Kävelin pienen keskustan ensimmäiseen kotthu- ja rottiruokalaan ja tilasin ruokaa. Kaikki näytti jutenkin rumalta ja likaiselta, joka mahtoi johtua vaan omasta olotilasta. Kaikkialla tyrkytettiin huoneita vuokrattavaksi. Kävelin kauppaan varvassandaaleilla liukastellen ostamaan sateenvarjon ja löytämäni lasten mikki hiiri -sadetakin. Lähdin etsimään varaamaani Sita’s Heavenia, jonka etanan vauhdilla liukuen mutamaassa löysin jostakin ikuisuuden tuntuvalta reitin päästä. Rinnallani kulki koko ajan jostain matkaan tarttunut koira.
Ketutti rankasti, että olin lähtenyt lämpimästä ja mieluisasta Arugam Baysta jo kahden yön jälkeen matkatakseni kahdeksan tuntia kalliisti keskelle sadetta. Nähdessäni vuorimaiseman avautuvan huoneeni yksityisterassilta ymmärsin, miksi olin lähtenyt. Aikamoista.
Olin kuitenkin jo vähän tuominnut paikan ensivaikutelman perusteella, ja varasin heti huoneen wifissä seuraavaksi yöksi jo paikan Nurawa Eliyasta, josta nettivaraamoista ei löytynyt kuin muutama alle sadan dollarin majoitus vapaana. Kaikki paikallisetkin matkaavat nyt lomilleen sinne juhlimaan uuttavuotta ja kevättä, joten paikka oli siksikin tukossa hotellien suhteen. Lopulta uskaltauduin soittamaan netissä kehuttuun King Fern Cottageen kysyäkseni huoneita, ja sellainen järjestyikin 3000 rupialla, jonka olen asettanut omaksi yöbudjettimaksimikseni. He lupasivat tulla vielä hakemaan minut 8 kilometrin päästä Nanu Oyasta, johon seuraavan päivän juna minut lähimmäksi jättäisi. Illalla lähdin vielä sateen tauottua käymään “keskustassa” hiukan kävelemässä ja syömässä samassa paikassa kuin jo aiemmin päivällä, koska kaikki muut olivat pyhiksi suljettu. Kotimatkalla taskulampun valossa pimeällä tiellä edetessäni lauma täällä yleisiä katukoiria lähti seuraamaan minua räksyttäen ja muristen. Meinasin kuolla säikkymiseeni, mutta selvisin ilman puremia takaisin kotiportin taakse.
Hain aamulla ennen aamiaista juna-asemalta lipun kello 10:56 junaan Nano Oyaan, jonka viereisestä Nuwara Elyasta olin varannut illalla huoneen seuraavaksi yöksi. Vanhoja raiteita antiikkisella junalla vuorien ja teeviljelmien keskellä kulkeva reitti oli yksi tavoitteista, jonka halusin toteuttaa matkalla. Ostin lipun kalleimpaan maisemavaunuun, ns. observation classiin, jonka lisäksi junassa on mahdollisuus saada 1/2/3-luokan lippuja. En oikeastaan edes tiedä niiden eroa, paitsi että kolmannessa on vainMn seisomapaikkoja. Halusin törsätä (no ei kolmen tunnin junamatkasta maksettu noin 7 euron lippu silti suomalaisiin hintoihin verrattuna mikään ryöstösumma ole), koska kuulemani perusteella reitti olisi kaunis.
Aamiainen tarjoiltiin ulkopöydälleni, ja näkymä oli varmasti tähän astisista hienoin. Vaikka viileä ilmasto oli korvannut virheettömän lämpimän auringon, oli vehreiden rinteiden näkeminen sen arvoista. Niin käsittämätöntä, että. Näin pieneen maahan mahtuu näin erilaisia luonto-olosuhteita. Olin herännyt puoli kuudelta ehtiäkseni ennen seitsemäksi pyytämääni aamiaista käymään juna-asemalla ja sitten kävellä vielä ennen junan lähtöä Little Adams Peakille, muutaman kilometrin reitin päässä olevalle kukkulalle. Sain kuitenkin odotella aamiaista yli kahdeksaan, joten aika kävi turhan tiukalle tarpeeksi rauhalliselle ihailulle ja maleskelulle reitillä. Viimeiset pari sataa metriä oli porrasnousua, muuten helppoa hiekkatietä teeplantaasien keskellä. Näin jopa teenviljelijöitä! Itse Little Adams Peakilla luulin pakahtuvani vuorien maisemiin ja siihen Taru Sormusten herrasta tarinasta muistuttavaan vihreuteen, kaukaisuuden usvaan ja korkeuseroihin. Jäi harmittamaan, että piti melkeinpä kiiruhtaa pois junaan ehtiäkseen.
Leave a Reply